IRC-Galleria

Ennen: Suorittamista ja suorittamista ihan siitä pelosta, että tuhlaa potentiaaliaan, jos ei ole koko ajan riittävän tehokas ja fiksu. Itsekudottu lieka määräämässä käyttäytymistä ja ajattelemista osittain toisen ihmisen vuoksi, vaikkakaan syy ei ollut missään mielessä hänen. Päällimmäisenä yritys aikuistua liian nopeasti niin, että kaikki omat jutut, jotka tekevät minusta minut jäävät kaiken yleisesti hyväksytyn ja sopivan jalkoihin. Vastapainoksi onnellisia rutiineja, aamukahveja ja sunnuntaipäiviä. Syli, jonka olemassaoloon saattoi luottaa, ja kaikkivoipa turvallisuus. Muutamat pelkästään itseä varten varastetut hetket joko syyskuisella lenkillä tai yksinäisenä iltana itselle tärkeän musiiikin tai kirjan tai elokuvan muodossa. Eskapismia. Haaveilua. Jonkinasteista pettymystä itseensä, ja siihen, että liian paljon asioita on jäänyt tekemättä. Tilanteeseen alistuneisuutta, mutta itsepäinen päätös olla valittamatta, ja olla tyytyväinen kaikeen siihen hyvään, mitä on vastapainona saanut.

Nyt: Surua, ja pettymystä. Jonkinasteisia epäonnistumisen tunteita. Pettymystä toiseen ja itseensä, ja sen seurauksena kyynisyyttä ihmisiin, ihmissuhteisiin ja yksiavioisuuteen. Laiskuutta kiinnostua, ja yrittää ymmärtää toista. Kiitollisuutta siitä, että toinen osasi lopettaa yrittämisen ajoissa. Eilisen vammoja... pyrkimystä kompromisseihin, vaikka niitä ei tarvitsisi tehdä kuin kiltteyttään. Pelko kompastumisesta, joka viime aikoina on alkanut vaikuttaa pelottavan mahdolliselta. Impulsiivisuutta. Uusien asioiden oppimista elämästä, ihmisistä ja ennen kaikkea itsestään. Erilaisia ihmissuhteita. Paljon paljon ajatuksia, jotka olisi ajateltava heti läpi, jotta vuosien ajattelemattomuus saadaan nollattua. Omien ajatusten ja mielipiteiden makustelua. Ihmettelyä. Rauhattomuutta. Oma pää. Omat päätökset. Hyviä keskusteluja, paljon hyviä keskusteluja ja hyviä ystäviä, jotka kaikki taas jätän, ja aloitan alusta jossakin. Typeryyksiä. Kun lieka ei ole enää varmistamassa, huojun ensin suuntaan ja sitten toiseen, ja hakkaan päätäni turhan takia milloin mihinkin seinään. Soimaavia lähimmäisiä. Itsetutkiskelua. Oppimista. Optimismia. Narsismia.

Huomenna: Uusi maa ja uusi paikka. Uudet ihmiset. Miljoonia valintoja. Itsenäisyyttä. Kasvamista toivottavasti joksikin sellaiseksi, jota itse ja muut voivat arvostaa. Aikustumista. Uusia kokemuksia. Uusia ystäviä. Eilisen vaipumista särmättömäksi menneisyydeksi, joka väikkyy utuisesti taustalla, mutta ei osallistu nykyisyyteen. Asioiden järjestymistä. Ajatusten järjestymistä. Asioiden valmiiksi saattamista. Lisää uusia alkuja joko yksin tai yhdessä. Oman paikkansa löytymistä. Tärkeitä ihmisiä. Rauhallista onnellisuutta. Kokonaisuutta.

Noniin oulunlääniekskursiosta on taas selvitty, vaikka tiukkaa tekikin. Alun perin oli tarkoitus lähteä matkustamaan maanantaina, mutta Tampere, ja pakollinen paluu työ- ja kouluelämään, ei siinä vaiheessa juurikaan kiinnostanut. Päätin siis jäädä Ouluun pitämään keskiyönmessua DM:n kunniaksi hyvässä seurassa. Ennen pakkomielteenuudistamisprosessin kliimaksia yhdessätuumin heräteostimme ylihintaisen liveäänitteen. Eläköön kulutusjuhla ja lihavien megalevy-yhtiöiden markkinointikoneistot, jotka kynivät onnettomat fanit näiden huutaessa hurmiotansa kulutuksen katharsiksessa. Ja eläköön Visa.

Tiistaina puolestaan oli tarkoitus lähteä ensin seitsämän junalla, mutta se siirtyi ensin 10:een, sitten 13:een ja lopulta rautatieasemalle asti pääsin vasta 15:45. Pikajunassa istuin tunnin verran odottelemassa, että yhden onnettoman ihmispolon , jonka hetkistä aiemmin lähtenyt Pendolino oli armollisesti päästänyt kärsimyksistään, maalliset jäännökset saataisiin siivottua Kempeleen ratapätkältä. Kotona olin lopulta puoli yhdentoista-aikaan, eikä siinä vaiheessa VR:n tarjoama kahvi enää juuri lämmittänyt. Siitä ihmispolosta nyt puhumattakaan.

edit: Huomaan, että oleskelu napapiirin tuntumassa vaikuttaa kielteisesti lauseenmuodostamiskykyihini, mutta paskatkos minä siitä. Hajotkaa siihen!

Jälkeen kipeästi kaivattujen päiväunien, kun hiljalleen palasin elävien kirjoihin sunnuntaina kello 20, seurasi huonoa elokuvaa ja huonoja unia. Seuraavana päivän luin HUONON kirjan YHDELTÄ ISTUMALTA kannesta kanteen ENGLANNIKSI. Aikaa tähän kului seitsämän ja puoli tuntia. Ei vaikuta huolestuttavalta vielä tässä vaiheessa, mutta jos se laitetaan viime viikon kontekstiin, jossa katsoin siis yhteensä neljä huonoa elokuvaa ja luin kaks huonoa kirjaa ENGLANNIKSI peräkkäin.

Siis missä vaiheessa olen saavuttanut pisteen, jossa luetaan huono kirja loppuun asti, kun sen voisi ihan hyvin ja hyvällä omalla tunnolla jättää keskenkin. Sen sijaan kahlaan vaivalloisesti joka ikisen sivun, jossa on huonoa dialogia, silkkipaperinohuita hahmoja, käsittämättömiä juonenkäänteitä ja uskomattoman epäuskottavia motiiveja aina tuskalliseen antikliimaksiin asti.

Ja pahinta tässä on, että siitä on muodostumassa kierre, jota ei saa katki. Minä tiedän, sillä sen piti katketa jo kaksi huonoa kirjaa sitten, että mitään ei ehkä ole tehtävissä. Mutta optimistisena ihmisenä siteeratakseni yhtä katsomistani huonoista elokuvista "There is still hope."

Jei. Nyt on sitten virallista, että vaihdan maisemaan ensi kevääksi! Tiedotusopin laitokselta ilmoitettiin tänään, että minut oli valittu! Vähänkö mahtavaa! Ainut, että olisin mieluummin lähtenyt Manchesteriin. Kuinkahan kauan voin vitkutella ennen kuin Loughborough on lopullisesti hyväksyttävä. Manchesterin paperit lähtivät viime viikolla englantiin, joten siitä nyt ei voi sanoa mitään varmaan vielä. MUTTA ANYWAYS!!!! I'M OFF TO BRITAIN!

Kävin nimittäin toteamassa, että yksi vuosikurssilaisistani on tehnyt jo omansa. Eli vaivaiset 47 sivua ja arvosana non sine cum laude abbrobatur eli hyväksytty, mutta ei kovin häävi. NIIIN!! Että, jos haluaa, niin voi kirjoittaa jotain köykäisesti vähän ja saada hyväksytyn! Ja sitte se on valmis! Ja sitte voi valmistua!

Suorituspaineet rysähtivät tämän oivalluksen seurauksena komeasti, ja siitä innostuneena olen koonnut koko päivän vanhoja seminaaripapereita yhteen primitiiviseksi gradutiedostoksi. Valmista tekstiä kertyi yllättäen jo 24 SIVUA! Eli johdantoa ja muuta alkusäksästystä on jo jonkin verran, mutta siihen tarvii vielä runoilla jotain yms-jargonia vielä vähän lisäksi. Tutkimusongelmat on valmiit. Tutkimus- ja analyysimetodeihin kans jotain lässytystä entisen lisäksi. Teoria-osuutta tarvii vielä vähän tiivistää, ja onkia jostain pari relevanttia lähdettä lisää. Ainoat, mitkä puuttuvat kokonaan ovat aineiston analyysi, tulokset ja johtopäätökset! Siis vain nuo pitää kirjoittaa nollasta. OHO! Ja aineistoki on jo melkein koossa!

Loppupäivän kirjoitin hurmoksessa 8 sivua alustavaa katsausta aineistoon seuraavaa seminaarikertaa varten. Ja kuka kehtas väittää, että opinnäytetyö on joku mörkö?!? Buahhahhahhaa! I eat things like that for breakfast!

Heräilyä. Aamiaista. Yksi Nyt-liite. Kahvia. Puolikas DM:n levy. Tupakoimista. Yksi Zen Cafén upouusi levy. Videoiden tuloksetonta rassaamista. Mp3-soittimen tuloksetonta rassaamista. Surffausta 1,5 tuntia. 4,5 sivua haastattelua. Yksi DM:n livelevy. Nuudelikeittoa. Yksi Helsingin Sanomat. Kahvia. Tupakoimista. Yksi levyllinen DM:n konemusiikkifiilistelyä. 40 minuuttia kaukaisuuteen tuijottelua. Puoli tuntia keskustelua ihastumisen oireista ja epäoireista. Kahvia. 1,5 sivua haastattelua ja 3 sivua alustavaa katsausta aineistoon. Yksi innostunut kaupungille lähtijä. Yksi ärsyttävä jenkki tositv-ohjelma. Yksi rasittava suomalainen tositv-ohjelma. Yksi elokuva ja kaunis mies. Tupakoimista. Tylsyyttä.

Ja aivot noruvat hiljalleen ulos korvista ja ihohuokosista.

DM:n live in Milan pelasti viikon. Ruusuiset muistikuvat maaliskuisilta keikoilta uusiutuivat kertaheitolla, kun kahlasin pariin kertaan dvd:n läpi tuossa hetki sitten. Dave on kuumakuumakuuma ja laulaa juuri niin hyvin (tai paremmin kuin Exciterin vastaavalla) kuin muistelinkin. Oli se vaan niin mieletön keikka. Ja Martin on niin coooooool. Ja on ne vaan niin mahtavia! Ja mulla on epäjumalia. Ja muutaki elämää. Ja pakkomielteitä!


Niimuuten: jalka kestää jo hiukka kävelyä. Särkylääkkeiden avulla.
Niijasevielä: Martin oon niin cooooooool + mulla on samanlainen tukka ku sillä = Mäkin oon niin cooooooool.

Saa osottaa sormella!

Ei voi lähteä terrorisoimaan ihmisiä kepeillä kaupungille, kun jalka rasittuu ja turpoaa. Ei voi liikuskella asunnossa, kun jalka rasittuu ja turpoaa. Ei voi kirjottaa gradua kuin tunnin kerrallaan, koska jalka rasittuu ja turpoaa. Ei voi katsoa telkkaria, kun se HAJOSI! Ei voi korjata telkkaria, kun jalka rasittuu ja turpoaa. Ei voi lukea, kun kaikki läsnäolevat omat ja kirjaston kirjat on luettu. Ei voi juoda kaljaa, koska sitten tulee vain vihaiseksi tai itsesääliseksi. Ei voi nukkua, koska on nukkunut noin 18 tuntia viimeisen vuorokauden aikana eikä siis väsytä. Että menen tästä rapsuttelemaan rupiani.

Tässä sitä nyt istutaan ja ollaan tosi typeriä. Toissä yönä kaaduin TAAS (humalassa) pyörällä. Tällä kertaa juopon tuuri petti, ja nyt on linkattu hankalasti kaksi päivää kepeillä. Käsiä ja hartioita särkee, jalkaa ja poskea jomottaa. Ilta oli kyllä muuten hyvä. Oikein hyvä pitkästä aikaa. Mukava ihminen muuttui entistäkin mukavammaksi, kun kyyditsi minua ystävällisesti ympäri kaupunkia koko eilisen päivän. Ja kämppiksiäkin oli mukava passauttaa ja olla raukkaparka. Mutta nyt alkaa jo tympiä. Ja kaikkien saarnoja kuunnellessa vielä enemmän.

Tänään tuntui, että paranen, ja liikuinkin kokonaiset parisen kymmentä metriä ympäri keittiötä ilman keppejä. Nyt sattuu, ja jalka muistuttaa koon puolesta hunajamelonia. Hetkisen jo kuvittelin, että se olisikin vain joku typerä venäytys, jonka olen minimaalisen kivunsietokykyni vuoksi kuvitellut pahemmaksikin. Voisin ihmeparantua sunnuntaiksi. Mutta ehkä se Pirkka on sitten kuitenkin hylättävä.

Voi itkun itku!!! Voiko olla vastenmielisempää olotilaa kuin olla liikuntakyvytön. Todella raivostuttavaa. Ja kaikkien maailman ihmisten armoilla. Esimerkiksi naapurin, bussikuskin, kenen tahansa onnettoman, joka sattuu tulemaan millä tahansa ovella vastaan. Ja sitten, kun kiitän, kaikki kattelee, että mitä ihmettä minä kiittelen. Ihan niinkuin sattuisin olemaan siinä sitä varten, että kaikki voivat tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi tekemällä jotain keppityttöparan hyväksi. Ainiin ja ketä voi syyttää? *murinaa*

Typerätyperätyperä.

Eilen, lauantaina, en lähtenyt mihinkään. Ei, en ollut krapulassa. En ollut myöskään väsynyt, koska otin päiväunet. Kyllä, olisi ollut kavereitakin, joiden kanssa lähteä. Olisi myös ollut rahaakin lähteä. Olisi ollut päällepantavaa ja tukkakin oli hyvin. Mutta enpä silti lähtenyt. TÖTTÖRÖÖ! Ei huvittanut.

Siispä olin kotona, ja katselin tylsän elokuvan, surffasin netissä, luin vähän scifiä, ja menin nukkumaan kahdelta. Uneksin, että olin sylissä. Niinkuin en ole ollut sylissä yli puoleen vuoteen. Se oli häiritsevän mukavaa. Kun lopulta heräsin, vietin hiljaisen hetken kaiken sen hyvän muistoksi, mitä yli puoli vuotta aikaisemmin oli. Sitten keitin kahvia.

Anskille: Sylittelijä oli Martin. Ja ihana halinalle olikin! :P