IRC-Galleria

- 6 sivua analyysiä
- 4,5 tuntia kassatätinä
- yksi mahdollinen kirjallisuuslähde lisää teoriaosuuteen
- n olutta
- monta hyvää ainejärjestötuttua
- yksi hyvä ystävä ja hänen n hyvää fiilistä
- yksi erityisen hyvä ainejärjestötuttu
- yksi onnellinen kotiinpaluu ajoissa (huom. suhteellinen käsite)
- lisää optimistisiä ajatuksia mahdollisesta tulevaisuudesta Manchesterissa
- miljoonia mahdollisia vierailijoita Manchesterissa
- miljoonia hyviä ennustuksia Prahasta ja Bobcatsss 2007:stä

Humalassa, mutta jo kotona!

- 2 sivua analyysiä.
- Yksi uusi idea haastattelujen luokittelulle, jonka toimivuudesta täytyy kysyä proffalta.
- Suhteellisen kivutonta työskentelyä tutkijana 2 tuntia
- Neutraalin hyväntuulista työskentelyä kassatätinä 5,3 tuntia.

Fiilis: Hymynaama monistakin syistä, vaikka on maanantai.

Viikonloppuna en tehnyt mitään järkevää. Perjantaina kävin töissä 5 tuntia. Puoli yhdentoista aikaan tuntui oikeinkin hyvältä idealta lähteä parille kaljalle nykyisten ja entisten työkavereiden kanssa. Jostain syystä näytän aina kuvittelevan, että kaljat jäävät todellakin siihen pariin. No loppujen lopuksi pari kaljaa olikin 4-5 kaljaa, ja kotiin asti selvisin vasta seuraavana aamuna puoli yhdeksän. Söin yhdistetyn ilta- ja aamupalan, ja nukuin 3,5 tuntia, kunnes heräsin kämppiksen ällistyneeseen huudahdukseen "Oho! Sä olitki täällä!". Nousin ylös, join puoli pannua kahvia, kävin katumusharjoituksena kaupassa, ja pelasin roolipeliä kuusi tuntia. Illemmalla tarkoitus oli kourottaa kotona ja kirjoittaa gradua. K lähestyi minua ilmoittaen ettei hänellä ollut etkopaikkaa. Siispä pyysin hänet meille. K tuli viskinsä kanssa. Oksensimme parisuhdepaskaa jonkin aikaa, ja keitimme viskitotit. Katselimme musiikki-dvd:tä ja läähätimme. Tulin siihen tulokseen, että Yo-talon indielördag voisi ollakin itseasiassa mukava kokeilu, ja pukeuduin 20 minuuttia, ja lähdimme kaupunkiin. Indielördag oli mukava kokeilu. Musiikki oli hyvää, mutta väsyin pöytäseurueen saippuaoopperaan. Siirryin kotibaariin, jossa istuin hyvässä seurassa pilkkuun asti. Yöllä revin tuskissani silmät päästäni, ja aamulla heräsin hitaasti. Kotona olin vasta kahdelta, ja söin taas yhdistetyn ilta-, ja aamupalan päivälliseksi. Yritin pelata, mutta en jaksanut, joten koteloiduin sänkyyni katselemaan Will Smithiksi itseään kutsuvan ihmisen ja apinan kehityslinjat yhdistävän puuttuvan linkin patsastelua kliseisessä tulevaisuusjännärissä. Mitä järkeä yrittää tehdä enää yhtään robottielokuvaa, kun Saksikäsi Edward on jo kerta tehty?!? Illalla yritin lukea hesaria, mutta en jaksanut keskittyä. Kämppis toi Kummeli-dvd:n. Kahlasimme seuraavat neljä tuntia loputtoman määrän Musavisoja, Satu ja Tuija -sketsejä ja Mauno Ahosta. Myönnettävä on: Heikki Silvennoinen on nero. Muutaman viikon televisiokiintiön viimeisteli Bubba-Hotep, jossa Elvis elää texasilaisessa lepokodissa, kaveraa mustan JFK:n kanssa, sairastaa syöpää ja taistelee egyptiläisiä sielunsyöjiä vastaan. Rattoisaa. Kaiken tämän jälkeen televisio saa hajota taas ihan kaikessa rauhassa joksikin aikaa.

Kaikki tämä edellinen on alustusta sille, että asetan nyt itselleni deadlinen: 13.12 graduni on palautuskunnossa. Sitä on 65-75 sivua. Tavoitteeseen pääsen kirjoittamalla viitenä päivänä viikosta joko vähintään 4 tuntia tai 2 sivua tekstiä.

Tällä hetkellä deadlineen aikaa on 22 työskentelypäivää, ja raakatekstiä on yhteensä 38 sivua. Eli tavoitteesta puuttuu 27-37 sivua. Asiasisältönä puuttuu puolet käsitteistä, puolet kirjallisuuskatsauksesta, analyysin toteutusosio, puolet tuloksista ja koko johtopäätökset-osio. Jos kirjoitan joka jäljellä olevana päivän vähintään 2 sivua, 13.12 tekstiä pitäis teoriassa olla noin 82 sivua.

Raportoin joka päivä, mitä olen kulloinkin saanut aikaiseksi, ja mahdollisesti mitä ajatuksia ja tunnetiloja työskentelyyn liittyy. Pahoittelen jo etukäteen merkintöjen kuivakkuutta seuraavan kuukauden ajan, mutta tämä on välttämätöntä, jotta saan opinnäytteen valmiiksi, ja koko tämän typerän opiskelutouhun valmiiksi.

Ihmisen sosiaalisuus ja kulttuuriset taipumuksen on kyllä sitten kummallinen juttu. Sovinnaisuus voisi olla kirosana sen puolesta, minkälaista harmia se on aiheuttanut minulle tämän syksyn aikana. En todellakaan ymmärrä, mistä olen saanut päähäni, että ihminen on vapaa tekemään, mitä sattuu mieleen juolahtamaan esimerkiksi ulkonäölleen. Vaan eipäs vaan ole. Otetaan esimerkkinä tilanne, että A leikkaa yhtäkkiä pitkät hiuksensa pois ja värjää ne. A on ryhtynyt pukeutumaan eri tavalla lähinnä taloudellisesta syistä, mutta myös sen vuoksi, että niin voi tehdä. A meikkaa eri tavalla, ja on ostanut erikoiset piilarit. Toisin sanoen A näyttää ihan erilaiselta kuin mitä puoli vuotta sitten, eikä näytä välittävän siitä, jos herättää huomiota.

Tästä seuranneita kommentteja:
-"Pitikö se nyt nuin valakoseksi laittaa?" (täti)
-"Oho! Mikä muori se sieltä tuli? Eiku sehän onki A, mutta kun oli niin valakonen tukkaki niin minä ihan kattoin, että joku muori sieltä tullee." (perhetuttu)
-"Vähänkö sulla on juttuja!" (entinen kaveri)
-"Näytät ihan pissikseltä! Miksi sun pittää tehä kaikki aina niin täysiä?" (sisko)
-"Näytät ihan joltaki teiniltä, jolla on kauhee kapina" (entinen)
-"Ompa se pystyssä. Onko se ihan laitettu nuin, vai aiotko vielä tehä sille jotai? On se kumma!" (äiti)
-"Mikä tää nyt on tää juttu?" (kaveri)


Nojoo. Olen saanut myös positiivisia kommentteja:
-"Tosi hyvän näkönen! Sopii sulle tosi hyvin." (työkaveri)
-"Tosi h0t!" (mukava ihminen)
-"Hei sullehan sopii lyhytki tukka." (opiskelukaveri)
-"Näytät ihan joltaki menninkäiseltä." (kämppis)


Siitähän on jo valovuosia eli nyt lukija saa ihmetellä, että miksi tästä vieläki jauhetaan. No siksi, kun ihmiset ei näytä pääsevän yli siitä. Olen odottanut kärsivällisesti, että kaikki toipuvat yllättävän muutoksen aiheuttamasta shokista, ja tottuvat asiaan, ja unohtavat koko homman. Vaan ei! Jostain syystä nimenomaan entisen elämäni tuttavuudet ovat sitä mieltä, että heillä on oikeus sanoa ihan mitä vaan ilman, että kukaan pahoittaa mielensä. Olen siis pahoittanut mieleni. Yritän tässä nyt vain löytää itseni jostain parisuhdesuon pohjamudista kaikesta siitä paskasta riisuttuna. Jos sitä leikkii tyttökaveria 6 vuotta, niin kai sitä nyt hukkaa ainakin osan itsestään. Eivät välttämättä kaikki tyttökaverit, mutta minulla nyt on aina ollut taipumuksia siihen missä tahansa ihmissuhteissa. Onko se sitten kumma, että haaveilen ajasta ja paikasta, jossa en tunne ketään, ja jossa kukaan ei tule sanomaan minulle mitä olen, mitä ajattelen ja mistä pidän. Raskastahan siitä tulee, mutta mikä sitten ei ole.

Täytyypä tunnustaa, että olen syyllistynyt viikonlopun aikana syytämään tänne humalaisia kommentteja tilanteesta ja fiiliksestä. Taustoista sen verran, että perjantai-yön merkintä oli seurausta erinäisten entiseen elämääni kuuluvien ihmisten tapaamisesta, ja siitä seuranneestä välittömästä pettymyksestä.

Ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että heillä on oikeus diagnosoida tilannettani kotipsykologisesti, ja olettaa osuneensa oikeaan. Esimerkkejä.

Havainto 1
"Hei! Sillä on uus tukka ja näyttää muutenki eriltä!"
Diagnoosi: Henkilöllä on selkeästi jostakin henkisestä traumasta johtuva tarve uudistaa itseään, mahdollisesti jopa persoonaansa. Toiminnan syy on mitä todennäköisimmin se, että henkilö ei suostu käsittelemään traumaansa, vaan yrittää selvitä tilanteesta kieltämällä ongelmansa, ja etsimällä pakonomaisesti helpotusta muuttamalla radikaalisti ulkonäköään, ja sitä miten itsensä määrittelee, ja missä ympäristössä toimii.

Havainto 2
"Se puhuu ihan outoja juttuja, ja on vihainen sivullisille."
Diagnoosi: Henkilö onkin oikeasti vihainen traumansa aiheuttajalle, ja sen vuoksi kotipsykologi katsoo tarpeelliseksi säälitellä henkilön tilannetta, ja selitellä asioita trauman aiheuttajan puolesta. Kotipsykologi on myös varma siitä, että henkilö ei ole kuluneen kesän aikana saanut riittävästi keskustella auki traumaansa, ja haluaa edistää henkilön toipumista ohjaamalla keskustelua koko ajan trauman syihin ja seurauksiin.

Tilanne vielä puolueettoman tarkkailija silmin. Henkilö juo rauhassa oluttaan paikallisessa olutravintolassa, ja yrittää vaihtaa kuulumisia entisen kaverinsa kanssa, jota ei ole nähnyt puoleen vuoteen. Entinen kaveri on kuitenkin uskomattomassa humalassa, ja henkilöstä tuntuu, että on ihan sama, mitä tälle yrittää sanoa, niin tämä ei pääse yli henkilön muuttuneesta ulkonäöstä, vaan vatvoo typerää vanhaa juttua, jonka henkilö on keskustellut auki jo tuhat ja sata kertaa eri ihmisten kanssa. Henkilö on turhautunut, ja yrittää ohjata keskustelua nykytilanteeseen, mutta entinen kaveri vaan jankuttaa ja jankuttaa siitä typerästä erosta. Hän laittaa sanoja henkilön suuhun, ja on ihan varma, että tietää tasan tarkkaa, mitä tälle nyt kuuluu, ja mitä tämä nyt ajattelee erosta. Henkilöä alkaa tosissaan suututtamaan siinä vaiheessa, kun entinen kaveri alkaa selitellä hänelle entisen käytöstä ja motiiveja, ja pyytää ettei tämä olisi vihainen entiselleen. No kuka tässä nyt on ollut vihainen yhtään kellekään?!? Tässä vaiheessa onneksi samassa pöydässä istuva humalainen keski-ikäinen mies päättää pitää puheen oman olemassa olonsa merkittävyydestä Suomen ringettepiireissä. Henkilö kuuntelee humalaista kärsimättömästi jonkin aikaa, ja lopulta toivoo tämän hiljenevän tarvetta voimakkaampia laatusanoja käyttäen. Entinen kaveri tuijottaa typertyneenä henkilöä hetken, ja ryhtyy silottelemaan tilannetta aiheuttaen sen, että humalainen keski-ikäinen jatkaa monologiaan toisen mokoman verran. Lopulta henkilö ja entinen kaveri poistuvat olutravintolasta, ja lähtevät eri suuntiin. Toinen humalassa ja toinen pettyneenä. Henkilö toivottaa kaikki tamperelaiset helvettiin, ja on erittäin tyytyväinen päätökseensä lähteä Tampereelta, ja jättää kaikki entinen mätänemään sinne, ja aloittaa alusta.

Minä juoksin tänään n. 2km eikä kipeään jalkaan sattunut YHTÄÄN!!!!!!!! Minä paranen!

loppuelämää .............................KAIKILLE!!! >:( (ketä tänään tapasin)

Nyt on sitten on siirrytty kunnolla eteenpäin loppuvuoden suunnitelmieni osalta. Kaikki kämppikseni muuttavat vaihtelevassa aikataulussa pois, ja eilen laitoimme ilmoituksen tyhjistä huoneista asuntohelppiin. Sain kyseenalaisen kunnian toimia yhteyshenkilönä, ja siitä hyvästä puhelimeni soi koko eilisen illan tauotta. Kolme asukaskandidaattia on tulossa katsomaan huoneita tällä viikolla, ja pitäisi varmaan tehdä jotain suunnitelmaa, miten laitamme hakijoita järjestykseen. Ääh! Hitostako minä tiedän, ketä tähän pitäisi muuttaa. En nyt ole asumassa tässä enää kuitenkaan kuin puolitoista kuukautta. Ärr... kämppiksiltäni saa vain vältteleviä kommentteja asutusprojektista, ja molemmat valuvat nurkkia ja kattolistoja pitkin pois paikalta ahdistettaessa.

Mutta herranjestas! Olen siis oikeasti lähdössä pois. On se vaan kumma, kuinka muutokset aina onnistuvat tulemaan nurkan takaa, vaikka kuinka olisi suunnitellut jo kuukausia. Yllätyksestä ehtii juuri ja juuri toipua, kun kaikki typerät käytännön asiat alkavat hiertää takaraivossa. Pitäisi hankkia laatikoita, pitäisi jakaa astiat ja siivota. Pitäisi hakea auto ja peräkärry pohjoisesta jossain välissä, vaikka juuri toissapäivänä pääsin takaisin Tampereelle. Ja sopiiko kaikki maallinen omaisuuteni kärryyn varmasti. Ja ketä saan muuttokavereiksi lastaamaan autoa. Ja missä välissä teen gradun raakaversion valmiiksi. Ja missä välissä pakkaan kaiken kaman ja missä välissä valitsen uudet asukkaat. Ja missä välissä käyn ulkona tai näen kavereita, joita en näe enää ikinä jahka muutan. Ja vaihtoasiatkin pitäisi hoitaa kuntoon!

Olen vuorokauden yrittänyt tuloksetta litteroida viime viikon haastatteluja. Että tässä vähän hommat seisoo!! Onnea vaan kaiken järjestämiseen! Toivottavasti nyt olen saavuttanut riittävän ahdistuneisuuspisteen, että saan jotain aikaiseksikin.

Eilen kävin seikkailemassa siskoni ja veljeni kanssa Rovaniemellä. Siskonihan siis on todellakin paras ystäväni ikinä, ja sen puolesta ei mitään ongelmaa paitsi, että väsyin TAAS shoppailuun yhden paidan, 5 rannerenkaan ja yhden takin jälkeen. Pikkuveljeni puolestaan on pahimmassa murrosiässä, lievästi kehitysvammainen ja äärettömän neuroottinen eli päivästä saattoi odottaa jo tämän perusteella lupaavaa. Päivän funktiot olivat siis yhden haastattelun tekeminen ja siskon ja pikkuveljen syyslomaohjelman järjestäminen.

Lähdimme liikkeelle armottomassa pyryssä kahdeksan aikaan aamulla. Huoltoasemaepisodi herätti hilpeyttä, ja saavuimme perille reilusti ajoissa ennen haastattelua tärkeän Suomen Poliisin pamppu-setän kanssa. Haastattelu sujui hyvin, vaikka tärkeä Suomen Poliisin pampulla ei ollutkaan mitään uutta tarjota tutkimukseeni. Setällä oli paljon asiaa, ja siksi jaarittelikin rattoisasti tunnin ja 18 minuuttia. Minulle tarjottiin kahvia ja keksejä. Loppupäivän kolusimme Rovaniemen kirpputoreja, söimme hätäisesti Raxissa ja myöhästyimme Fazerin tehtaanmyymälästä.

Tänään kirjoitin vajaassa kahdessa tunnissa neljä sivua raporttia keskiviikon seminaaria varten. Iltapäivällä koettelin saippuasarjakestävyyttäni äidin ja mummin kanssa Emmerdalen ja Kauniitten ja rohkeiden avulla. Voimakkaasti kehräävän kissan ja venäjäntuliaisiadumlepussin kanssa selvisin savotasta. Illalla siskoani ja minua houkuteltiin paikalliseen juottolaan, mutta määrätietoisesti kieltäydyimme, mutta vain koska huomenna on aikomus mennä päättämään päivänsä samaisessa paikassa hyvin saunoneena. Illalla keskustelimme kulttuurieroista isin kanssa, makustelimme venäläistä olutta ja likööriä, ja viimeistelimme dumlepussin. Yritin katsoa hyvän elokuvan, mutta seura häiritsi keskittymistäni, ja lopulta löysinkin itseni keskustelemassa humalaisen äidin kanssa siitä, että miten eroprosessini on edennyt, ja mitä mahdollista mieltä olen entisestäni nyt. Yllättäen äiti toivoi, että palaisimme yhteen. No toivottavasti ei aio pidätellä hengitystään sitä odotellessa.

Keskustelun tulokset ovat lyhyesti summattavissa seuraavasti:
-Äitini mielestä entiseni teki poikuuksissaan elämänsä suurimman virheen, jota joutuu myöhemmin katumaan, mutta hän ei syytä tai sääli ketään, koska kuitenkin piti ja pitää entisestäni kovasti.
-Minä olen tällä hetkellä humaltunut itsenäisyydestäni, ja valmis uskomaan, että on olemassa myös muita ehkä yhtä hyviä jopa parempia osaelämänkumppaneita, kunhan katson olevani valmis ja halukas sellaiseen.
-Äitini pelkää, että joko ihastun yksin olemiseen (tuskin) tai muutun liian kyyniseksi ja jään yksin, yksinäiseksi, hulluksi kissanaiseksi kuten niin kovin monet (kuulemma) nykyisin.
-En ole vielä yli entisestäni, mikä jostain syystä oli äidistäni kovin huolestuttavaa ja ehkä samasta syystä en kovin paljon pidä entisestäni nykyisin.
-Päällimmäinen tunne molempien osalta oli pettymys. Äitini oli pettynyt siihen, että uhrasin paljon parisuhteeni takia, ja olin jo tehnyt valintani, kun kaikki osoittautuikin lopulta turhaksi. Minä siihen, että entiseni osoittautuikin tavalliseksi kuolevaiseksi.

Edellinen keskustelu ei sisällä mitään, mistä emme olisi jo aiemmin useaan otteeseen kesän aikana keskustelleet, ja siksi se oli erittäin turha ja viheliäinen temppu estää hyvään elokuvaan keskittymiseni.

Kuinka mukava voikaan olla hipelöidä lempibändinsä vanhoja lp-levyjä, joiden kansipahvit ovat kellastuneet vuosien kuluessa, ja muovikotelot tuoksuvat samalle kuin kymmenen vuotta sitten kuolleen mummin muovinen pöytäliina? Olen kuluttanut viimeisen tunnin onnellisesti näissä merkeissä, ja kadehtinut sisartani raivoisasti kyseisten esineiden omistamisesta. Ja se rahina! Vinyylien rahinassa kuuluu kirkkaan punainen huulipuna, kohtalokas ilme ja imuke, jossa savuaa puoliksi poltettu savuke. Hrrr... Tällä hetkellä säälin kuulovammaisia äärettömästi.

Olen tänään toki tehnyt muutakin. Olen pakannut ja tarkistanut ja pakannut ja tarkistanut pakkauksiani, jotta varmasti kaikki, mitä yhdistetyllä syysloma- ja haastattelumatkallani tarvitsen, on mukana. Olen lukenut kahden päivän uutiset, ja hermostunut töissä asiakkaisiin, ja työvuorolistojen tekijöihin. Olen keskustellut antoisasti maailmanmenosta kämppiksen kanssa varastoon, jotta selviän ilman hänen seuraansa viikon. Olen kaatunut pyörällä, koska joku oli saanut päähänsä sijoittaa metallilevyn kriittiseen mutkaan, ja kaatosade oli liukastanut metallin niin, ettei renkaillani ollut juuri saumaa selvitä kunnialla kääntymisestä. Kolhin rysäyksessä ainoastaan ylpeyttäni, mutta se nyt on viime aikoina murjottu muutenkin niin perusteellisesti, että siitä nyt tuskin tarvitsee huolestua. Olen kastunut. Olen nukkunut kuutisen tuntia junassa ja bussissa puolen tunnin ja tunnin pätkissä. Olen astunut junaan syksyisestä vesisateesta ja 9,5 tuntia myöhemmin poistunut junasta jäätävään viimaan ja pyryyn. Olen tietämättäni tutustunut Lordi-aukioon, venynyt 2,5 tuntia Sampokeskuksessa vihamielistä säätä pakoillessa, lukenut 200 sivua bulkkifantasiaa englanniksi, matkustanut yhteensä yli 900 kilometriä ja tehnyt yhden haastattelun, joka ei tarjonnut mitään uutta aiemmin kerättyyn aineistoon nähden. Viimeisin vuorokausi on siis tällä hetkellä kestänyt 35 tuntia.

Sen sijaan en ole kaatunut pyörällä humalassa, enkä sen vuoksi, että olisin ajanut liian kovasti. En ole loukannut itseäni kaatuessa, unohtanut mitään elintärkeää matkasta, epäonnistunut haastattelun nauhoituksessa, eksynyt uppo-oudossa kaupungissa, myöhästynyt bussista, sortunut huutamaan mitään turhaa, kallista ja tarpeetonta huutonetistä tai tupakoinut liikaa.

Jos menisin nukkumaan nyt, uskaltaisinkohan olettaa, että tämä pitkä pitkä päivä loppuisi lopultakin.