IRC-Galleria

Eihän sen pitäis olla mahdollista, että yksi ihminen mullistaa koko maailman. Ei sen kai pitäis olla mahdotontakaan. Mun maailma on mullistettu, nyt vain opettelen elämään sitä näillä ehdoilla. Mulle se on normaalia, et tunnen näin. Silti hieman ihmettelen mun tunteiden voimakkuutta. Ei toisten tarviikaan ymmärtää sitä, tai uskoakaan. Opettelen vain jatkamaan elämää sen mullistuksen jäljiltä. Tiedän vain mitä olen kokenut ja mitä minussa on tapahtunut, muulla ei ole väliä. Voin vain sanoa, että tapasin elämäni mullistuksen. Mä en tunteilleni mitään mahda, en voi niitä anteeksikaan pyytää. Enkä voi pyytää toista ihmistä niihin vastaamaan, sen pitää tulla omasta vapaasta tahdosta. Rakkaus on sellainen asia, johon ei voi pakottaa ketään, edes silloin jos saa lampun hengeltä kolme toivetta. Siihen ei voi pakottaa toista, eikä itseään.

Uskon et tunteet pikku hiljaa vaimenee, muttei ne koskaan lopullisesti häviä. Asiat unohtuu, mutta muistot säilyy. Silloin tällöin ne palautuvat mieleen, kun jokin asia jossain muistuttaa menneestä. Ja siitä olen varma, et ne muistot ei yksistään ole mun muistoja, en ole yksin niitä kokenut. Jos mikään muu ei siitä muistuta niin minä, ihmisenä, maanpäällisenä olentona muistutan niistä niin pitkään kuin täällä vaellan, jopa senkin jälkeen kun mua ei enää ole. Itse tiedän ainakin, miten kaikki muistuttaa kaikkialla kaikesta. Yksin kadulla kävellessä muistan, etten ole tätäkään katua aina yksin kulkenut. En ole yksin värissyt kylmässä, kuten nyt värisen. Silloin sitä kylmää ei tuntenut, tunsi lämmön toisen vierellä, vaikka ulkona saattoi olla kylmempikin. Nyt se kylmyys on yksinäisyyttä, vaikka itse sää saattaisi olla lämmin. Voin vieläkin tuntea sen lämmön kun oikein muistelen, mutta ei se ole kuin muisto. Se itse tunne on aivan erilainen, se on siinä hetkessä koettua. Sitä ei voi muuten kokea, sitä ei voi korvata millään toisella tunteella tai muistolla.

Muistot on niin kaksipuolisia. Ne tuntuu samalla niin hyviltä, mutta samalla niin pahoilta ja sydäntäsärkeviltä. Mietin niitä joka aamu ja päivä ja ilta ja yö, en voi sillekään mitään. Silloin kun jokin niistä muistoista mieleen tulee, tuntuu kuin jalat pettäisi alta, keho lamaantuu, sydän lyö yhden lyönnin normaalia enemmän. Seuraavaa ajatusta ja mietettä saa hakea tosissaan, et saa ittensä taas kokoon. Tuntuu ku katois tietyllä tavalla siitä hetkestä muualle, omiin maailmoihin, ehkä just sinne muistoihin ja menneeseen. Siksipä välillä tuntuukin kuin osa minusta olisi kadoksissa, en löydä sitä mistään..muualta kuin menneestä. Jaksan silti uskoa, et jonain päivänä vielä löydän sen kadonneen puoliskoni. Jonain päivänä se palautuu paikalleen, toivottavasti. Kaikenlaisia asioita sitä miettiikin, kun olis ne muistot edes niitä ainoita. Kaikki ihme teoriat ja mietteet pyörii mielessä, jotka viiltää rintaa sit pahasti haavoille. Mut kaikki se mitä mä mietin vahvistaa taas sitä, mitä mun ystävät yrittää sanoa: etten mä todellakaan oo tavannu mun arvoista ja mulle sopivaa ihmistä. Silti mä en usko siihen, mitä ne sanoo. Jokin mun päässä ja rinnassa vääntää vastaan, jokin kumma voima ja tunne. En pysty ymmärtämään, miksi ihmeessä tunnen niin vahvasti vastaan jokaista viisasta ja järjenmukaista ajatusta kohtaan. Järjetöntä!

En tiedä oonko vaikuttanu kenenkään toisen ihmisen elämään niin vahvasti kuin jotkut ihmiset ovat vaikuttaneet minun elämääni, mutta toivon että niin olen tehnyt. Se ois parasta mitä voin antaa, jättää jälkeni johonkin. Moni ihminen mun elämän aikana on jättänyt jälkensä muhun, vaikka ei olisi halunnutkaan. Ne jäljet pysyy mussa varmasti: ensi-ihastukset, rakastumiset, ystävystymiset, menetykset...kaikki ne on vahvasti mun mielessä.