IRC-Galleria

Kyl tää pistää pään aivan sekaisin, tää olo siis. En voi käsittää, miksi se ei helpota. Miksi olotilat heittelee niin paljon koko ajan. Ja ei se olotila edes parannu, tulee vain helpompia hetkiä ja olo on yhtä kauhea koko ajan. Hyvin vaikea kuvailla tunteitaan tarpeeksi hyvin. On kuin sydäntä yritettäisiin kiskoa rinnasta väkisin. Yhtä tunteiden kaaosta. Sydän vuotaa kuiviin.

Vaikka en ole yksin täällä, silti tuntuu että yksinäisyys kaataa minut maahan. Olen yksin omien ongelmieni kanssa, en voi niitä ratkaista kuin itse omassa päässäni. Mutta kaikki ajatukset vain loukkaa, kaikki hyvä, kaikki sanottu, kaikki muistot, kaikki kääntyy aina iskuksi minuun itseeni. Eikä se ole itsesääliä, vaan väistämätöntä tunteiden käsittelyä. Vaikka hyvät muistot tuntuu hyvältä, niin tällä hetkellä ne saa kyyneleet silmiin..pakko purra hammasta ja jatkaa väkisin eteenpäin.

Koska mietteitä olen ehtinyt miettiä ties millaisia, ja ties kuinka monia, niin olen myös miettinyt, josko asialla olisi positiivinen puoli. Ehkä tämä kipu jota joudun juuri kokemaan, onkin suojausta joltain suuremmalta kivulta. Mutta ei sekään helpota oloa, koska se on vain jossittelua, enkä usko sellaiseen. Uskon vain siihen mitä tapahtuu, ja elän sen mukaan. Mietin niin paljon turhaa ja mahdotonta. Mietin asioita, joilla ei ole mitään merkitystä tähän hetkeen. Mikään ei muuksi muutu, tapahtuneet ovat tapahtuneita, niitä ei peru mikään. Se hyvä puoli muistoissa on, että ne säilyvät ikuisuuden.

Toivo kuitenkin on jäljellä, toivottavasti sitä ei myöskään pois oteta. Ja usko, usko parempaan tulevaan, muutakaan ei voi. Mutta rakkaus...eikö sen juuri pitäisi mennä niin, että "Usko - Toivo - Rakkaus - suurin niistä on Rakkaus". Noh, näinhän se taitaa kyllä ollakin, viimeisenä minä sen menetän. Vahvinpana se sisimmissäni jyskyttää. Se on vahva, se hakkaa kaiken pahan ympäriltään. On se merkillinen asia, kauneinta mitä tämä maailma voi antaa ihmisolennolle. Se syntyy niin monista merkillisistä asioista, pienistä ja suurista.

Toivoisin vain, että ymmärrän sen oikein. Ymmärrän antaa asioiden mennä niin kuin ne menevät, en turhaan tuhlaisi voimiani.

Alkaa raskas viikko olla pian takana -huokaus-, tai raskas ja raskas..kuoppainen pikemminkin. Tulee hetkiä jolloin pysähtyy miettimään menneitä, sen jälkeen nousee pala kurkkuun. Sit taas havahtuu nykyhetkeen...mut ei mulla oo ku hyviä muistoja, jotka palaa hetkittäin mieleen. Kiva niitä on muistella, muistaa millanen olo on ku on onnellinen. Totta kai kaipaan kovasti niitä aikoja, mun onnelliset hetket on maailman onnellisimpia..ja huonot hetket tietysti niitä huonoimpia :). No ei oikeesti, ei ihmisten tuntemuksia voi vertailla. Sanon vain, että olen joskus ollut onnellinen. Luultavasti olen nytkin, mutta en vain tunne sitä ja osaa arvostaa sitä.

Paha mieli hakkaa ja vallitsee, mutta silti tällä viikolla olen hymyillyt..leveästikin, kuten tolla mun naamalla yleensä tehdään :). Sit ku oon onnellinen, nii hymyilen koko ajan, vaikka ei ois aihettakaan. Kaikki tuntee mut kummiskin iloisena ihmisenä, siksi en ole oma itseni tällä hetkellä ja saatan hieman järkyttää ihmisiä sillä. Mut ne ymmärtää ja kunnioittaa sitä..kuuntelevat vaikka kuinka valitan, eivät tympäänny, neuvovat vain tietä eteenpäin. Ihana huomata, miten paljon auttavia käsiä onkaan tarjottu. Olen löytänyt uusia hyviä ihmisiä, tai huomannut uusia syvällimsempiä puolia ihmisistä. En olekaan yksin..

Olen taas huomannut senkin, et hitaasti mutta varmasti se entinen elämäkin sieltä esiin tulee. Alkaa taas huomata muutakin kuin pahan olon. Mutta vielä se vie aikaa, enkä tiedä miten pitkään..ei ole kiire, mulla ei oo koskaan kiire mihinkään elämässäni. Kaikki tulee aikanaan tapahtumaan halusi sen tai ei. Ja olen huomannut eläessäni sen, että pakeneminen on pahin virhe mitä voi tehdä. Itse en ole paennut pidemmälle koskaan elämässäni, mutta olen saanut todistaa vierestä, kun ihmiset pakenee totuutta, eivät uskalla kohdata sitä. Se on kauheeta seurata sivusta, ja vaikka yrität auttaa niin apu ei kelpaa. Ja olen todistanut tätä useamman kerran, nii kukaan ei voi itseään kohdistaa tähän lausahdukseen. Moni ei edes tiedä, mistä puhun. Mutta jos jollakin omatunto alkaa kolkuttamaan, nii sit kannattaa miettiä, josko asia koskeekin juuri SINUA. Mutta älkää ihmiset paetko, helpompi on kohdata vaikeudet ja oma kohtalo.

Olen varmaan sanonut aikaisemminkin, mutta sanotaan uudestaan. Ihminen ei pysty muuttamaan kohtaloaan, en edes minä. Mutta ihminen pystyy vaikuttamaan mitä päätöksiä hän tekee ja elämään sitten niiden mukaan, hyväksyy omat päätöksensä ja kantaa niistä itse raskaan ja painavan vastuun. Itse ainakin olen sinut itseni kanssa, ja mietin tarkkaan mitä teen, sit on helpompi hyväksyä asiat niinkuin ne on. Sitten kannan vastuun siitä, mitä päätän. Kuten tästä kirjoittelustakin täällä, koen sen mulle tärkeeksi ja vakavaksi asiaksi. Se auttaa mua eteenpäin, se auttaa mun läheisiä tukemaan mua mun vaikeina hetkinä. Tiedän myös sen, ja kuten olen jo kokenut sen, että kaikki ihmiset ei ymmärrä tätä mun purkautumista. En usko olevani itsekeskeinen tai itseäni säälivä, jos kirjoitan tänne. En ole lapsellinen yhtään. Mutta mitä se on minulta pois, jos ne ei ymmärrä. Kannan vastuun itse tästä. En syytä ketään muuta tästä, ei kukaan mua tähän pakota. Tää vain tuntuu oikeelta tavalta keventää omaa oloani.

Onhan tässä saanut viime aikoina vastauksia kysymyksiin, joita on miettinyt koko elämän ajan. Et miksi jotkut asiat menevät aina niin kuin ne menevät. Niihin vain ei voi vaikuttaa, vaikka kuinka yrittäis elää eri tavalla kuin muut saman tilanteen. Ne on niitä luonnonlakeja, joita ei vain voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi. Kyse ei ole tahdosta vaan rohkeudesta, ottaa vastaan se mitä annetaan. Mutta elämää voi elää monella tapaa, en minä ole sanomaan mikä on se oikea tapa. Pääasia, että itse sen tietää ja elää sen mukaan. Silloin saa mieleltään rauhan.

Ei rakkaus aikaan katso, ei se katso kuinka pitkään aikaa on kulunut, rakastua voi hetkessäkin, silmänräpäyksessä. Ihmiset ovat erilaisia, se pitää hyväksyä niin itsellä on paljon helpompi olla täällä maailmassa. Ihmisellä on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta ei oikeutta loukata toista, mutta se onkin vain minun mielipide. Ymmärrän loukkaamisen tarkoituksen, mutta en voi sitä hyväksyä. Ymmärrän sen liiankin hyvin..siksi olenkin hölmö, että ymmärrän sen. Ymmärrän aina ihmisiä tietyllä tavalla, tai jos en ymmärrä, käytän enemmän aikaa sen asian miettimiseen ja ymmärtämiseen. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä.

Ja rakkauttakin on niin paljon erilaista: äidillistä, ystävällistä, intohimoista...ties mitä muuta.

Mutta aika rientää..

(En viittaa näillä kirjoituksillani kehenkään tiettyy ihmiseen, kirjoitan vain elämästäni ja tunteistani, jotta ihmiset jotka minusta välittävät, saavat palasen minusta, mitä eivät välttämättä muuten voi saada.)

Ihana huomata, että on ihmisiä, jotka ymmärtää mua. Ne sanoo vielä suoraan omat mielipiteensä asioihin, ja huomaavat myös sen mitä olen tehnyt väärin. Ymmärrän itsekin sen, etten ole täydellinen, mutta hyväksi ihmiseksi voisin itseäni silti sanoa. Olen ollut liian itsekäs vähälle aikaa, ja tulen vielä vähän aikaa olemaan, eikä se ole pahasta. Koska ei kaikki muutkaan ihmiset täällä ole täydellisiä, ja liian moni täällä ajattelee vain omaa itseään. Mutta tarvitsen minäkin sen oman henkireikäni, muuten tukahdun.

Mutta parasta maailmassa on auttaa läheisiään, ja nauttia siitä että saa hymyn toisen kasvoille. Olen onnistunut saamaan hymyn sellaisenkin ihmisen kasvoille, jonka elämä on täyttä helvettiä sillä hetkellä ja henkinen paine valtava. Mutta en ymmärrä sitä, kuinka olen pystynyt ketään ihmistä koskaan loukkaamaan, sillä en koskaan voisi tehdä sellaista ihmiselle, joka on tärkeä mulle ja jota oikeasti RAKASTAN :). En ole henkistä väkivaltaa käyttänyt koskaan missään, sillä se on pahinta väkivaltaa mitä maailmassa on. En liiemmin kyllä fyysistäkään. Mutta itse olen joutunu monesti henkisen väkivallan kohteeksi, ja voin kertoo et se sattuu..se sattuu enemmän kuin fyysinen kipu..se sattuu pitkään..

Mutta kestän sen..ja tiedätte varsin hyvin, mikä auttaa sen kestämään..