IRC-Galleria

Tänään on taas tuntunut pahalta, mutta on myös tuntunut hyvältä. Ja se hyvä olo on ollut tänään yllättävän paljon helpottavaa hyvää oloa. Viimein alkaa kahleet aueta ranteistani ja nilkoistani, tai siltä ainakin tuntuu. Ja alan taas nähdä eteeni, tuntuu kuin usva häviäisi pikku hiljaa edestäni. Uskon taas enemmän itseeni, uskon että selviän tästä samoin tavoin kuin olen selvinnyt vastaavista tilanteista. Enemmän se vain työtä teettää, koska yksin saan työn tehdä. Ei ole apuria, ei auttajaa. Ehkä se antaa tulevaisuuteenkin paljon enemmän itsevarmuutta, koska itse joudun yksin selvittämään asiat. Tiedän sit et selviän yksin kaikesta.

Oon kyl tosi onnellinen myös siitä, et olen kirjoitellut tänne ja ottanut ajatukseni muistiin. Voin muistella tätäkin aikaa sit myöhemmin joskus. Ja ehkä tästä on apua tuleviin vastoinkäymisiin, tai varmasti on. Kuitenkin, vaik tästä kirjoittelusta on ollu mulle harmia nii silti olen hyvilläni siitä et oon tehny tän. Ei mulla oo oikeesti ollu mitään hävittävää, kaikki oli jo valmiiksi hävitty. Ei kirjoittamattomuus olis asioita muuttanu mihinkään suuntaan, en olisi pystynyt välttämään mitään tapahtunutta. Se olisi joka tapauksessa tullut jossain toisessa asiassa esille. Mut se mua harmittaa et ihmiset puhuu toista ja tarkoittavat sit toista, se vain loukkaa tosi pahasti. Ainaki mulle se tekee kipeää, koska luotan ihmisiin ja niiden sanoihin. Mutta joskus totuus sattuu, eniten se kuitenkin sattuu kun se tulee silleen puun takaa, odottamatta. Itse en harrasta valehtelua, koska en osaa sitä. Mun sanaan voi luottaa kuin seinään. Seinät kuuntelee, muttei puhu asioita eteenpäin. Enkä koskaan voisi käyttää toisen arkaa asiaa toista vastaan, vaikka kuinka olisin vihainen tai loukattu.

Ehkä joskus löytyy sellainen ihminen ja tarkemmin ottaen nainen :), joka arvostaa ihmisessä munlaisia piirteitä ja osaa ottaa mun antaman rakkauden oikeella tavalla vastaan, eikä ahdistu siitä. Mutta opin itsekin koko ajan ja tän maailman mukaan yritän itteeni kouluttaa elämään oikeella tavalla. En voi taistella maailmoja vastaan. Mulla on kuitenkin asiat erittäin hyvin loppupeleissä, paremmin kuin monilla täällä. Siksi tää mun viime aikainen valitus on ollut todella naurettavaa. Mulla on ruokaa, koti, rakkaita ihmisiä, opiskelupaikka, työpaikka, rahaa millä elää, vaatteita mitä pukee päälle, kuuntelevia auttavia ystäviä, terveys, harrastukset..ja paljon muuta pientä, joka loppujen lopuksi onkin suurta. Ainut asia mikä multa oikeesti puuttuu elämästä on se "parempi puoli", joka uskomuksieni mukaan löytyy, kun jaksaa odottaa oikein.

Rakastan elämää, rakastan montaa asiaa. Kaikki, jotka ovat vaikuttaneet elämääni saavat osan minusta ja rakkaudestani. Kunnioitan teitä kaikkia, vaikka välillä siltä ei tuntuisikaan. Mitään en elämästäni edelleenkään vaihtaisi, en päivääkään, en yhtään elettyä hetkeä.

Eihän tätä elämää voi elää kunnolla, ellei täällä oppisi joka päivä jotain uutta. Joka päivä tulee jotain, mistä saa oppia ja kokemusta. Pitää ottaa tääki vaan yhtenä suurena oppituntina. Ja voin vain sanoo, et oon oppinu monta asiaa tässä. Kaikki se on elämän viisautta. Joskus se palkitsee, mutta nyt se ei siltä tunnu. En voi ajatella tällä hetkellä mitään positiivista tästä tapahtumasarjasta, paitsi muistella sitä onnea..ja muistoja..mut paha olo peittää senkin alleen. Toivon vain et pystyn jonain päivänä oikeesti nauttimaan vielä elämästä. Kasvaa pitää munkin ja paljon. En ole lähelläkään vielä aikuistumista, vaikka niin aina välillä itselleni ja muille yritän kovasti todistella. Nää tällaset kokemukset just viestii siitä, ettei elämä ole koulinut tarpeeksi.

Mut uskon taas siihenkin, et särkynyt sydän satuttaa joka kerta enemmän ja enemmän..jos se sydän oikeestikin sit särkyy. Tai en voi sanoo, et enemmän ja enemmän, koska jokainen tapahtuma on aina omalaatuisensa ja erilainen. Siihen ei elämänkokemus paljon auta, kipua se tuottaa aina. Kaikille ei välttämättä, mut mulle kyllä. Ja tiedän sen, et jos tästä tokenen ja joskus vielä saan kokea onnen, nii se tuntuu vielä paremmalta kuin tähänastiset onnentunteet. Osaan niin paljon kunnioittaa sitä hyvää oloa. Antaisin ja tekisin mitä vain, että saisin sen takaisin. Silloin itse elämä on yhtä huumetta, koko ajan olet pilvessä :)! Onni on mulle niin paljon tärkeempää kuin mikään muu, ja se onni tulee rakkauden kautta, ei millään muulla tavalla. Koska olenhan nytkin tietyllä tavalla onnellinen elämääni, mutten täysin. Ainut osa mikä multa puuttuu on rakkaus, intohimoinen rakkaus. Enkä mä sitä väkisin etsi, koska silleen sitä ei löydä. Mä luulin et se käveli mun elämään taannoin, mut näin ei sit lopulta käynytkään. Kaikki tuntui vain niin oikeelta ja tuntui et kaikki palaset loksahtivat kohdalleen..mutta..kunpa elämä olisikin niin yksinkertaista.

Siitä nyt tässä toivun, taistelen kaikin voimin. En sanoin voi kuvailla olotilaani, siksi se on mulle iso kysymysmerkki itsellenikin. Ja jos saan tähän väliin oman mielipiteeni ilmaista, niin ihminen joka nämä tunteet on saanut aikaan voi olla itsestään hyvin tyytyväinen, positiivisessa mielessä tietenkin. Ja miettiä sitä miten ihana ja hyvä ihminen hän on, kun saa tällaisia tunteita toisessa ihmisessä heräämään. Kaikissa se ei varmasti herätä samanlaisia tunteita, mitä mussa herättää. Mutta on vain opeteltava elämään elämää tällä tavoin ja käsittelemään tunteensa. Ei tässä muukaan auta, niin kuin moni viisas ihminen mulle on sanonut. En voi estää tunteitani, eikä niitä kukaan voi poiskaan ottaa. Ja vähiten haluan luopua niistä, enkä luovukaan.

Tunteiden valtameri, siellä mä oon. Odotan pelastajaa, etten hukkuisi..

Tyhjä olo kaikuu sisälläni. Tuntuu kuin vaeltelisin muissa maailmoissa. Olen täällä, mutta samalla jossain toisaalla, kaukana kaikesta. Tyhjyys valtaa kehon, olen ontto kaikkialta. Kohta en tunne edes kipua, niin turta olen kaikkialta. Kauhea olo, mutta samalla niin levollinen ja hyvä.

Juttelin yhden kaverini kanssa, nii ajattelin et ne sanat olis hyvä kirjoittaa myös tänne, toisin muotoiltuna tietysti.

Mun sisällä velloo, kuten varmasti tiedätte. Mut tää kaikki on liikuttanu mua niin syvälle sisimpään, et mikään aikaisemmin ei ole näin syvälle päässyt. Musta tuntuu, et oon menettäny jotain mulle kuuluvaa, jotain omaa mikä on minua niin vahvasti. Tuntuu et jokin mussa on kuollut, jokin sisälläni. Tuntuu kuin olisin antanut sydämeni jollekin, mutta tämä ei ole palauttanut sitä takaisin vaan lähtenyt karkuun. Tää on vain taas tunteella kirjoitettua, mutta siltä minusta vain tuntuu. Ei tästä tarvii eikä pidä ahdistua, mut tuntuu etten voi ketään aidosti rakastaa täydellä sydämellä tästä eteenpäin. Mutta ei tiedä sitäkään mitä aika tuo tullessaan.

Olen kuitenkin tuntenut jotain ennen tuntematonta, ja miettinyt niin paljon yhtä asiaa, etten koskaan mitään muuta ole miettinyt niin paljoa. Siksi kaikki on näin vaikeeta, kaikki on ollut niin voimakasta. Ja se ettet asioille voi tehdä mitään, et voi muuttaa mitään vaikka kuinka antaisit kaikkesi ja haluiaisit sitä enemmän kuin mitään muuta, se tuntuu pahalta sisimmissäni. Sitä on vaikea hyväksyä. Täytyy tässä välissä kiittää erästä henkilöä siitä, miten hän kohteli mua sen jälkeen, kun särki sydämeni. Hän keräsi rikkoutuneet palaset maasta ja yritti koota sydämen vanhaan muotoonsa. Ja onnistuikin siinä hyvin. Mutta nyt tuntuu et se on viety kokonaan.

Mutta nämä kirjoitukset ja tuntemukset ovatkin vain minun omiani, niitä ei muut ihmiset voi täysin ymmärtää. Siksi pyydän, että annatte minulle minun oikeuteni sanan ja tunteen vapauteen. En sillä viittaa keneenkään tiettyyn, en paljasta kenenkään yksityisyyttä. En halua kenellekään aiheuttaa pahaa oloa. Tämä on "mun juttu", jonka minä itse käyn läpi omalla tavallani. Se jos se jotain liikuttaa niin hienoa, silloinhan olen saanut jotain hyvääkin aikaan.

Hyvä viikonloppu oli :)! Sain yhden jutun nyt, jolla pääsen pois täältä ahdistuksesta silloin ku haluan. Siis en kokonaan pois :), enkä mä sellaista ajattele lainkaan. Rankkaa on, mut ei niin rankkaa koskaan. Elämät eivät ole tarkoitettuja tuhlattavaksi kenenkään kohdalla.

Ei tää viikonloppu sen antoisampaa ollut, mut sain levähtää kaikesta. Pääsin pois näistä ympyröistä ja tästä suuresta häkistä, joka koko elämääni ympäröi. Mut silti ne muistot mukana raahaitui, ja ne raahautuu minne ikinä menenkin. Sen mä opin ja oivalsin eilen, et mitään en pakoon pääse, vaik lähtisin maasta kokonaan toisaalle. Kaikki se ahdistus seuraa mukana, kaikki ne muistot. Ne on mun pääkopassa, siksi ne ei pakenemalla pois lähde. Ei auta kuin käsitellä asiat yksin, välillä muilta apua pyytäen. Muiden apu onkin tosi tärkeetä, koska se pitää mut järjissäni, etten aivan hurahda omiin monimutkaisiin ajatuksiini. On tärkeää et on ihmisiä ympärillä, jotka tiputtaa aina maanpinnalle, tai sit nostaa ylös sieltä kuopasta minne olen itseni kaivanut. Tykkään niin paljon suoraanpuhujista, jotka sanoo juuri sitä mitä ajattelevat asioista. Tosiasiat on tosiasaioita, ne ei vain kaunistelemalla ja toisilla sanoilla muuksi muutu. Ite vain pitää oppii hyväksymään ne. Vaikeeta se tosin on, aivan helvetin vaikeeta.

Olen kovasti yrittänyt tappaa rakkautta sisälläni, mutta en onnistu siinä. Enkä haluakaan onnistua, koska se tekee kipeää entisestään. Mä tunnen mitä tunnen, en voi sitäkään tosiasiaa poistaa elämästäni. Ja kuten sanoin en haluakaan, vaik se kipeää aiheuttaa..se rakkaus siis. Eikä rakkauden kohdekaan voi sitä tappaa tekemisillään tai millään. Tekemiset vain loukkaa, muttei ne tapa mitään. Sehän siitä raakaa tekeekin, kun rakkaus ei kuole. Se pysyy, vaik usko ja toivo on jo heitetty aikoja sitten menemään. Eikä rakkautta voi korvata uudella rakkaudella. Ensin sen on hiivuttava, tai muututtava erilaiseksi. Siihen menee tosi pitkään. On mulla siitä kokemusta jo aikaisemminkin. Tiedän et siihen menee pitkään, mut ei se silti kuole kokonaan. Siksi ihmisten neuvot "unohda", "eti uus" ei toimi mun kohdalla. Tai et "se ei ole mun arvoinen", se on suurinta puppua, koska enköhän mä ite tiedä kuka on mun rakkauden arvoinen ihminen. Se on niin helppo sanoa asioita, mut viisaiden, oikeesti auttavien sanojen sanominen on erittäin vaikeaa. Niitä sanoja sanoessaan pitää oikeasti miettiä asioita syvällisesti ja olla aidosti kiinnostunut toisen ongelmasta. Niitä ihmisiä on vaikee löytää, siksi ne ovat kultaakin tai rahaa kalliimpaa. Mut on niitä, voin kertoo..

Ehkä mä kuvittelen vain liikoja itestäni. Mut mä ajattelen vain niin et mun rakkaus kestää aina ja ikuisesti. Ei kai sitä kukaan voi väheksyäkään. Se vain tuntuu asialta, jonka täällä maailmassa tunnun oikeasti osaavan parhaiten, siis omalta kohdaltani. En siis tarkoita, et olen maailman paras rakastaja :). Vaan et asioita, joita hallitsen omassa elämässäni täysin on rakkaus. Ja rohkenen sanoa, et mun rakkaus on kestävää ja huoltapitävää, se poistaa pahan maailmasta..tai pahimman. Mut en oo mikään narsisti, tai herra täydellisyys, en lähellekään. Mussa on paljon vikaa, ei ihmiset muuten kaikkoais mun läheltä. Ja ei ihmiset valita turhaan mun "huonoutta". On mussa vikaa, koska jokaisessa meissä on. Tiedän vain et voin antaa rakkautta, koska olen sen verran tunteellaelävä mies. Eri asiahan onkin, kuka sitä tarvitsee ja haluaa. En mäkään toisen elämästä ihan täydellistä voi tehdä, mut paremman ja hyvän. Tai ainakin mun järjen mukaan se menee niin.

Kuulostaapas vähän kyl itsensä kehumiselta, mut en kyl pyyhi pois :). Itse tiedän sen, etten kuitenkaan pidä itteeni muita parempana ihmisenä, yleensä kattelen ylöspäin. Ja kyllähän se asia menee niinkin, et jos mä annan rakkautta jollekin niin osaan olla vaativa ja vaatia vastarakkauttakin, ja sitä kunnioitusta mua kohtaan. En mä muuten rakastukaan :). Kaikkihan onkin paljon monimutkaisempaa kuin nämä sanat mitä kirjoitan. Nää ei oo ku sanoja, joita tunteet tuottaa. Tunteet kummiskin on vain tunnettava itse, ja tapahtumat tapahtuu niin kuin ne on tarkoitettu tapahtuvan. Kirjottelu ja puhuminen on helppoa, sitä lähes kaikki osaavat. Loppu onkin sit henkilökohtaista taiteilua.

Sanoja vain, ei muuta..tunteita, ei sen kummempaa..kaikki vain elämää, myös rakkaus.

Rakkaus sokaisee. Sen mä oon huomannu, sillä mä oon tällä hetkellä ihan sokee. Mut silti tiedostan kaiken, mitä muut ihmiset sanoo. Olen oikeasti kuin sokea ihminen, joka kävelee katuja pitkin kepin kanssa, noin vertauskuvallisessa mielessä. Toiset säälii sit vielä, mut turhaan. Mut rakkaus on sen verran ihmeellinen asia, mulle ainakin, et se pyyhkii kaiken pahan tiettyjen asioiden ympäriltä, se vain sokaisee. Pidän itsekin itseäni ihan naurettavana, mutta minkäs teet. Viimeistään nyt olen sen oppinut, että tunteilleen ei mahda mitään. Vaikka haluaisin ja yritän kovasti kaiken kääntää toisin, ei se onnistu. Siksi tää onki niin helvetillistä, kun haluis jo jatkaa mut ei pysty..kunnolla.

Tänään on kuitenkin paljon paljon parempi päivä kuin eilinen. Tiedän et saan taas levähtää, ja pääsen hyvään paikkaan levähtämään :), sinne aidon ilon ja riemun keskelle. Siellä elämän ilo on kirkkaimmassa kukoistuksessaan. Toivottavasti se tarttuu minuunkin, toivottavasti palaan hymyssä suin. Eikä varmasti tarvii olla yksin hetkeäkään, heheee! Niin sitä pikku iloistakin saa suuren ilon, kun vain osaa sen sieltä kaivaa esiin. Mulle pienetkin positiivisuudet on tällä hetkellä puoli voittoa. Sellaista pientä ei vain huomaa silloin, kun on normaali olotila, nyt sen huomaa. Eri asia osaanko arvostaa sitä. Tunnen itseni kauheaksi ihmiseksi, koska en osaa juuri nyt arvostaa tiettyjä asioita, vaikka ne on hirmu tärkeitä asioita mun elämässä. Tai totta kai tietyllä tavalla arvostan, mutta tuntuu silti etten tarpeeksi. Keskityn vain omaan pahaan olooni, mikä on ehkä maailman tyhmintä. Koko muu elämä kärsii siitä, ja kaikki muut ihmiset.

Saisin vain vastaukset kysymyksiini, joita päässäni pyöritän. Enkä usko et kukaan niitä pystyy antamaan. Mut en pysty jatkamaan ennen kuin ne kysymykset saa vastaukset. Kyl ne ajan myötä tulee, ne vastaukset siis...mut kuinka pitkän ajan päästä. Tai en tiedä. Kun ajattelee taas toisella tavalla, niin mullahan on vastaukset niihin kysymyksiin. Ehkä kyse vain on mun ymmärryksessä, en ymmärrä tuollaisia vastauksia. Ne on ristiriidassa kaiken kanssa, kaiken sen mitä olen kokenut ja ymmärtänyt. Siksi se ehkä mulle on niin vaikeaa. Toinen on, etten hyväksy maailman julmuutta mua kohtaan. Siihen kysymykseen en ole saanutkaan vastausta: miksi maailma on niin kova minua kohtaan? Tai on mulla aavistus siihenkin, mutta sitäkään en ymmärrä, enkä hyväksy. Olen siis vain tyhmä, yksinkertainen..elämän teoriat ei menekään niin miten olen ne ymmärtänyt. Luulen, et maailma on mulle hyvä, jos mä oon sille, mutta ei se niin mene. Mut toisaalta uskon, et se pidemmällä tähtäimellä palkitsee mua. Mä vain olen liian malttamaton, kaikki pitäis aina saada heti. Et en mä oo sen parempi kuin muutkaan "kaikenhaluajat".

Mutta onneksi maailmassa on sen verran oikeudenmukaisuutta, ettei kaikkee voi saada. Ei edes rahalla. Tunteita, onnellisuutta, rakkautta, terveyttä...vaikka rahalla paljon saa ja sitä palvotaan (itsekin palvon sitä liian usein), niin ei se kaikkea anna. Jossain vaiheessa se raja aina tulee vastaan. Vaikka raha antaakin tietynlaista vakautta elämään, ei se onnellisuutta tuo, ei se rakkautta tuo. Se voi poistaa huolia elämästä ja tuoda hyvän olon tunnetta, turvaa. Toisille se kuitenkin riittää, mulle ei. Tarviin jotain muutakin sisältöä elämääni. Ja jos mulla olis rahaa rajattomasti, nii en mä itteeni niitä käyttäisi. Totta kai ihminen tietyt tarpeensa tyydyttää, mutta mulla tulee ensin muut. Niin kuin nytkin, ensin annan muille, sitten mietin mitä itse haluaisin.

Nooh, en mä täällä rahasta halua puhua sen enempää. Ärsyttää vain tietyntyyppiset persoonat, jotka luulee rahan ratkaisevan kaiken. On mulla myös läheisiä, jotka osaa rahaa käsitellä oikein ja hyvin. Niitä kunnioitan, mut toiset ihmiset on teennäisiä, heille nauran.

Täällä taas..pari päivää ilman tilitystä, ihan ok. Mut pakko tähän alkuun sanoa et oli kauhea päivä tänään. Onneksi se on ohi, kerrankin nautin kotona olosta YKSIN. Mut kyl tää yksinäisyys..se on..se on pahan tuntuista. Vielä vähän aikaa sitten nautin yksin olosta tietyllä tapaa, nyt kammoan sitä. Johtuu siitä tasan, et pyörittelen isoja asiota yksin päässäni. Vaikka keskustelen niistä ihmisten kanssa, ei se lopulta auta. Olen niin yksin näiden asioiden kanssa, niin yksin. Itse oon elämäni sotkenut ja itse sen myös järjestelen uudelleen.

Oon kuitenkin tietyissä asioissa mennyt hirveesti eteenpäin. Ja jos mietitään tätä hiton pitkää kuukautta, nii alkukuu oli kauheampaa. Siitä on menty eteenpäin hurjasti. Ei sydänsurut enää paina niin paljon rinnassa, vaikka ei ne mihinkään oo hävinnykään. Mut voi että miten pitkä kuukausi tämä tammikuu oli, toivon vain et helmikuu on nopeemmin ohi, vaik siinä onki vähemmän päiviä. Tätä ennen aika on juossut alta pois niin, ettei sitä kiinni saa. Nyt taas saa miettiä miksi hitossa se ei etene, miksi se junnaa paikallaan. Mutta senkun junnaa, siinä se kuluu silti.

Mitä noihin sydänsuruihin tulee nii koettakaa ihmiset kestää, vielä mun täytyy siitä puhua. Tiedän, että olette jo väsyneet samaan valitukseen, mutta en voi kuin sanoa et muhun uppos ja syvälle. Sen kaivaminen vie aikaa..ja sit sen paikkaaminen..voi voi, se se vasta viekin aikaa. Mutta se on vain osa elämää, pitää muistaa elää muutakin elämää. Se vain dominoi minun elämääni suuresti, tunteet vie menessään. Kipu turruttaa kaiken muun. Mut ootte te ihme ihmisiä ku te jaksatte vielä kehua mua, en pysty ymmärtämään. Mähän teen kaiken aivan väärin, mä vaan valitan, mä vain tunteilen. Ja täällä maailmassa ei pärjää tunteilemalla, sitä se elämä yrittää kovasti sanoa näillä tempuillaan. Mutta en usko et siltikään muutun mihinkään, koska sit en ole oma itseni. Sitten olen hukassa, jos sen hävitän, et yritän olla jotain muuta mitä en ole. Miten toiset ihmiset jaksaa vetää jotain roolia elämässään koko ajan, eikö se oo rankkaa. Mitä järkee ylipäätään on pitää yllä kulisseja, joihin uhraa voimavaransa, vaikka sisältä on jotain aivan muuta. En tiedä..mutta jälleen kerran ymmärrän, ymmärrän miksi niitä kulisseja pidetään yllä.

Siitä huolimatta kaikki me ihmiset ollaan täällä samanarvoisia, ei kukaan ole ylempänä toista. Samalta viivalta lähdetään, samalle viivalle saavutaan. Kyllähän maailmassa kategorisoidaan ihmisiä, siitä ei mihinkään pääse, mutta se ei loppujen lopuksi vaikuta siihen, kuka täältä lähtee ja mihin aikaan. Se hyvä tässä maailmassa säilyy aina, sitä ei kukaan voi muuttaa. Kohtalo päättä siitä meidän puolesta. Sitä ei tarvii paeta, koska sitä ei voi paeta. Onneksi ihminen ei kaikkea pysty säätelemään, vaikka paljon valtaa se yrittääkin ottaa.

Mutta jääköön tämä tilitys tähän tällä kertaa..onpahan nyt uusi kuukausi avattu ja korkattu :)

Usko on mennyt, samoin toivo on kadonnut...mutta totta se on, rakkaus kestää ja pysyy. Se ei katoa, kunhan se vain on rakkautta, eikä mitään toiveajattelua. Mulla se ei ole toiveajattelua, eikä itselle uskottelua. Rakkaus on mulle vakavin asia maailmassa. Annan sitä vain harvoille ja valituille. Mutta en sano, että osaisin sitä aina oikein käyttää. En osaakaan, koska kaikki sitä eivät kaipaa, silti tyrkytän sitä kaikille, niille harvoille ja valituille. Olen pilannut paljon hyvää rakkaudella, mutta tekemällä vain voi oppia.

Olen oppinut viimeisen vuoden aikana paljon. Tuntuu, et vuosi antoi enemmän kuin koko elämä tähän mennessä yhteensä. Sain kokea ties mitä: kasvoin, rohkaistuin, tunsin värikkäitä tunneskaaloja..ties mitä muuta. Ihmisenä kasvoin hurjan paljon, en kuitenkaan täyteen mittaan. Siihen ei kasva kuin ajan kanssa.

On uskallettava elää tästäkin eteenpäin. Pitää vain osata päästää irti asioista, joille ei itse voi tehdä mitään.

Pikku hiljaa alkaa kyl tuntua jo siltä, et vika taitaakin olla mussa itsessä. Tuntuu et kaikki kaikkoaa, kaikki vain arvostelee koko ajan. Ihan kauheelta tuntuu, ihan kuin ei jo riittäisi tämä paha olo mitä jo nyt on. Mikähän ihmeen koettelemus tässä nyt on. Yritän kaikki tehdä niin hyvin kuin osaan ja kaikki menee nurin. Yritän jaksaa ja ajatella positiivisesti koko ajan, mutta ette arvaa miten tuollaiset tietyt kommentit lannistaa mut kokonaan. Vitsailkaa, väheksykää, tehkää mitä lystäätte. Mähän ryven vain itsesäälissä, sitä se kaikki on. Olkaa onnellisia, ettei teidän tartte kantaa mun lastii. Ette tiedä yhtään miltä musta tuntuu, niin älkää väheksykö mun olotilaa.

En mäkään väheksy teidän tunteita, yritän kovasti ymmärtää, että teilläkin on joskus ollut vaikeeta. Enkä ala edes vertaamaan mihinkään, tunteet on kaikilla erilaisia. Eikä sillä silleen oo merkitystä. Paha olo tuntuu pahalta, hyvä olo hyvältä. Tiedän et oon tällä hetkellä hieman ylikierroksilla joka päivä, mut on ahdasta..haluun pois..en pysty hengittämään. Koko ajan pitää hengittä syvään, tai vähän väliä..ja puhalluttaa valtavasti. Raskas olo, erittäin raskas. Mut silti teidän ihmisten näkeminen on mulle hengähdyspaikka. Vaikka kommentoisitte mitä, ja enhän minä pahaa sillä tarkoita, jos valitan sanomisistanne. Hyvä, että annatte ajateltavaa, etten oikeastikaan vaivu mihinkään itsesääliin, vaan potkitte perseelle ja jatkamaan matkaa, kun se hyvin on lähtenyt käyntiin. Välillä vain väsyy, ei jaksa olla vahva. Ja ehkä mä oonkin heikko, kuvittelen vain itsestäni liikoja. Mutta läheskään täydellisenä en itseäni pidä, niin kuin ette varmasti tekään minua. Haluasin olla parempi :) Ja mä olen oikeesti heikko, ei mua muuten näin paljon sattuis kaikki..esitän vain kovaa!

Mut ympäristön vaihto tekis hyvää, pääsis pois tästä muistoja herättävästä kaupungista. Kävelet kadulla nii sieltäki voi noukkia muistoja, jokainen pieni kivi muistuttaa, jokainen tuulen henkäys.. aivan siis kauheeta, ku ei saa mistään rauhaa. Mutta hyvä puoli siinä edelleen on se, et muistot on hyviä. Joskus ne tuntuu taas erittäin hyviltä ja voin onnellisena muistella niitä. Onneksi kukaan ei saa niitä pois pyyhittyä, saan viedä ne mukanani hautaan. Ja koska ne nyt aiheuttaa tuskaa, niin tiedän kun olen päässyt tämän pahan olon yli, niin ne muistot tuntuu erittäin hyviltä. Nyt ne oikeesti painaa mut tällä hetkellä maan alle.

Suurempaa muutosta tässä kuitenkaan ei varmaan tarvita, koska jos lähtisi kokonaan pois täältä, niin se tuntuisi vain pakenemiselta. Ja sit ei ois mitään, kaikki jäis tänne, sit sais oikeestikin olla yksin. Yksin en tykkää olla, tarvitsen ihmisiä ympärilleni. Ja kun vielä on niin kultaisia ihmisiä täällä, niin miksi kadota epätietoisuuteen ja yksinäisyyteen. Vaikka olen itsenäinen ihminen, en riippuvainen kenestäkään, niin silti tykkään kysyä ihmisiltä mielipiteitä asiaan kuin asiaan. En yleensä tee äkkipikaisia omia johtopäätöksiä. Kysyn ihmisten mielipiteitä ja ajatuksia, niin oppii parhaiten, eikä itse tarvitse nähdä kovin suurta vaivaa yksin mietiskelyyn. Kannattaa puhua ja kysyä, tyhmiä kysymyksiä ei olekaan.

Silti on viisasta miettiä, mikä itselle on sopivinta. Ei muiden mielipiteiden varassa voi elää omaa onnellista elämää. Kun tunnet itsesi, luota siihen. Jos et tunne itseäsi ja olet epätietoinen kaikesta, niin pysähdy miettimään itseäsi..yksin.

Olen niin kiitollinen siitä, että mulle on suotu lahja: lahja ymmärtää ihmisiä. Se auttaa niin paljon mua kaiken suhteen, joka asiassa. Pystyn ymmärtämään ihmisten eri käytäytymismalleja. Siksi mun ei tarvii ihmetellä turhia, tarvii vain hyväksyy..totta kai mietin asiat ennen kuin hyväksyn. Mutta pystyn jotenkin samaistumaan ihmisiin, myös tuntemattomiin. Ajattelemaan asiat heidän kantiltaan. Enkä välttämättä hyväksy asioita, mutta ymmärrän niitä. En mä hyväksy sotia, avioeroja, abortteja, tappamista, jne..mutta pystyn kuvittelemaan ihmisiä, jotka näihin tilanteisiin ovat joutuneet. Aina asiat ei mene niin kuin on suunnitellut ja halunnut. Mutta pako, se ei ole ratkaisu mihinkään. Itse en voi paeta mitään, koska se jää mun takalohkoon painamaan loppuelämäni ajaksi. Siksi pyrin ratkaisemaan asiat aina loppuun asti, en voi jättää mitään kesken koskaan. Joskus ne asiat väkisin tulee eteen uudestaan.

Mutta senkin ymmärrän, miksi ihmiset pakenevat. Toiset ovat heikompia, itse tunnen olevani erittäin vahva. Ja sen takia haluan auttaa avuntarvitsijaa, heikompaa. Luulen, että yksi ihminen sen voi todistaa, hän tunsi mut kummiskin 4,5 vuotta niin hyvin. Sai kaiken avun mitä voin antaa, toivottavasti kunnioittaa sitä nyt. Yritin kaikkeni, mutta en voinut enää enempää antaa. En voi elää kuitenkaan toisen ihmisen elämää valmiiksi. Kun näin nyt ajatelee sitäkin aikaa niin olin koko ajan niin kovilla, mutta silti niin onnellinen, koska yritin antaa kaiken sen mitä annettavissa oli ja olla hyvä toiselle. Loppuhetkinä se vain tuntui niin turhalta, elin yksin kahden ihmisen elämää. Tuntui, ettei kukaan mua kunnioita enää..se tuntuu edelleen erittäin pahalta. (Kyyneleet vierii poskea pitkin..)

Voihan asian ajatella myös toisella tapaa, että olin hölmö kun tein niin. Mutta sitten voin vain sanoa, ettette tunne minua jos niin ajattelette. Sillä annan toiselle kaiken, annan sen rakkaudella. Mua ei haittaa, vaikka toiset näkee sen hyväksikäyttönä, itse en sitä niin ajattele. Jos joskus löydän rakkaan itselleni, niin annan sille kaiken. Kunhan vain muistaa kunnioittaa minua siitä. Siksi mä varmaan tunnun toisille ihmisille nyt tällä hetkellä oudolta ja muuttuneelta, ku elän taas yksin. Elän nyt muille kuin yhdelle ihmiselle, elän kavereilleni ja läheisilleni. Annan heille nyt sitä menetettyä aikaa takaisin. Itseäni varten en voi koskaan elää, koska silloin elämä on kauheaa..tylsää..merkityksetöntä. Kun taas elän yhdelle ihmiselle (puolisolle siis), niin silloin mun on uhrattava aikani toisilta vähemmäksi, koska kuitenkin sen suurimman osan ajastani haluan viettää oman rakkaani kanssa. Totta kai aikaa löytyy muillekin, mutta näin se minun elämässäni menee. Sinne ytimeen sydämessäni ei mahdu kuin yksi ihminen kerrallaan. Toiset ovat siinä suojakilpenä ja tukena, lähettyvillä, jotka saavat kyllä osansa minusta.

Ihmistä ei ole tarkoitettu yksineläjäksi, ainakaan minua. Siksi otan kaikki ihmissuhde epäonnistumiset niin raskaasti. Mun sydän repeää auki, kun joku loukkaa, tai jos menetän jonkun. Mutta onneksi on sit ne muut rakkaat, jotka ompelee ne vuotokohdat kiinni, se on se suojakilpi. Toiset on siinä parempia, toiset ei niin hyviä, mutta jokainen apulainen otetaan vastaan, jokainen osaa jotain. Jokainen teistä tutuista on mulle tehnyt hyvää jollakin tavalla. Kiitos ja kumarrus, olen nöyrä ja kiitollinen. Mutta miettikää mitä mulle sanotte, miettikää kahdesti. En kestä tällä hetkellä asiasta vitsailua, en yhtään. Se on kuin aukaisisit yhden ompeleista tahallasi. Ja annan teille neuvon, jos nyt haluatte minusta eroon elämässänne, niin nyt on oiva hetki se tehdä. Vaikka itse saatan heittää huumorilla asioista, niin se ei oikeuta teitä muita siihen. Itse tiedän mitä sanon, ja oma huumorikin tuntuu pahalta. Tietenkään, ette halua loukata minua sillä, mutta se loukkaa. En usko, että pystytte sitä ymmärtämään. Ei näitä tunteita voi oikeesti kukaan muu käsittää kuin itse. Ei näillä kirjoituksilla ole vielä mitään merkitystä, jos puhutaan mun tunteista. En pysty niitä tarpeeksi hyvin kuvaamaan. Mutta erittäin hienoa, jos olen saanut kosketettua joitakin ihmisiä sanoillani. Tiedän et olen, toisia vissiin liiankin kovaa. En ole sitä kuitenkaan tehnyt loukatakseni, vaan olen halunnut jakaa hieman tuntemuksiani, rakkauden voimaa.

Voin vain toivoa ja kuvitella, että miten onnellista elämä taas on, kun saan antaa rakkauttani jollekin...sille oikealle. Se hyvä puoli tässä tunteellisessa elämässä onkin. Saan kokea niin paljon, mitä muut ihmiset eivät saa. Tiedän sen niin kirkkaasti, et mun elämä on NIIN PALJON ANTOISAMPAA KUIN MONIEN MILJOONIEN IHMISTEN ELÄMÄ. Olen rikas tunteellisella tasolla, ehkä maailman rikkain, siltä musta ainakin tuntuu. JA SE ANTAA PIRUSTI VOIMAA, TÄTÄ ETTE RAHALLA SAA. Mutta kun olette lähelläni niin saatte sitä minusta, en pyydä siitä mitään..vain vastarakkautta, jos sitäkään. Mutta rahan tuoma "onnellisuus" ei ole mitään verrattuna tähän. Raha ja omaisuus on häviävää, se ei hautaan mukaan tule, mut sisäinen rauha... :) se seuraa sinua viimeiseen hengenvetoon saakka.

Olen oikeastikin todella onnellinen, mutta en vain sitä vaikeina hetkinä tiedosta. Nyt TÄLLÄ HETKELLÄ tiedostan, ja tiedostan kaiken muunkin onnellisuuden elämässäni. Kuinka hyvin asiat lopulta ovatkaan, kuinka hiton onnekas minä olenkaan. Mulla on erittäin rikas elämä.

Kunpa tunne vain säilyisi pidempään..