IRC-Galleria

Pikku hiljaa alkaa kyl tuntua jo siltä, et vika taitaakin olla mussa itsessä. Tuntuu et kaikki kaikkoaa, kaikki vain arvostelee koko ajan. Ihan kauheelta tuntuu, ihan kuin ei jo riittäisi tämä paha olo mitä jo nyt on. Mikähän ihmeen koettelemus tässä nyt on. Yritän kaikki tehdä niin hyvin kuin osaan ja kaikki menee nurin. Yritän jaksaa ja ajatella positiivisesti koko ajan, mutta ette arvaa miten tuollaiset tietyt kommentit lannistaa mut kokonaan. Vitsailkaa, väheksykää, tehkää mitä lystäätte. Mähän ryven vain itsesäälissä, sitä se kaikki on. Olkaa onnellisia, ettei teidän tartte kantaa mun lastii. Ette tiedä yhtään miltä musta tuntuu, niin älkää väheksykö mun olotilaa.

En mäkään väheksy teidän tunteita, yritän kovasti ymmärtää, että teilläkin on joskus ollut vaikeeta. Enkä ala edes vertaamaan mihinkään, tunteet on kaikilla erilaisia. Eikä sillä silleen oo merkitystä. Paha olo tuntuu pahalta, hyvä olo hyvältä. Tiedän et oon tällä hetkellä hieman ylikierroksilla joka päivä, mut on ahdasta..haluun pois..en pysty hengittämään. Koko ajan pitää hengittä syvään, tai vähän väliä..ja puhalluttaa valtavasti. Raskas olo, erittäin raskas. Mut silti teidän ihmisten näkeminen on mulle hengähdyspaikka. Vaikka kommentoisitte mitä, ja enhän minä pahaa sillä tarkoita, jos valitan sanomisistanne. Hyvä, että annatte ajateltavaa, etten oikeastikaan vaivu mihinkään itsesääliin, vaan potkitte perseelle ja jatkamaan matkaa, kun se hyvin on lähtenyt käyntiin. Välillä vain väsyy, ei jaksa olla vahva. Ja ehkä mä oonkin heikko, kuvittelen vain itsestäni liikoja. Mutta läheskään täydellisenä en itseäni pidä, niin kuin ette varmasti tekään minua. Haluasin olla parempi :) Ja mä olen oikeesti heikko, ei mua muuten näin paljon sattuis kaikki..esitän vain kovaa!

Mut ympäristön vaihto tekis hyvää, pääsis pois tästä muistoja herättävästä kaupungista. Kävelet kadulla nii sieltäki voi noukkia muistoja, jokainen pieni kivi muistuttaa, jokainen tuulen henkäys.. aivan siis kauheeta, ku ei saa mistään rauhaa. Mutta hyvä puoli siinä edelleen on se, et muistot on hyviä. Joskus ne tuntuu taas erittäin hyviltä ja voin onnellisena muistella niitä. Onneksi kukaan ei saa niitä pois pyyhittyä, saan viedä ne mukanani hautaan. Ja koska ne nyt aiheuttaa tuskaa, niin tiedän kun olen päässyt tämän pahan olon yli, niin ne muistot tuntuu erittäin hyviltä. Nyt ne oikeesti painaa mut tällä hetkellä maan alle.

Suurempaa muutosta tässä kuitenkaan ei varmaan tarvita, koska jos lähtisi kokonaan pois täältä, niin se tuntuisi vain pakenemiselta. Ja sit ei ois mitään, kaikki jäis tänne, sit sais oikeestikin olla yksin. Yksin en tykkää olla, tarvitsen ihmisiä ympärilleni. Ja kun vielä on niin kultaisia ihmisiä täällä, niin miksi kadota epätietoisuuteen ja yksinäisyyteen. Vaikka olen itsenäinen ihminen, en riippuvainen kenestäkään, niin silti tykkään kysyä ihmisiltä mielipiteitä asiaan kuin asiaan. En yleensä tee äkkipikaisia omia johtopäätöksiä. Kysyn ihmisten mielipiteitä ja ajatuksia, niin oppii parhaiten, eikä itse tarvitse nähdä kovin suurta vaivaa yksin mietiskelyyn. Kannattaa puhua ja kysyä, tyhmiä kysymyksiä ei olekaan.

Silti on viisasta miettiä, mikä itselle on sopivinta. Ei muiden mielipiteiden varassa voi elää omaa onnellista elämää. Kun tunnet itsesi, luota siihen. Jos et tunne itseäsi ja olet epätietoinen kaikesta, niin pysähdy miettimään itseäsi..yksin.

Olen niin kiitollinen siitä, että mulle on suotu lahja: lahja ymmärtää ihmisiä. Se auttaa niin paljon mua kaiken suhteen, joka asiassa. Pystyn ymmärtämään ihmisten eri käytäytymismalleja. Siksi mun ei tarvii ihmetellä turhia, tarvii vain hyväksyy..totta kai mietin asiat ennen kuin hyväksyn. Mutta pystyn jotenkin samaistumaan ihmisiin, myös tuntemattomiin. Ajattelemaan asiat heidän kantiltaan. Enkä välttämättä hyväksy asioita, mutta ymmärrän niitä. En mä hyväksy sotia, avioeroja, abortteja, tappamista, jne..mutta pystyn kuvittelemaan ihmisiä, jotka näihin tilanteisiin ovat joutuneet. Aina asiat ei mene niin kuin on suunnitellut ja halunnut. Mutta pako, se ei ole ratkaisu mihinkään. Itse en voi paeta mitään, koska se jää mun takalohkoon painamaan loppuelämäni ajaksi. Siksi pyrin ratkaisemaan asiat aina loppuun asti, en voi jättää mitään kesken koskaan. Joskus ne asiat väkisin tulee eteen uudestaan.

Mutta senkin ymmärrän, miksi ihmiset pakenevat. Toiset ovat heikompia, itse tunnen olevani erittäin vahva. Ja sen takia haluan auttaa avuntarvitsijaa, heikompaa. Luulen, että yksi ihminen sen voi todistaa, hän tunsi mut kummiskin 4,5 vuotta niin hyvin. Sai kaiken avun mitä voin antaa, toivottavasti kunnioittaa sitä nyt. Yritin kaikkeni, mutta en voinut enää enempää antaa. En voi elää kuitenkaan toisen ihmisen elämää valmiiksi. Kun näin nyt ajatelee sitäkin aikaa niin olin koko ajan niin kovilla, mutta silti niin onnellinen, koska yritin antaa kaiken sen mitä annettavissa oli ja olla hyvä toiselle. Loppuhetkinä se vain tuntui niin turhalta, elin yksin kahden ihmisen elämää. Tuntui, ettei kukaan mua kunnioita enää..se tuntuu edelleen erittäin pahalta. (Kyyneleet vierii poskea pitkin..)

Voihan asian ajatella myös toisella tapaa, että olin hölmö kun tein niin. Mutta sitten voin vain sanoa, ettette tunne minua jos niin ajattelette. Sillä annan toiselle kaiken, annan sen rakkaudella. Mua ei haittaa, vaikka toiset näkee sen hyväksikäyttönä, itse en sitä niin ajattele. Jos joskus löydän rakkaan itselleni, niin annan sille kaiken. Kunhan vain muistaa kunnioittaa minua siitä. Siksi mä varmaan tunnun toisille ihmisille nyt tällä hetkellä oudolta ja muuttuneelta, ku elän taas yksin. Elän nyt muille kuin yhdelle ihmiselle, elän kavereilleni ja läheisilleni. Annan heille nyt sitä menetettyä aikaa takaisin. Itseäni varten en voi koskaan elää, koska silloin elämä on kauheaa..tylsää..merkityksetöntä. Kun taas elän yhdelle ihmiselle (puolisolle siis), niin silloin mun on uhrattava aikani toisilta vähemmäksi, koska kuitenkin sen suurimman osan ajastani haluan viettää oman rakkaani kanssa. Totta kai aikaa löytyy muillekin, mutta näin se minun elämässäni menee. Sinne ytimeen sydämessäni ei mahdu kuin yksi ihminen kerrallaan. Toiset ovat siinä suojakilpenä ja tukena, lähettyvillä, jotka saavat kyllä osansa minusta.

Ihmistä ei ole tarkoitettu yksineläjäksi, ainakaan minua. Siksi otan kaikki ihmissuhde epäonnistumiset niin raskaasti. Mun sydän repeää auki, kun joku loukkaa, tai jos menetän jonkun. Mutta onneksi on sit ne muut rakkaat, jotka ompelee ne vuotokohdat kiinni, se on se suojakilpi. Toiset on siinä parempia, toiset ei niin hyviä, mutta jokainen apulainen otetaan vastaan, jokainen osaa jotain. Jokainen teistä tutuista on mulle tehnyt hyvää jollakin tavalla. Kiitos ja kumarrus, olen nöyrä ja kiitollinen. Mutta miettikää mitä mulle sanotte, miettikää kahdesti. En kestä tällä hetkellä asiasta vitsailua, en yhtään. Se on kuin aukaisisit yhden ompeleista tahallasi. Ja annan teille neuvon, jos nyt haluatte minusta eroon elämässänne, niin nyt on oiva hetki se tehdä. Vaikka itse saatan heittää huumorilla asioista, niin se ei oikeuta teitä muita siihen. Itse tiedän mitä sanon, ja oma huumorikin tuntuu pahalta. Tietenkään, ette halua loukata minua sillä, mutta se loukkaa. En usko, että pystytte sitä ymmärtämään. Ei näitä tunteita voi oikeesti kukaan muu käsittää kuin itse. Ei näillä kirjoituksilla ole vielä mitään merkitystä, jos puhutaan mun tunteista. En pysty niitä tarpeeksi hyvin kuvaamaan. Mutta erittäin hienoa, jos olen saanut kosketettua joitakin ihmisiä sanoillani. Tiedän et olen, toisia vissiin liiankin kovaa. En ole sitä kuitenkaan tehnyt loukatakseni, vaan olen halunnut jakaa hieman tuntemuksiani, rakkauden voimaa.

Voin vain toivoa ja kuvitella, että miten onnellista elämä taas on, kun saan antaa rakkauttani jollekin...sille oikealle. Se hyvä puoli tässä tunteellisessa elämässä onkin. Saan kokea niin paljon, mitä muut ihmiset eivät saa. Tiedän sen niin kirkkaasti, et mun elämä on NIIN PALJON ANTOISAMPAA KUIN MONIEN MILJOONIEN IHMISTEN ELÄMÄ. Olen rikas tunteellisella tasolla, ehkä maailman rikkain, siltä musta ainakin tuntuu. JA SE ANTAA PIRUSTI VOIMAA, TÄTÄ ETTE RAHALLA SAA. Mutta kun olette lähelläni niin saatte sitä minusta, en pyydä siitä mitään..vain vastarakkautta, jos sitäkään. Mutta rahan tuoma "onnellisuus" ei ole mitään verrattuna tähän. Raha ja omaisuus on häviävää, se ei hautaan mukaan tule, mut sisäinen rauha... :) se seuraa sinua viimeiseen hengenvetoon saakka.

Olen oikeastikin todella onnellinen, mutta en vain sitä vaikeina hetkinä tiedosta. Nyt TÄLLÄ HETKELLÄ tiedostan, ja tiedostan kaiken muunkin onnellisuuden elämässäni. Kuinka hyvin asiat lopulta ovatkaan, kuinka hiton onnekas minä olenkaan. Mulla on erittäin rikas elämä.

Kunpa tunne vain säilyisi pidempään..

Kyl tää pistää pään aivan sekaisin, tää olo siis. En voi käsittää, miksi se ei helpota. Miksi olotilat heittelee niin paljon koko ajan. Ja ei se olotila edes parannu, tulee vain helpompia hetkiä ja olo on yhtä kauhea koko ajan. Hyvin vaikea kuvailla tunteitaan tarpeeksi hyvin. On kuin sydäntä yritettäisiin kiskoa rinnasta väkisin. Yhtä tunteiden kaaosta. Sydän vuotaa kuiviin.

Vaikka en ole yksin täällä, silti tuntuu että yksinäisyys kaataa minut maahan. Olen yksin omien ongelmieni kanssa, en voi niitä ratkaista kuin itse omassa päässäni. Mutta kaikki ajatukset vain loukkaa, kaikki hyvä, kaikki sanottu, kaikki muistot, kaikki kääntyy aina iskuksi minuun itseeni. Eikä se ole itsesääliä, vaan väistämätöntä tunteiden käsittelyä. Vaikka hyvät muistot tuntuu hyvältä, niin tällä hetkellä ne saa kyyneleet silmiin..pakko purra hammasta ja jatkaa väkisin eteenpäin.

Koska mietteitä olen ehtinyt miettiä ties millaisia, ja ties kuinka monia, niin olen myös miettinyt, josko asialla olisi positiivinen puoli. Ehkä tämä kipu jota joudun juuri kokemaan, onkin suojausta joltain suuremmalta kivulta. Mutta ei sekään helpota oloa, koska se on vain jossittelua, enkä usko sellaiseen. Uskon vain siihen mitä tapahtuu, ja elän sen mukaan. Mietin niin paljon turhaa ja mahdotonta. Mietin asioita, joilla ei ole mitään merkitystä tähän hetkeen. Mikään ei muuksi muutu, tapahtuneet ovat tapahtuneita, niitä ei peru mikään. Se hyvä puoli muistoissa on, että ne säilyvät ikuisuuden.

Toivo kuitenkin on jäljellä, toivottavasti sitä ei myöskään pois oteta. Ja usko, usko parempaan tulevaan, muutakaan ei voi. Mutta rakkaus...eikö sen juuri pitäisi mennä niin, että "Usko - Toivo - Rakkaus - suurin niistä on Rakkaus". Noh, näinhän se taitaa kyllä ollakin, viimeisenä minä sen menetän. Vahvinpana se sisimmissäni jyskyttää. Se on vahva, se hakkaa kaiken pahan ympäriltään. On se merkillinen asia, kauneinta mitä tämä maailma voi antaa ihmisolennolle. Se syntyy niin monista merkillisistä asioista, pienistä ja suurista.

Toivoisin vain, että ymmärrän sen oikein. Ymmärrän antaa asioiden mennä niin kuin ne menevät, en turhaan tuhlaisi voimiani.

Alkaa raskas viikko olla pian takana -huokaus-, tai raskas ja raskas..kuoppainen pikemminkin. Tulee hetkiä jolloin pysähtyy miettimään menneitä, sen jälkeen nousee pala kurkkuun. Sit taas havahtuu nykyhetkeen...mut ei mulla oo ku hyviä muistoja, jotka palaa hetkittäin mieleen. Kiva niitä on muistella, muistaa millanen olo on ku on onnellinen. Totta kai kaipaan kovasti niitä aikoja, mun onnelliset hetket on maailman onnellisimpia..ja huonot hetket tietysti niitä huonoimpia :). No ei oikeesti, ei ihmisten tuntemuksia voi vertailla. Sanon vain, että olen joskus ollut onnellinen. Luultavasti olen nytkin, mutta en vain tunne sitä ja osaa arvostaa sitä.

Paha mieli hakkaa ja vallitsee, mutta silti tällä viikolla olen hymyillyt..leveästikin, kuten tolla mun naamalla yleensä tehdään :). Sit ku oon onnellinen, nii hymyilen koko ajan, vaikka ei ois aihettakaan. Kaikki tuntee mut kummiskin iloisena ihmisenä, siksi en ole oma itseni tällä hetkellä ja saatan hieman järkyttää ihmisiä sillä. Mut ne ymmärtää ja kunnioittaa sitä..kuuntelevat vaikka kuinka valitan, eivät tympäänny, neuvovat vain tietä eteenpäin. Ihana huomata, miten paljon auttavia käsiä onkaan tarjottu. Olen löytänyt uusia hyviä ihmisiä, tai huomannut uusia syvällimsempiä puolia ihmisistä. En olekaan yksin..

Olen taas huomannut senkin, et hitaasti mutta varmasti se entinen elämäkin sieltä esiin tulee. Alkaa taas huomata muutakin kuin pahan olon. Mutta vielä se vie aikaa, enkä tiedä miten pitkään..ei ole kiire, mulla ei oo koskaan kiire mihinkään elämässäni. Kaikki tulee aikanaan tapahtumaan halusi sen tai ei. Ja olen huomannut eläessäni sen, että pakeneminen on pahin virhe mitä voi tehdä. Itse en ole paennut pidemmälle koskaan elämässäni, mutta olen saanut todistaa vierestä, kun ihmiset pakenee totuutta, eivät uskalla kohdata sitä. Se on kauheeta seurata sivusta, ja vaikka yrität auttaa niin apu ei kelpaa. Ja olen todistanut tätä useamman kerran, nii kukaan ei voi itseään kohdistaa tähän lausahdukseen. Moni ei edes tiedä, mistä puhun. Mutta jos jollakin omatunto alkaa kolkuttamaan, nii sit kannattaa miettiä, josko asia koskeekin juuri SINUA. Mutta älkää ihmiset paetko, helpompi on kohdata vaikeudet ja oma kohtalo.

Olen varmaan sanonut aikaisemminkin, mutta sanotaan uudestaan. Ihminen ei pysty muuttamaan kohtaloaan, en edes minä. Mutta ihminen pystyy vaikuttamaan mitä päätöksiä hän tekee ja elämään sitten niiden mukaan, hyväksyy omat päätöksensä ja kantaa niistä itse raskaan ja painavan vastuun. Itse ainakin olen sinut itseni kanssa, ja mietin tarkkaan mitä teen, sit on helpompi hyväksyä asiat niinkuin ne on. Sitten kannan vastuun siitä, mitä päätän. Kuten tästä kirjoittelustakin täällä, koen sen mulle tärkeeksi ja vakavaksi asiaksi. Se auttaa mua eteenpäin, se auttaa mun läheisiä tukemaan mua mun vaikeina hetkinä. Tiedän myös sen, ja kuten olen jo kokenut sen, että kaikki ihmiset ei ymmärrä tätä mun purkautumista. En usko olevani itsekeskeinen tai itseäni säälivä, jos kirjoitan tänne. En ole lapsellinen yhtään. Mutta mitä se on minulta pois, jos ne ei ymmärrä. Kannan vastuun itse tästä. En syytä ketään muuta tästä, ei kukaan mua tähän pakota. Tää vain tuntuu oikeelta tavalta keventää omaa oloani.

Onhan tässä saanut viime aikoina vastauksia kysymyksiin, joita on miettinyt koko elämän ajan. Et miksi jotkut asiat menevät aina niin kuin ne menevät. Niihin vain ei voi vaikuttaa, vaikka kuinka yrittäis elää eri tavalla kuin muut saman tilanteen. Ne on niitä luonnonlakeja, joita ei vain voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi. Kyse ei ole tahdosta vaan rohkeudesta, ottaa vastaan se mitä annetaan. Mutta elämää voi elää monella tapaa, en minä ole sanomaan mikä on se oikea tapa. Pääasia, että itse sen tietää ja elää sen mukaan. Silloin saa mieleltään rauhan.

Ei rakkaus aikaan katso, ei se katso kuinka pitkään aikaa on kulunut, rakastua voi hetkessäkin, silmänräpäyksessä. Ihmiset ovat erilaisia, se pitää hyväksyä niin itsellä on paljon helpompi olla täällä maailmassa. Ihmisellä on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta ei oikeutta loukata toista, mutta se onkin vain minun mielipide. Ymmärrän loukkaamisen tarkoituksen, mutta en voi sitä hyväksyä. Ymmärrän sen liiankin hyvin..siksi olenkin hölmö, että ymmärrän sen. Ymmärrän aina ihmisiä tietyllä tavalla, tai jos en ymmärrä, käytän enemmän aikaa sen asian miettimiseen ja ymmärtämiseen. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä.

Ja rakkauttakin on niin paljon erilaista: äidillistä, ystävällistä, intohimoista...ties mitä muuta.

Mutta aika rientää..

(En viittaa näillä kirjoituksillani kehenkään tiettyy ihmiseen, kirjoitan vain elämästäni ja tunteistani, jotta ihmiset jotka minusta välittävät, saavat palasen minusta, mitä eivät välttämättä muuten voi saada.)

Ihana huomata, että on ihmisiä, jotka ymmärtää mua. Ne sanoo vielä suoraan omat mielipiteensä asioihin, ja huomaavat myös sen mitä olen tehnyt väärin. Ymmärrän itsekin sen, etten ole täydellinen, mutta hyväksi ihmiseksi voisin itseäni silti sanoa. Olen ollut liian itsekäs vähälle aikaa, ja tulen vielä vähän aikaa olemaan, eikä se ole pahasta. Koska ei kaikki muutkaan ihmiset täällä ole täydellisiä, ja liian moni täällä ajattelee vain omaa itseään. Mutta tarvitsen minäkin sen oman henkireikäni, muuten tukahdun.

Mutta parasta maailmassa on auttaa läheisiään, ja nauttia siitä että saa hymyn toisen kasvoille. Olen onnistunut saamaan hymyn sellaisenkin ihmisen kasvoille, jonka elämä on täyttä helvettiä sillä hetkellä ja henkinen paine valtava. Mutta en ymmärrä sitä, kuinka olen pystynyt ketään ihmistä koskaan loukkaamaan, sillä en koskaan voisi tehdä sellaista ihmiselle, joka on tärkeä mulle ja jota oikeasti RAKASTAN :). En ole henkistä väkivaltaa käyttänyt koskaan missään, sillä se on pahinta väkivaltaa mitä maailmassa on. En liiemmin kyllä fyysistäkään. Mutta itse olen joutunu monesti henkisen väkivallan kohteeksi, ja voin kertoo et se sattuu..se sattuu enemmän kuin fyysinen kipu..se sattuu pitkään..

Mutta kestän sen..ja tiedätte varsin hyvin, mikä auttaa sen kestämään..