IRC-Galleria

Jaahans, on päässyt kalajuttujen kirjoittelu lipsahtamaan, lähinnä soneran ylipätevyyden takia, joten otetaanpa nyt kiinni taas hieman.

Joskus vitun kauan sitten Lähdimme Siekisen kanssa Juutualle Barbaraa uittamaan. Taisi olla parinkolmenviikon takainen keskiviiko. Reissu on jo hämärtynyt muistikuvissa mutta kerron nyt kuitenkin mitä muistan. Ensimmäinen venereissu Juutualle kirkkaana mielissämme ajelimme Jurmukosken alapuolella olevalle autopaikalle ja kannoimme kamat rantaan, ja pienen pumppauksen ja äherryksen jälkeen pääsimme vesille (kello oli noin yhdeksän muistaakseni). Päätimme lähteä alavirtaan Ylä-Nivalle uittamaan uistinta koskenniskalle. Yksi pieni virtapaikka oli välissä mutta siitä selvittiin helposti.

Ylä-Nivan niskalla sitten aikamme sompailtiin, peippailtiin ja väännettiin mutta eipä vain mitään tullut. Hommaan kyllästyttyämme lähdimme ylävirtaan, ja menomatkalla harmittomalta tuntunut pikku virtapaikka jäi taaksemme vasta huudatettuamme täyttä kaasua useamman minuutin. Hetikohta virran yläpuolella sattui ensimmäinen tärppi, kun pikkutaimen iski vapaani. Suurin tällekesälle, ajattelin, mutta silti ali mitan. Sitten tapahtui jotain epämiellyttävää.

Oli se jo vähän aiemmin pelotellut, yskinyt ja kironnut. Moottori saatana sanoi sopparinsa irti kerkellä Juutuaa. Soudettiin siitä sitten äkisti rantaan, ettei tarvinnut Ylä-Nivaa alkaa laskemaan. Siinäpä sitä sitten katseltiin ja hyväiltiin kun ei muuta voitu. Siekkinen kirosi ettei sattunut työkalupakkia mukaan. Edes moottorin nykimisnaru ei liikatanutkaan vaikka kuinka kiskoi. Tutkailimme paskoja vaihtoehtojamme savukkeen verran, ja tulimme siihen tulokseen että melominen vähänmatkaa ylävirtaan originaalille laskupaikalle olisi helpointa.

No siitähän lähdettiin melat heiluen menemään. Siekkinen koitti vielä nykiä moottoria ja nykynaru jopa hieman liikkui. Moottorin kopan ollessa auki narun sai jopa kelattua takaisin sisään pienillä ja rasittavilla sormiliikkeillä. En muista kauanko sitä revittiin tai mihin asti kerkesimme meloa, mutta lopulta se paska alkoi laulamaan. Päätimme käydä nyt Jurmukosken alaliu'ussa uistamassa kun kerran tänneasti on tultu. Koskeen päästyämme uistimet alkoivat heittää hirveää häränpyllyä kovien akanvirtojen ja muutenkin kieron virtauksen vuoksi.

Oltiin taimenskeisseillä. Retardo-setä oli juuri näillämain rikkonut elämän kestäneen kirouksensa, ja muutenkin seutu tiedettiin kalaisaksi. Keskustelut käytiin huutamalla kovan kohinan takia, ja uistimia yritettiin pitää suht tanassa siimasotkujen välttämiseksi. Siekkinen huusi jotain tyyliin "Tästä saatiin sillon kerran Pakasen kanssa taimen" "Ai mistä?" utelin tarkemmin. "No JUST TÄSTÄ". Eipä kerenneet Siekkisen sanat olla ilmoilla kuin 2½ sekuntia kun vapani taipui vimmatusti.

Nyt on perkele! Kauheaa häslinkiä ja ihmettelyä. Jarrukin huusi ensimmäistä kertaa uudessa virvelissä. Niin tosiaan, ostin Ivalon kesämarkkinoilta uuden virvelisetin parillakymmenellä eurolla. Ja kelassa oli parivuotta sitten hankkimani ja käyttämättömäksi jäänyt kuitusiima. Ja siiman päässä uiskenteli Rapalan perusmuikku, jonka olin ostanut Maali-Dakotan kesämarkkinoiden aikaisesta alennusmyynnistä, jossa Rapaloita sai rohmuta 'ota kolme maksa kaksi'- periaatteella. Aivan uudet vehkeet siis olivat käytössä ensimmäistä kertaa.

En ollut vielä tottunut uuden virvelin jarruun, ensimmäinen päältäväännettävä malli minulle. Kala juroi oudosti ja meinasipa sotkea siiman potkuriinkin. Siekkinen huusi jotain että nyt on iso on saatana, ja minä vain säädin jarrua täpinöissäni. Kelasin kalaa varovaisesti lähemmäs ja lähemmäs kunnes sain sen pintaan ja näin sen ensikerran. Epäilyksen viilto tuntui sielussa asti. Kelasin vielä lisää ja niin sain sen uitettua aivan veneen viereen. Ja kyllä, sieltähän se nousi ilman sen suurempia kommelluksia, ensimmäinen koskihauki tällekesälle.

On se nyt vittu kumma. Tutustutin hauen sisuskalut J. Marttiinin tehtailemaan tappovälineeseen, ja heitin paskan takaisin jokeen. Vitutus oli korkealla ja päätimme rantautua joen pohjoisrannalle ja lähteä tutkimaan koskea heitellen. Minä jäin pommittamaan ensimmäistä syvännettä tapani mukaan, ja Jouko lähti tarpomaan ylävirtaan heittopaikkoja etsien. Heti alkuun saimme mittaharrit lähes yhdenaikaisesti, ja homma alkoi taas maistumaan. Koitin heittää ylävirtaan pientä vippiä, kun heitto epäonnistui ja jäi noin parimetriseksi. Uistin tipahti juuri suurimpien kuohujen ja pienen akanvirran risteymäkohtaan, enkä kerennyt edes alkaa kelaamaan kunnolla kun jarru jo vinkuin vinhasti.

Kala pani vastaan vimmatusti, mutta paljoa varaa sille ei voinut antaa. Jarru huusi, ja väsytystaistelua kesti muutaman minuutin, kunnes revin kalan rantavesistöön. Pirgale sehän on taimen, ja isokin vielä. Ei ehkä yhtä iso kuin Retardon saama parikiloinen, mutta reilu mittakala kuitenkin, ehkä noin kilo-puolitoista. Taimen tuli suht rauhallisesti haavausetäisyydelle rantakivikkoon, ja kiitin jo Retardoa ylleni asettelemastaan siunauksesta. Sitten se tapahtui, yksi pärskäys ja kala oli poissa. Ei vienyt uistinta eikä mitään, lähti vaan sanomatta mitään.

"EEEIIIIIIIIIHH" kaikui Juutuan jokilaaksossa mynthon-huudon tapaan, ja seuraavan vartin kiroilin itsekseni sydämmenlyöntien tasaantuessa. Heittelin samaa monttua ja viran reunaa varmaan tunnin tapauksen jälkeen ilman nypyn nypyä. Vaihtelin jopa uistinta tiuhempaan tahtiin kuin ikinä. Siekkinenkin laskeutui ylävirrasta ja pisti harrinsa minun yksilöni viereen. Siekkisen oli tietysti isompi. Kerroin Joukolle mitä oli tapahtunut, ja hän kertoi nähneensä ja kuulleensa tuskanhuutoni ylävirralta. Oli silti vähän skeptinen, mutta uskoi se kai surullisen tarinani jol' ei oo vertoa. Heittelimme vielä jonkun tovin, mutta mitään ei saatu.

Pakkasimme kamat takaisin Barbaraan ja karautimme vastarannalle hieman pettyneinä. Kamat pantiin kasaan ja kannettiin autoon, ja lähdimme vittuun potentiaalinsa paljastaneelta Juutualta. Kotiin päästyäni hakkasin päätäni seinään ja onanoin ajatellessani karkoittamaani taimenta.

Uistelua: n. 2h
heittelyä: n. 3.5h
Saalis: 1kpl hauki (n. 2.5kg), 1 pikkutaimen ja 1kpl mittaharreja molemmille.