en ehkä kestä
you'll never get me alive
you'll never take me alive
do what it takes to survive and i'm still here
♥
Seiskaluokalla mä rakastuin ensi kertaa elämässäni. Nicole Ricci, joka muisti aina mainita olevansa sukua Christinalle, oli jumalaisinta mitä mä olin koskaan nähnyt. Nicolella oli aina kaksi matalalla olevaa ponnaria, tuhkanvaaleaa ponnaria, se oli Christina Riccin vähän nuorempi ja vaalea versio. Christina Ricci ei siinä vaiheessa ollut tunnettu oikeastaan muusta kuin roolista Wednesday Addamsina, mutta Gerardlandiassa, valtakunnista kauneimmassa, Christina Ricci oli ensimmäinen nainen, niin kuin Hillary Clinton taisi siihen aikaan olla, mä en ole enää varma - kas, munkin muistini alkaa pätkiä. Siksi mä rakastuin päättömästi Nicoleen, joka hymyili mulle aina kun yllätti mut tuijottamasta itseään, heilautteli saparoitaan mun pulpetille, ja sen hiuksista löyhyi hajuveden tuoksu, saman, jota mä löysin kuukausi seiskan alkamisen jälkeen Wal-martin alennushyllystä shoppaillessani äidin kanssa uusia kouluvaatteita. Äiti ei kysynyt mitään, kun sen poika kolmetosita vuotta halusi naisten hajuvettä. Puteli maksoi kolme taalaa, oli nuken muotonen ja muistutti mua joka vitun tavalla Nicolesta. Äiti siis osti sen mulle ja mä opettelin masturboimaan ruotsalaisen halpavaateketjun alennusrekiltä ostettu, hajuvettä täyteen ruiskittu sininen toppi kourassa ja ajattelemaan sitä tyttöä, mun elämäni suurinta rakkautta.
tää on aika söpöä. en ehkä kestä.