IRC-Galleria

Tässä menossa ei oo enää mitään rotia ollut sen jälkeen kun Juha lähti Suomeen, oon ihan holtiton. Siis Emilien vanhemmat olivat täällä lomalla, ja sunnuntaina mentiin heidän kanssaan sivistyneesti katsomaan opera flamengoa. Flamengo on kyllä ihmeellistä, näyttää ihan siltä kuin tanssijalla olis joku kohtaus päällä…
Mutta jotenkin sen jälkeen homma lähti käsistä ja lähetettiin vanhemmat nukkumaan kun me taas hetken mielijohteesta suunnattiin baariin maistelemaan mojitoa. Kappas vaan kun mojito maistui hyvälle ja niin baarista tie vei varmaan Barcelonan kalleimpaan yökerhoon (jossa drinkit 8,5 euroa/kappale). Hävettävästi oltiin ihan rähjäisinä kun ei kumpikaan ollut valmistautunut biletykseen, mutta sujui se tanssi sandaaleillakin. Aika kului jotenkin hassusti sillä tavalla, että me molemmat missattiin viimeiset metrot ja jouduttiin menemään taksilla Emilien luo nukkumaan. Eipä usein ole maanantaina ollut krapulaa…olé!

Sunnuntaina ennen flamengoa päästiin todistamaan ilmaisun vapauden puolesta ja poliisia vastaan ollutta mielenosoitusta, joka tukki kadut Placa Catalunyan ja Las Ramblasin luona. Barcelonan poliisistahan on lähiaikoina tehty paljon valituksia, käyttävät väkivaltaa ihan mielipuolisesti, muun muassa vähän aikaa sitten naispoliisit oli pahoinpidelleet venäläisen naisen, joka oli tullut pyytämään poliisilta apua! Sunnuntain mielenosoituksessa oli järjetön määrä mellakkapoliiseja, jotka piiritti mielenosoittajia, ja turistit räpsi innoissaan kuvia salamat vilkkuen.

Mulla on nyt sitten kymmenen viikkoa harjoittelua paketissa tällä erää. Siellä lastenosastolla tein kaksi viikkoa töitä, jonka jälkeen tein päätöksen säästää loput kaksi viikkoa Suomessa tehtäviksi. Perustelin itselleni, ettei ole mitään järkeä tuhlata harjoittelupäiviä petien petaamiseen, kun Suomessa pääsisin ihan itse lasten hoitotyötäkin harjoittelemaan. En tiedä sitten oliko tyhmä päätös, mutta ainakin tällä hetkellä lomailu tuntuu ihan hyvältä. Olé!

En oikeesti tiedä mitä mun pitäisi tehdä näiden viimeisten kolmen viikon suhteen, kun siellä lastenosastolla on niin sairaan tylsää. Sairaanhoitajan homma on ihan kuin jotain sihteerin työtä, ja yleensä nukun silmät auki odotellen jotain äksöniä. No joo, on siellä muutama hetki ollut ihan mielenkiintoistakin, esimerkiksi vauvan kanylointi ja se, että meillä on kolme lasta joilla on sytostaattihoidot leukemian takia.
Vastasyntyneitten teholla ja nyt lastenosastolla olon aikana on tullut jotenkin epätodellinen olo, siis sellainen, ettei terveitä lapsia ole olemassakaan. Ihan varmasti mun lapsi syntyy ennenaikaisena tai sillä on joku hirveä tauti, esimerkiksi just leukemia. Se nuorin leukemiapotilas sairastui tautiin ollessaan viis kuukautta vanha! Kääk, siis oikeesti kiittäkää Luojaa jos lapsenne on terve!

Vastapainoksi tylsälle työviikolle vietettiin villi viikonloppu Lloret de marissa, Costa bravalla Emilien kanssa ja bailattiin kuin viimeistä päivää. Kaikki käsitykset mitä mulla on ennen ollut Emiliestä on kyllä muuttuneet täällä Espanjassa, ihan käsittämätön tyttö! Enivei, Lloret de mar sinänsä oli ihan kauhea turistiläävä, tosi rumia taloja ja kaikki kauhean kallista, ranta oli täynnä punanahkaisia saksalaisia, englantilaisia ja ranskalaisia, mutta eihän me sinne kulttuurin vuoksi mentykään. Tarkoitus oli ihan yksinkertaisesti karistaa työpölyt harteilta ja tanssia, tanssia, tanssia. Jotenkin on ollut sellainen olo, ettei tän ikäisenä enää pitäisi antautua moiseen hullutukseen, mutta vanhakin näköjään pystyy nuortumaan. Tuli siis ihan mieleen Turkin lomat, joilla Kaisan kanssa tanssittiin siihen asti kunnes tipahdettiin…

Aloiteltiin hotellissa ja päädyttiin jatkamaan sellaiseen yökerhoon, joka oli piukkana miehistä kun taas meitä naisia oli jostain syystä siellä vaan kourallinen. Meidän ei siis tosiaankaan tarvinnut etsiä seuraa tai juoman tarjoajia. Kaikki romanttiset mielikuvat ranskalaisista miehistä meni kyllä aivan pipariksi, siis nehän on ihan sairaan hulluja! Eivät tosiaankaan ole mitään herrasmiehiä tavoissaan lähestyä naista: roikkuivat kiinni takapuolessa tai etupuolessa niin että niitä sai ravistella pois kuin takiaisia, paitsi että takiaiset lähtevät helpommin irti. Yksi oli niin sitkeä (tai hieman hidasälyinen), että jäi ulvomaan meidän ikkunan alle kun mentiin Emilien kanssa nukkumaan joskus viiden-kuuden aikaan aamulla. Olé!

Uulalaa ystävät, olin äsken kaljalla sellaisen etelä-afrikkalaisen herrasmiehen kanssa joka on juossut 10 Barcelonan maratonia, puhuu neljää kieltä sujuvasti ja…joka on 63 vee =(
Mikä mua vaivaa, kun en löydä enää omanikäistä seuraa?! Eilen olin etsimässä Paquille rintsikoita ja tänään kaljoittelen Nilsin kanssa, huomenna varmaan menen bingoon.

Enkä tajua mikä mun nimessä on niin vaikeata, siis luulis ettei ole vaikeaa lausua E-li-na. Azerbaidzanissa olin joko Jelena tai Helena, Virossa Elena tai Elen, ja nyt siis espanjalaiset vääntävät kaiken huiput: Ilena tai jopa Elein!

Tänään alkoi harjoittelu lastenosastolla, ja tähän mennessä en osaa kuvailla kokemusta muuten kuin yhdellä sanalla: tylsää. Se olisi ihan hyvin voinut olla vaikka vanhainkoti, koska potilaita nähtiin n.30 sekuntia kutakin. Olin tosi pettynyt, kun sairaanhoitaja raahautui paperipinojen taakse ja alkoi setviä paperisotaa, eikä siellä leikittykään lasten kanssa eikä tehty mitään kivaa yhdessä. Toivottavasti se oli vaan joku tiistaipäivän paperisuma…
Työt sikseen, meillä on Emilien kanssa melko valoisat tulevaisuudennäkymät. Tänä viikonloppuna mennään ”kenraaliharjoituslomalle” Costa Bravan turistihelvettiin, ja sitten parin viikon päästä pääsee varsinainen ilo irti missäs muualla kuin Ibizalla! Olé!

On niin hauskaa kuunnella, kun espanjalaiset puhuvat englantia. Sen verran espanjan kieliopista valaisen, että v:t lausutaan b:nä, h:ta ei sanan alussa lausuta ollenkaan, r sanan sisällä lausutaan d:nä ja j lausutaan h:na. Eli esimerkiksi Valencia lausutaan Balencia, Jose on Hose ja ne puhuu englantia näin: Bedi nice otel. Bedi ot day. Aika hassua? Musta on :D

No eilen oli viimeinen päivä teholla, ja sen kunniaksi yks vauva päätti lopettaa hengittämisen ja mennä bradykardiaan kolme kertaa päivän aikana. Ei hitto oli lähellä omankin sydämen pysähdys kun seuras vierestä toisen elämänlangan katkeamista. Kaiken lisäks ne päätti antaa yhden lääkäriharjoittelijan hoitaa intuboimisen, se yritti kolme kertaa onnistumatta ennen kuin oikee lääkäri viimein intuboi vauvan ja hänet liitettiin hengityskoneeseen. Mun vuoro päättyi silloin ni en tiedä miten pienen lopulta kävi…enkä oikeesti halua tietääkään.

Nyt ois sitten kuukausi lastenosastoa vielä edessä. Olin niin kyllästynyt kuulemaan jokaisella uudella osastolla kommentteja mun muka-ihmeellisistä työkengistä ”oh, you have such a MODERN shoes” ja niin edelleen, että ostin tänään uudet työkengät, samanlaiset kuin kaikilla on täällä. Ne on nyt sitten umpinaiset eli hygieeniset.

Oon varmaan teidän mielestä säälittävä, mutta vapaa-ajallakin mulle parasta seuraa on Paqui-täti 48 vee. Meillä on ollut niin hauskaa yhdessä (paitsi töissä, kun se on niin tiukkis), että näette hänet luultavasti heinäkuussa. Ollaan nimittäin suunniteltu, että Paqui tulis Jyväskylään, olé!

Otettiin Emilien kanssa ex tempore-lennot Portugalin pääkaupunkiin, Lissaboniin. Perjantaina lähdettiin työpäivän päätteeksi kiireellä lentokentälle ihan vain huomataksemme, että lentoa oli siirretty viidellä tunnilla eteenpäin. Ei siinä mitään, hengailtiin kentällä ja lentokin meni okei, mutta ei meinattu päästä hostelliin sisälle kun oltiin niin paljon myöhässä sovitusta ajasta. Itse asiassa oltiin kolme päivää myöhässä sovitusta ajasta, koska Elina oli fiksuna buukannut hostellin väärille päiville!
No, Lissabon oli ihan erilainen kuin Barcelona, siis ei mitään samaa näissä kaupungeissa paitsi valuutta. Lissabonin rantoja huuhtoo Atlantti ja Barcelonan Välimeri, en tiedä onko tässä syy että Lissabonissa oli tosi kylmä kun taas Barcelonassa on kuuma. Huomattiin Emilien kanssa että meistä molemmat tykkäs enemmän Lissabonista, siinä on ripaus sitä jotain.

Ensinnäkin Lissabon on ihanasti rakennettu seitsemälle kukkulalle, eli se ei todellakaan ole liikuntarajoitteisen paikka. Se ei myöskään ole korkokenkiä varten, sillä siellä ei kadut ole asfalttia vaan ne on tehty ihanista pienistä kivistä. Niiden katujen rakentamiseen on mennyt pikkasen aikaa…Ja ne talot. Perinteistä maalia ei ole käytetty ulkoseinien koristeluun, vaan ne on laatoitettu ihanilla mosaiikkilaatoilla. Kuitenkin talot oli sillä lailla ränsistyneitä, että tajusi Lissabonin olevan köyhän maan pääkaupunki, mutta silti katujen ja talojen yhteisvaikutelma oli tosi kaunis. Ja niillä kaduilla kulki puusta tehdyt, vanhat raitiovaunut joiden kyydissä kaupunkia kelpas ihastella.
Barcelona on täynnä turisteja päivin öin, kun taas Lissabonissa turistit oli pääasiassa ranskalaisia eikä niitäkään paljon näkynyt. Kaduilla mahtui kävelemään vaikka kuinka leveästi ja kaupoissa shoppailemaan ihan rauhassa, sillä Barcelonan kaltaisia älyttömiä ihmispaljouksia ei ollut missään.

Kaiken kruunasi sitten tietysti iltameiningit, voi että meillä oli hauskaa! Ensin napa piukaks hyvästä ruoasta ja sitten katselemaan kaduilla parveilevia nuoria ja maistelemaan caipiroscaa ja mojitoa! Siellä vanhan kaupungin kaduilla oli vieri vieressä pieniä, huoneen kokoisia pubeja, joihin ei siis mahtunut sisään kuin kourallinen ihmisiä, mutta suurin osa asiakkaista bailasikin kadulla pubin ulkopuolella. Siellä mekin hötkyttiin reggaetonin ja latinomusiikin rytmissä, ja yritti miehet pyörittää tönkköjä suomalaisia salsankin tahdissa!

Nyt kuitenkin on tiedossa paluu arkeen, sillä huomenna on taas työpäivä vastasyntyneitten teho-osastolla. Äsken tupakalla ollessani huomasin, että vastapäisessä rakennuksessa asuu Harry Potterin näköinen ja ikäinen poika, ei kai vaan Voldemort ole täällä! Hrrrr.

Meillä on ollut kaksi kuukautta osastolla hoidossa keskosena syntynyt poikalapsi, jolla oli eilen kotiinlähtöpäivä. Sen lapsen äiti kävi kahden kuukauden aikana jopa kolme kertaa tapaamassa lastaan, isä vieraili vähän tiheämmin. Kotiin lähdettäessa äiti ei halunnut tietää muuta kuin sen, että mitenköhän lapsesta pääsee eroon? Pitääkö kirjoittaa joku "eroanomus" tai onko joku paikka minne lapsia voi hylätä? Adios mio, que horrible!! Ihan sairasta meininkiä.

Paqui on jatkanut mun kouluttamista tiukasti ja kurinalaisesti ihan kuin joku armeijan ylipäällikkö (onko sellasta titteliä edes). En tiedä sitten onko mussa jotain masokistin vikaa, mutta tykkään Paquin tyylistä. Antibiootit menee yhä roskiin esimerkiksi sen takia, että olen annostellut ne liian isoon ruiskuun, ja huutia saan varmasti jos pedit on pedattu huolimattomasti. Melkein joka päivä Paqui määrää mulle kotiläksyjä: viime viikolla mulla oli kaksi vapaapäivää ja niidenkin aikana mun piti laskea Paquin mulle tekemiä lääkelaskuja! Matikka on kyllä hirveintä tässä työssä, ja se ettei Paqui anna mun olla rauhassa ennen kuin olen saanut ne laskut oikein. Paineen alla tietysti mun pää tuntuu jopa enemmän tyhjältä kuin yleensä, eikä laskuista tule yhtään mitään. Taidan oikeasti olla hieman yksinkertainen, sen huomaa siitäkin ettei espanja suju vieläkään. Ahkerasti ollaan siellä kurssilla käyty, mutta puhun yhä vaan tarzan-espanjaa. Tänään Paqui käski mun soittaa labraan ja tilata kaikki päivän näytteet espanjaks, onneks ne tajus mun änkytystä...

Juhalla on viimeinen Barcelonan viikko meneillään. Nyt jo vähän harmittaa tuleva ero, mutta muuten asiat on täällä mallillaan. Odottelen toiveikkaana, että Jutta tulis ens viikolla käymään ja Kaisa sen jälkeen <3 Ihan varmasti löytyy petipaikka muillekin, jotka tahtoo kyläilemään tulla! Olé!

1. Muoti
Kaksi silmiinpistävää asiaa näyttää olevan 15-23-vuotiaiden barcelonalaisten suosiossa. Ensimmäinen on farkkuhaalari! Niitä käyttää sekä tytöt että pojat, ja ne kuuluu jättää yläosastaan roikkumaan lanteille, jos tajuatte mitä tarkoitan? Ne puetaan siis vain puoleen väliin päälle ja ne henkselit roikkuu vapaina!
Toinen muoti-ilmiö on ylä – tai alahuulen tienoilla oleva lävistys, ja koruna käytetään (mielestäni rumaa) muovista, mielellään neonväristä palloa. Tällainen koru on ihan totta melkein joka toisella!

2. Kommunikaatio
Tiedättekö, kun Suomessa kävellään kadulla ja vastaan tulee ihminen, niin jo kaukaa tietää kumpi väistää kumpaa ja miltä puolelta? No, tämä ei pidä paikkaansa täällä. Espanjalaiset on kävelykansaa, eli esimerkiksi sunnuntaisin tullaan hitaasti kävelemään ja katselemaan kaupungin menoa perheen kanssa. Mulla on jotenkin ongelmia tulkita paikallisten kulkureittejä, ja tavan takaa törmäilen ihmisiin, kun yritän väistää tai ohittaa niitä!

Toinen asia johon on ollut totuttelemista on espanjalaisten ”läheisyydenkaipuu”. He tulevat jutellessa tosi lähelle minua, koskettavat paljon ja hyvästellessä antavat poskisuudelmia =) Ja käytökseen kuuluu olla tuttavallinen kaikkien kanssa, esimerkiksi hississä pitää tervehtiä ja hyvästellä siellä olevat tuntemattomat ihmiset!

3. Katalonia
En osaa oikein kuvailla tätä patriotismia mikä täällä vallitsee, mutta barcelonalaiset ovat ensisijaisesti katalaaneja, ja vasta sen jälkeen espanjalaisia. He ovat ylpeitä omasta kielestään, maakunnastaan ja kulttuuristaan, ja suuri osa katalaaneista haluaisi Katalonian omaksi valtiokseen, erilleen Espanjasta. Laitoin galleriaan kuvan setelistä, johon on leimattu teksti ”freedom for Catalan countries”. Mulle jankutetaan töissä kokoajan, että mun pitäis puhua katalaania eikä espanjaa, ja annetaan ohjeistuksia mitä täytyy kokea, että voi sanoa olleensa Kataloniassa.

3. Kaupunki
Barcelona on kyllä aika upea kaupunki. Täällä on kaikki. On 4 kilsaa merenrantaa, on upea vanha kaupunki pikkukujineen, vilkas kilometrin pituinen kävelykatu, on uudempia kiireisempiä kaupungin osia, Montjuicin vuori, kulttuuria, arkkitehtuuria, tukuittain kahviloita ja monikulttuurista kansaa turisteineen ja maahanmuuttajineen. Keskellä kiireisintä kaupunkia voi löytää puiston, jossa ei kuulu kuin papukaijojen raakuntaa ja siellä rauhassa ei tosiaankaan tunnu siltä kuin olisi viiden miljoonan asukkaan kaupungissa. Ja Gaudin arkkitehtuuri on just niin jännittävää kuin kerrotaan, ehkä vähän liiankin eksoottista tähän makuun =) Barcelona on ehdottomasti vierailun arvoinen kylä!

Hei meillä on +28 astetta hellettä!

Mulla on täällä vastasyntyneitten teho-osastolla aivan uskomaton täti, Paqui, ohjaajana. Niin tarkkaa ja tiukkaa mammaa en ole ennen tavannut! Paidan helmassa läikkä vauvankakkaa tai pisara verta, ja täti passittaa heti vaihtamaan vaatteet. Hipaisu pöydänkulmaan, ja kädet on likaiset, kosketus vauvaan, ja heti on pestävä kädet. Itse asiassa kahdeksan tunnin työpäivästä käytän varmaan kolme tuntia käsienpesuun.
Lääkkeidenjako vasta pikkutarkkaa puuhaa on, onpa Paqui heittänyt multa useamman antibioottiruiskun roskiin, koska en tehnyt niitä tarpeeksi hygieenisesti! Ja ne matikanlaskut: Paqui käskee mun aina laskea kaikki maitoannokset ja lääkemitat ja mä inhoan niitä, kun mulla menee vaikka kuinka kauan niiden selvittämiseen! Mutta ei auta itku markkinoilla ja silleen.

Kaiken aikaa Paqui papattaa mulle joko englanniksi tai espanjaksi kysymyksiä kuten ”tell me how to know that the baby has respiratory distress” “name five things that make good breast-feeding” tai muuta yhtä mukavaa. Sen lisäksi, että joudun vastaamaan moniin Paquin kysymyksiin I don´t know – no lo se, saan näpäytyksiä kaikesta pienestä. Esimerkiksi hoitopöydällä olevalle vauvalle ei käännetä selkää edes sekunnin sadasosan ajaksi, ja verensokeri mitataan tarkalleen tästä, ei milliäkään sivusta…

Vaikka töissä ei tosiaankaan ole helppoa, eikä yhtään minuuttia käytetä joutenoloon, niin mä suorastaan jumaloin tätä naista! Yritän tehdä kaiken parhaan taitoni mukaan ja haluaisin saada jostain kiitosta, mutta edes täydellinen ei tunnu riittävän hänelle. Paquin tunnontarkkuus on oikeesti ihanaa vaihtelua muilla osastoilla olleeseen hällä väliä-asenteeseen, ja hänen seurassaan tosissaan tuntuu siltä, että oppii jotain. On niin liikuttavaa, että hän on ollut samalla osastolla 30 vuotta töissä ja silti tekee työtään niin antaumuksella, tarkasti ja nauttien. Haluaisin tulla hänen kaltaisekseen hyväksi hoitajaksi, ja ennen kaikkea haluaisin osata luoda vauvaan samanlaisen yhteyden kuin Paqui. Pelkästään Paquin kosketus, ääni ja olemus riittää rauhoittamaan kipeimmänkin vauvan.
Ja täällä teholla olen tajunnut, että oli ihan oikea valinta ottaa lapset suuntautumisopinnoiksi. On niiden kanssa työskentely vaan niin ihanaa, vaikka sairaista lapsista kyse onkin.

Lapsista kun nyt puhe on, niin tiedoksi niille, jotka seurasivat mun blogia viime kesänä, että Lorenzo meni taivaaseen jouluna. Kävin siellä lastenkodissa etsimässä häntä, kun vierailin Tarttossa maaliskuussa. Surullinen tarina ja surullinen kohtalo, mutta kaikella on tarkoituksensa…

Tänään meillä oli Paquin kanssa kahdestaan hoidettavana yhdeksän lasta! Voin kertoa, ettei tarvinnut miettiä miten aikansa kuluttaa. Kaikki yhdeksän huutaa ruokaa samaan aikaan, kaikilla on kakka housussa samaan aikaan ja niin edelleen. Hyvä, ettei ollut kakka Elinankin housussa!

Nyt on vahan rauhallisempi hetki toissa niin kirjoitetaanpa joitain havaintoja taalta vastasyntyneitten osastolta. Taalla on ihan uskomaton hullunmylly 24/7, kun kirjaimellisesti jokaisen potilaan koko suku ja ystavapiiri juhlii vastasyntyneita. Ei puhettakaan siita, etta aiti ja lapsi lepaisivat synnytyksen tai keisarinleikkauksen jalkeen, vaan heti seurustellaan ja iloitaan lapsen syntymasta. Hyva jos huoneisiin mahtuu sairaanhoitaja kaymaan kun ne on niin taynna ihmisia, kukka-asetelmia, lahjoja ynna muuta. Ja nama vierailulla olevat lapset pitaa kaytavaa leikkipaikkana ja juoksentelee sita edestakaisin, ihan valtava meteli. Vierailuaikoja ei ole, eli taalla viivytaan myohaan iltaan saakka. Ja sellainen hassu juttu, etta taalla tyttolapsien korvat reijitetaan heti, kun ne saapuvat osastolle ja kultaiset korvakorut laitetaan korviin! Ja lapsi saa nimen heti syntymassa. Tanaan hoidin pienokaista nimelta Siena, aivan ihana nimi!
Synnyttanyt aiti viipyy osastolla kaksi paivaa, keisarinleikattu aiti nelja paivaa. Kaikilla menee i.v:sti ringeria ja oksitosiinia, ja kaikilla on myos hirvittavasti kipulaakkeita ja pahoinvointilaakkeita ja usein ne laitetaan lihakseen; suun kautta menevia laakkeita ei niinkaan kayteta. Tuntuu aika rankalta mun mielestani? Ja keisarinleikattu aiti saa juotavaa vasta 12 tunnin kuluttua leikkauksesta, eiko se ole aika pitka aika?

Mun ohjaaja on aivan ihana, opiskellut koko viikon ahkerasti englantia ihan mun takiani. Nyt kommunikoidaan jo melko tehokkaasti :) Mutta nakisittepa tan osaston, taa on varmaan sata vuotta vanha. Vitsi mua naurattaa kun Suomessa joka sairaalassa on nykyaan hometta ja henkilokunnalla on kauheesti kaikkia oireita sen takia; mitakohan asbestia ja homepesakkeita taalta loytyis jos tutkisi!

Nyt lahdetaan putsaamaan vauvojen napoja; siihen muuten kaytetaan 70% alkoholia ja betadinea, aika vahvat puhdistukset vai mita tykkaatte? Ainaki popot kuolee...

Kyllä se vaan on lottovoitto syntyä Suomeen, ja joka muuta väittää ei ole nähnyt toisenlaista elämää. Oikeesti ärsyttää ne jotka vaan valittaa Suomen systeemeistä, vaikka Suomi on todellakin maailman paras maa. Esimerkiksi täällä Espanjassa, joka on myöskin EU-maa, ensisynnyttäjien keski-ikä on reilusti yli 30 vuotta, koska ihmisillä ei ole aikaisemmin varaa tehdä lapsia. Äitiystukia ei ole, äitiysloma on neljä kuukautta ja isien samainen loma on kaksi viikkoa. Kerjäläisiä on kadun kulmissa, koska mitään sosiaalihuoltoja ei ole ja kodittomat nukkuvat hökkeleissään tai siltojen alla. Sairaalat ja muut julkiset laitokset natisee vanhuuttaan ja maalit putoilee seinistä, terveydenhuollon henkilökunnan työolot on aika karmeat näissä vanhoissa rakennuksissa.
Kun asuin Azerbaidzanissa, niin siellä miljoona maansisäistä pakolaista eli vanhoissa junanvaunuissa ja yli 50 prosenttia maan 8 miljoonasta asukkaasta kituutteli köyhyysrajan alapuolella epärehellisin vaalein valitun diktaattoripresidentin vallan alla. Korruptio rehotti ja ihmisoikeuksista ei ollut tietoakaan. Suomalaiset on niin etuoikeutetussa asemassa, että hävettää niiden puolesta, jotka ei sitä tajua! Kun ei ole rahaa voi kääntyä Kelan ja sossun puoleen; sellaista mahdollisuutta ei ole missään muualla! Ja sitten valitetaan siitä, että joudutaan maksamaan veroja, vaikka se järjestelmä on meidän hyvinvoinnin perusta.
Etuoikeuksista puhuttaessa on pakko mainita sellainenkin seikka, että kuinka onnellisessa asemassa pohjoismaissa ollaan, kun voi juoda puhdasta vettä suoraan hanasta, eikä sitä tarvitse erikseen kantaa kotiin kaupasta. Totisesti, tulevat sukupolvet käyvät sotia pohjoismaiden vesitipoista!
Ja kuinka terveitä suomalaiset yleisesti ottaen ovat, täällä taas ei ole yhtään tavatonta, että synnyttämään tulee äiti, jolla on HIV tai hepatiitti, ja Virossa meidän kotitalon vieressä toimi tuberkuloosisairaala.

Suomi on maailman paras maa, mutta tietysti on asioita, jotka ovat kivempia täällä kuin siellä. Esimerkiksi siesta on mun mielestä ihan mahtava keksintö. Siestan aikaan ihmiset pitää taukoa töistä ja kahvilat on täynnä ihmisiä, jotka tapaavat ystäviä tai perheenjäseniä. Tämä kahvilakulttuuri on muutenkin tosi ihanaa, kahvilat on sellaisia sosiaalisen kanssakäymisen keitaita, joissa istutaan höpöttelemässä kauan. Jos ei tykkää kahvista, niin siesta voisi sitten toimia vaikka sellaisena päivittäisenä rakasteluvapaana, josta Tommy Tabermann on puhunut paljon…
Eilen käytiin Sitgesin pikkukaupungissa, joka on kuulemma Espanjan gay-ystävällisin kylä. Siellä kun kuljeskeli hienohiekkaisella rantabulevardilla ja kastoi varpaansa Välimeressä, niin eipä juuri tullut valitettavaa mieleen… :D