Kuulin ihan kämpän lähellä, roskiksen luota jotakin outoa ääntä, sellaista koluamista. Hätäännyin kai viimeistään heti kun vain pystyin äänen paikantamaan ja sen joksikin kuvittelemaan. Ajattelin sitä kai hetken joksikin roskisdyykkariksi, ihan vaan koluajaksi, mutta nopeasti osasin toki odottaa pahintakin, roskismurhaajaa tai sellaista! Vähempikin riittäisi vaikka mihin. Kuljin kuin muina miehinä vieritse, menin keskemmäs tietä, kauemmas roskiksesta, mutta kuitenkin kuin muina miehinä, mikä on tietysti naurettavaa, mitä outoa on pelätä Toppilassa yöllä, miksi pelkoaan pitäisi hävetä ja kätkeä se? Silti kuljin "muina miehinä". Pian näin ettei vaanija ollutkaan roskiksen luona vaan jo rakennuksen nurkalla, siis rakennuksen jonka päädyssä roskis on. Eikä se mikään vaanija ollut, vaan joku surkea olento hakemassa seinästä tukea, päästäkseen eteenpäin edes hitaasti. Humalainen, vaiko sittenkin huumepää? Ajattelin jo kiertää asunnolleni toista kautta, mutta enpäs sitten kuitenkaan. Mikähän, kai se jotenkin hävetti.
Kulkiessani siinä asunnolleni sitä tavanomaista reittiä huomasin hoipertelijan lähestyvän minua. Tai ei minua, vaan kulkureittiäni. Eikä sitäkään, vaan yhtä kadunvarteen pysäköityä autoa. En sitä heti olisi voinut tietää, että miksi vaihtoi suuntaansa miten vaihtoikaan, mutta tärkeää on tämä: en edes pelännyt. Kai minä heti ymmärsin.
Hän yritti alkaa sohia auton lukkoa auki. Mietin hetken, auton toiselle puolelle katselemaan pysähtyneenä, että siinäkö sitä nyt, minun silmieni edessäkö siinä nyt aletaan autoa nyysimään. Että miten minun kohta käy? Mutta se ei ollut kovinkaan pitkä hetki. Eihän tuota voinut auton rattiin päästää.
- Aukiko yrität saada? Ihan järkevä kysymys kaverin humalatilaan nähden.
- Eiku kaverin auto, hän mutisi.
Ei vaikea tajuta mitä sumeassa päässään luuli minun luulevan. Motoriikkansa tasoon nähden kieltämättä hyvä suoritus sumealta päältään.
- Onko sulla avaimia? Ei niinkään fiksu kysymys minulta, olinhan jo kuullut avaimien raapivan auton kylkeä vasten. Mutta oudolta se touhu näytti.
- ...kaverin auto...
Jep, uskoin häntä. Ei mitään syytä olla uskomatta. Mutta ei tässä lopultakaan ollut kysymys siitä.
- Meinaakko ihan tosissaan että lähtisit ajamaan? pääsin asiaan.
- Meinaakko että...
Kaveri tajusi heti.
- Määpä soitan mun kaverin hakemaan.
Olin iloinen. Niin helposti kävi kaikki. Tyhmä jätkä sikäli että oli noinkin hyvin lopulta tietoinen tilastaan, mutta silti yritti rattiin. Mutta ei se mitään, saahan sitä joskus vähän irroitella, kittailla, päissäänhän se oli, silloin se on semmoista! Terävä kaveri, tarvitsi vain vähän ulkopuolista tilannekatsausta.
Mutta hetkinen. Mitä se oikein höpötti puhelimesta, tarvitsiko se puhelinta soittaakseen? Siis minun puhelintani? Puhelimeni ei ollut mukana, se oli asunnossani, siinä parin metrin päässä, kelpaisihan sekin selitykseksi. mutta olisi se vähän valehtelulta tuntunut.
- On mulla puhelin, se vastasi ja minulle vastaus kyllä kelpasi.
Tunsin työni tehdyksi. En enää keksinyt mitään sanottavaa, käännyin ovelleni ja pian olin sisällä. Olin itseeni kovin tyytyväinen. Olin ollut valmis kävelemään pois, kävelemään pois silloinkin kun jo tajusin juoksemisen ja pelon turhaksi, kun minulla oli asiat ok. Pysähdyin kuitenkin. En olisi voinut päästää itseäni nukkumaan tietoisena siitä että kaveri ehkä makaisi tuolla sairaalassa ympäripäissään, ruumishuoneella ympäripäissään kuolleena. Enkä voinut päästää häntäkään. Hymyilin kurkistaessani ovisilmästä ulos, kuulin kun kaveri soitti kaverilleen. Sekin sanoi että kaveri, että kaveri totesi ettei kannata ajaa, viittasi minuun. Olin jo revetä lämpimään riemuuni, kuitenkin niin tyyneen, hymyilevään. Olin kaveri, laitoin vielä kengät jalkaan ja menin ulos etsimään kaveria, kaverin odotellessa kaveria vaihtamaan kaverin kanssa sanoja. En nähnyt ketään, mutten huolestunut, kuulin vielä hänen äänensä, ja autossa hän ei ollut. Nyt oli hyvä tulla sisään, miettiä vähän, miettiä mitä läheisyys on, miten typeriä ja turhia suurin osa peloista on, miten mukavaa oli olla. Mietin että olisin minä voinut puhelintanikin lainata, monelle olen lainannut, aina sen takaisin saanut. Ja sitten oli oivaa keittää vähän teetä, pohtia miten pääsisi eroon kämppiksestä, ei mitenkään erikoisesti.
