IRC-Galleria

Moido! Mitteepä kuuluu? Minä juon nyt kahvia, nukuin viisi tuntia, sitä ennen valvoin neljä tuntia, sitä ennen nukuin 10 tuntia. En muista kauanko valvoin ennen sitä, eli muistin tila: kolme uni/valvomissykliä (+ kahvinjuonti). Tai vaatiiko sana sykli myös vastakkaisen tai erilaisen tilan kuin se yksi ainoa, ns. kierroksen käsitteen? Puolitoista sykliä? Sanotaan että muistin tila: 20 tuntia (5h + 4h + 10h + 1h tätä aamua).

Mitäs mielessä? Minua askarruttaa öinen uneni, oli apokalyptinen fiilis. Talousnäkymät eivät unessa vilahdelleet, mutta olosuhteet olivat karut, ja jotakin sai pelätä. Tyyppejä. Piti piileskellä. Henkensä edestä... Piti seikkailla apokalyptisen maailman vaaralliseen tapaan saadakseen jotakin... hyödykkeitä. Unet. Mielenkiintosia. Tylsiä. Ärsyttäviä. Siis se rajapinta oman kokemuksen ja siitä edes semi-järkevästi muille kertomisen välillä. Olisipa se pinta kuplamuovia.

Unessani oli myös talo, joka oli lapsuudenkotini. Niin, se oli täysin erilainen kuin koti jossa lapsuuteni vietin, mutta yhtä kaikki se oli lapsuudenkotini. Ei unien kanssa voi väitellä. Yksi asia taloa ainakin yhdisti todelliseen esikuvaansa; se oli paritalo. Tosin unessa talo oli uskomattoman suuri, kuin teollisuushalli. Paritalon toinen asunto oli hävinnyt paikaltaan tyystin. Koko rakennuksesta oli jäljellä vain rakenteet, ja se asunto joka oli ilmeisesti sitten lapsuudenkotini.

Väliseinäkin puuttui. Jumalauta, väliseinäkin puuttui. Ei suojaa tästä rakennuksesta.

Muuten kodissani oli kaikki kohdallaan, huonekaluja ja esineitä, kolme tukevaa seinää. Pakkasin reppuni täyteen DVD-ELOKUVIA JA KIRJOJA, KYLLÄ, DVD:ITÄ JA KIRJOJA. Siis, jumala auta, olin suorittamassa jotakin tärkeää tehtävää, hankkimassa jotakin tärkeitä asioita/esineitä ja tungin reppuni elintärkeään säilytystilaan leffoja. Ehkä myös kirjoja. Ainakin leffoja.

Tarkoittaako tämä että minä liiaksikin kauhon ja ammennan lapsuudestani tai menneisyydestäni? Jotakin turhaa, joka vie resursseja joltakin tärkeämmältä. Vai tarkoittaako tämä että minun nimenomaan pitäisi "noutaa jotakin tärkeää" sieltä, kaukaa? Sekö se tärkeä asia olikin? Leffoja. Leffoja lapsuudenkodistani. Tuskin meillä noissa apokalyptisissa olosuhteissa oli edes dvd-soitinta käytössämme. Miksi tämä turhuus? Mitä leffat symboloivat? Miksi muistelen että olisin ottanut mukaani myös kirjoja, vaikkei minulla ole juurikaan mitään selkeää muistikuvaa mistään kirjoista? Pidänkö kirjoja elokuvia korkeampana taiteena? Tai käytännöllisempänä?

Noniin, no niin. Juon edelleen kahvia, kitkerää kahviani. Mites hyrrää? Tänään pitää soittaa puheluita, hoidella rahoitusasioita kuntoon. Tasailla tilejä. Katsella numeroita, ees taas. Kasi on kuin sillä olisi lanteet. Koodatkaa se keinuttamaan lanteitaan! Maksaisin sellaisesta kahdeksikosta kahdeksikkoja.

Kun kahdeksikon saa vaaka-asentoon, on luvassa hyvää, ikuisesti. Kohdat "hyvä" ja "ikuisuus" ovat omia lisäyksiäni, omaa tulkintaani. Mikään oletuslähtökohta ei erityisemmin viittaa hyvyyteen, eikä äärettömyyskään suoraan vastaa ikuisuutta. Jos saisi äärettömyyden todella nopeassa ajassa, hetkessä? Miehen orgasmi.

Miten menee?

Me rakennetaan lumilinnaa. Se rakennetaan valkoisen vuoren sisään, siis lumivuoren. Ei me edes leikitä että se olisi mitään muuta, niinkuin vaikkapa marmoria tai kalkkia tai vaikka norsunluuta. Meille riittää lumi ja sen pinnan ohut keveys ja pehmeys, sen puhtaus ja syvemmällä holveissa sen kylmä ja jäinen kovuus, lumilinnan käytävät.

Me rakennamme linnaamme vain pimeällä, mutta ei se mitään, kun on kerta talvikin ja aurinko nousee ja laskee kun olemme koulussa. Ja meidän linnamme ja vuoremme vieressä on katulamppu, se antaa vihreää hohdetta meidän leikeille ja on kaikin tavoin kuin työmaalamppu. Joskus on koulun jälkeen väsy, mutta ehkä se on vaan koulupotutusta ja kun tekee linnaa ei voi olla kovin väsynyt, vain innokas.

Me rakennamme lumivuoreen lumilinnaamme siten että kaivamme vuoren päältä alaspäin tunnelin ja sitten vuoren sivusta toisen tunnelin ja sitten ne yhtyy. Sitten me koverramme sitä sisältä luolaksi tai kuin kammioksi johon meitä mahtuu monta. Me viedään kammioon kynttilöitä ja kuumaa mehua ja Aku ankkoja jos äiti antaa ja vaikkei antaiskaan. Meitä kyllä myös pistää miettimään että sulattaako kynttilät sitä linnaa sisältä päin. Järkeilin että jos tuli sulattaa lunta suoraan kohdaltaan katosta niin se sula lumi putoaa kynttilän päälle ja se sammuu ja kaikki säikähtää. Kaikki nyökytteli asialle. Minä keksin aika monet jutut, kai myös sen että laitetaan kaksi tunnelia yhteen, eli linnamme rakenteen. Kai keksin myös että meitä on eri arvoja, ja että on työnjohtaja. Siitä tuli vähän tappeluakin. Kai myös keksin nimen meidän rakentamisen tauolla leikkimälle leikille rutsaushipalle. Siinä kyllä vaan pelataan hippaa linnan käytävissä ja katoilla ja kiinni jäädessä vähän vaan nylkytetään. Ehkä me voidaan käyttää sellaisia hautausmaakynttilöitä.

Meidän äiti varoitti että voisi käydä, että traktorimies voisi tuoda traktorilla lisää lunta lumivuoreen juuri kun me ollaan rakentamassa linnaamme tai ollaan siellä. Että voitaisiin jäädä sen alle tai voisi sortua ja lumi meidät peitellä. Se kyllä kuulostaa vähän pelottavalta, ja potuttaisi varmasti ihan skarppina mutta me järkeiltiin että niin pääsee mitenkään käymään tuskin. Esimerkiksi meillä on tietysti pystykäytävän päälle tuleva vanerilevyluukku ettei sada yöllä päivän työn verran hukkaan lunta (se on myös vartiotornin lattia) mutta on meillä myös toinen vanerilevyluukku, vähän isompi, siihen etuholviaukon suulle estämässä lunta ja traktorin tuloa. Ja sen risahdus voi sanoa traktorimiehelle että nyt on jotain renkaan alla ja varoittaa myös meitä. Mutta traktori ajaa silti lunta ehkä eniten just aamulla, eipä paljon muulloin, emme me edes silloin olla töissä vaan koulussa kärsimässä.

Joskus minä aina menen itsekseni linnalle ja sisään kun asunkin lähimpänä ja olen linnaruhtinas. En kerro aina muille että menin vaikka saisi nekin käydä. Aina joskus minä vien omankin kynttilän sinne suojaan, eikä siellä useinkaan ole edes kovin kylmä ja mietin että jäisin sinne koko yöksi viltin kanssa ja kuuman mehun. Olisi mukavan pimeää ja kumeaa ja voisi avata kattolevyluukun ja katsoa taivaan tähtiä. Silloin olisinkin ehkä traktorivaarassa tai yöllä voisi tulla lumimyrsky ja tähdet hautautua, mutta silti se olisi jännää. Voisin ottaa niin paljon kynttilöitä että voisin sulattaa kaiken lumen ja olla vapaa. Niin moni kynttilä linnassa sisässä saisi varmaan lumen hohtamaan. Voisi olla linnassa katsomassa sitä kaikkea eikä koulussa niin kuin äiti ja isä luulee.

Jumalauta. Nyt on tilinteon hetki. Nyt on ainakin jonkin tärkeän hetki. Nyt nuori sälli puhuu suunsa puhtaaksi, puunsa nuuskaksi. Nyt on aika mällätä asiat niinkuin ne ovat. Jumalauta.

Tämä, jos mikään, on minun definitiivinen merkintäni. Nyt on tilinteon hetkin. Tämä tili ei ole rahan hajuinen, tämän on pahanhajuinen. Nyt pannaan sanat järjestykseen, nyt on jumalauta aika ottaa kirstusta lastut ja silotella ne siihen muotoon kuin kirstuntekijä ei osannut. Voi helvetti.

Tää on tilannekuvaus. Tilanteen objektiivinen kuvaus kietoutuneena välttämättömään subjektiin. Minä pukeutuneena maailmaan, siihen mitä ylipäänsä voi sanoa. Minä olin paikalla. Tämä, tämä on minun elämänkertani. Tätä ei minulta kukaan vie, vittu. Nyt syljetään naamalle.

Tästä ei enää mikään muutu miksikään. Tämä on mestariteokseni. Ainoa. Ensimmäinen ja viimeinen mestariteos ikinä missään. Se on kohta. Ja tämä on vain reunahuomautus. Johdatus. Ollaan totisten asioiden äärellä. Sukelletaan sinne missä meri on syvin. Pinnan kohdalta. Tämä on; mikään muu ei koskaan ole ollut, eikä oleva. Kaikki on tässä.

Nimittäin: Jäi aamulla purkat kotiin.

(Epilogi: Ja kengässä oli reikä.)

Hei. On tullut jo joulukuu, valon ja ilon juhlan aikakausi. Mitä vielä. Miksi valon juhla on vuoden pimeimpänä aikana? En tiedä onko joulukuu vuoden pimeintä aikaa, ainakaan enää nykyään. Enkä tiedä kenenkään kutsuneen joulua valon juhlaksi. Ehkä monikin on, en muista nimiä lainattavaksi asti. Miksi tuhoan kaiken mihin kosken?

Hyvä on, joulu hämmentää. En ole ikinä pitänyt jouluitkijöistä. Mutta taidan ymmärtää heitä. Miksen sitten pidä heistä?

- Ei lahjoja kenellekään ostamattoman häpeä oikeuta mitään. Mikään ei velvoita näissä asioissa.

Se, mikä on ilman velvoitusta, on oikeutettua. Ja kaikki mitä siitä seuraa, on oikeutettua.

Baarissa saatan joskus sylkäistä lasiisi. Omaani en, joskus harvoin. Voimme tarjota koko illan ristiin.

Joulu on silti upea juhla. Piristyn kuusihommista, ja lahjapapereista. Jopa pimeydestä. Siitäkin lumesta mitä on (ja siitä mikä puuttuu). Joulusauna, kinkku, mitä niitä on? Mitä niitä on? En minä tiedä, katson vain lumiukkoa. Joulu on parempi kuin Nightwish, paljon parempi. Kinkku hyvää SYÖTÄVÄNÄ!

Oikeasti vuoden viimeisestä puhuminen on vain asioiden edelle menemistä. Asioita karkuun juoksemista. Silloin kun pitäisi katsoa risteyksen yli molempiin suuntiin. Pääsiäisenä syödään lammasta ja ajatellaan Jeesusta, juhannuksena ollaan todella päissään ja syödään makkaraa. Entä lopun aikaa?

Pavel polki pyöräänsä kotiaan kohden pitkin tietä railakkaan iltapäivän jälkeen. Hänen istumalihaksensa olivat hiestä kosteat ja hänen päänsä oli juopunut kaiken maailman asioista, ei mitenkään vakavasti. Pyörä oli ja piti kivaa ääntä joka ei kummemmin herättänyt mielleyhtymiä köyhyydestä, laiskuudesta, muusta kuin eteenpäin käyskentelevästä voimasta ja halusta kotiin sen takana. Kilikello oli.

Tie oli. Se oli laattoja, kuin polkisi jonkun ruhtinaan pihalla, polkisi jonkun kukat penkkiin mutta kuitenkin luvallisesti, tai jos ei luvallisesti niin koska kaikki muutkin. Se saattoi olla kävelytie. Missään ei ollut mitään merkkejä. Pyörä kulki kun sitä vaan polki ja reitti oli tuttu, jos mikään.

Pavelin edellä kulki kävellen mies, jolla oli professorinsalkku tjms. Tänään oli kirjallisuuden päivä eli tänään kaikki olivat kirjallisuudenprofessoreja. Pyörän ääni kuului professorin korviin, hän tanssahteli laatoilla kuin iso lapsi, hän käänsi päänsä ja sanoi:

"Ynnghhmm"
"Ymmmghhnn, hän jatkoi"
"Ääämmh..."

Pavel hidasti vauhtinsa ja asettui hitaalle mutta ystävällismieliselle kiertoradalle professorin ympärille.

"Ymmärrän, ymmärrän... Mutta mitäpä se haittaa jos ei mitään satu eikä hypellessä hiki tule", Pavel sanoi sovitellen.
"No ei mutta yleensä, kin. Se tapa. Koikkelehtiminen. Ja jotain voisi sattua", professori painotti.
"No mutta ei mitään satu. Eikä hypellessä yleensä hiki tule. Ei päähän jää kuin ajatuksia, ja ne voi pyyhkiä pois. Ei kovin merkittävää jostakin olla pitämättä kun koikkelehtii kuin pitää kun sitten juttelee" Pavel kuulosti siltä kuin sanoisi jotakin.
"No ei tässä ihmistä... Se tapa... Koikkelehtiminen. Se tekee, siitä, sen..."
"No hyvähän sitä syyttää"

Illalla vieras tuli kylään vasta kun Pavel oli jo sulkemaisillaan kirjansa ja valonsa ja ryhtymässä yöpuulle pimeässä yöteekuppostaan hämmennellen. Hän avasi ovensa Koikkelukselle iloisen yllättyneenä muka, vaikka itse vieraansa oli myöhäiseksi kutsunutkin. Koikkelehdus kävi pöytään hiljaisena ja kiitollisena, sitä vähän ujostutti aina kylässä.

"No", aloitti Pavel kun oli vähän piirakkaa syöty. "Miltä se sinusta tuntuu kun noin sanotaan Koikkelehtimisesta?"
"No eipä oikein miltään", vastasi vieras.
"Eikö sinulla ole tunteita?", kysyi Pavel kiinnostuneena.
"On minulla tunteita. Mutta pitääkö niistä vielä-", sanoi Koikkelehdus väsyneellä äänellä, mutta sai sitten sanoilleen sopivan painon ja jatkoi:

"Jos ei kerran mitään tapahdu, ja jos ei hypellessä tule hiki."
"Niinpä."

Elämässä on hetkiä, ja elämässä on asioita. Eipä yhteen hetkeen montaa asiaa mahdukaan. Siksi elämän pitäisi olla helppoa.

Joskus hetket suorastaan ylitsevuotavat, asioita, ja asiat sinkoilevat hetkiä täynnänsä. Silloin, kaiken sekoittuessa, sekoitusta tarkasteltaessa, syntyy viihtymys. Viihtymys on asioiden ja hetkien sietämistä.

Ottakaa kuvia, joiden ulkopuolelle voitte astua.

Kuulin ihan kämpän lähellä, roskiksen luota jotakin outoa ääntä, sellaista koluamista. Hätäännyin kai viimeistään heti kun vain pystyin äänen paikantamaan ja sen joksikin kuvittelemaan. Ajattelin sitä kai hetken joksikin roskisdyykkariksi, ihan vaan koluajaksi, mutta nopeasti osasin toki odottaa pahintakin, roskismurhaajaa tai sellaista! Vähempikin riittäisi vaikka mihin. Kuljin kuin muina miehinä vieritse, menin keskemmäs tietä, kauemmas roskiksesta, mutta kuitenkin kuin muina miehinä, mikä on tietysti naurettavaa, mitä outoa on pelätä Toppilassa yöllä, miksi pelkoaan pitäisi hävetä ja kätkeä se? Silti kuljin "muina miehinä". Pian näin ettei vaanija ollutkaan roskiksen luona vaan jo rakennuksen nurkalla, siis rakennuksen jonka päädyssä roskis on. Eikä se mikään vaanija ollut, vaan joku surkea olento hakemassa seinästä tukea, päästäkseen eteenpäin edes hitaasti. Humalainen, vaiko sittenkin huumepää? Ajattelin jo kiertää asunnolleni toista kautta, mutta enpäs sitten kuitenkaan. Mikähän, kai se jotenkin hävetti.

Kulkiessani siinä asunnolleni sitä tavanomaista reittiä huomasin hoipertelijan lähestyvän minua. Tai ei minua, vaan kulkureittiäni. Eikä sitäkään, vaan yhtä kadunvarteen pysäköityä autoa. En sitä heti olisi voinut tietää, että miksi vaihtoi suuntaansa miten vaihtoikaan, mutta tärkeää on tämä: en edes pelännyt. Kai minä heti ymmärsin.

Hän yritti alkaa sohia auton lukkoa auki. Mietin hetken, auton toiselle puolelle katselemaan pysähtyneenä, että siinäkö sitä nyt, minun silmieni edessäkö siinä nyt aletaan autoa nyysimään. Että miten minun kohta käy? Mutta se ei ollut kovinkaan pitkä hetki. Eihän tuota voinut auton rattiin päästää.

- Aukiko yrität saada? Ihan järkevä kysymys kaverin humalatilaan nähden.
- Eiku kaverin auto, hän mutisi.

Ei vaikea tajuta mitä sumeassa päässään luuli minun luulevan. Motoriikkansa tasoon nähden kieltämättä hyvä suoritus sumealta päältään.

- Onko sulla avaimia? Ei niinkään fiksu kysymys minulta, olinhan jo kuullut avaimien raapivan auton kylkeä vasten. Mutta oudolta se touhu näytti.

- ...kaverin auto...

Jep, uskoin häntä. Ei mitään syytä olla uskomatta. Mutta ei tässä lopultakaan ollut kysymys siitä.

- Meinaakko ihan tosissaan että lähtisit ajamaan? pääsin asiaan.
- Meinaakko että...

Kaveri tajusi heti.

- Määpä soitan mun kaverin hakemaan.

Olin iloinen. Niin helposti kävi kaikki. Tyhmä jätkä sikäli että oli noinkin hyvin lopulta tietoinen tilastaan, mutta silti yritti rattiin. Mutta ei se mitään, saahan sitä joskus vähän irroitella, kittailla, päissäänhän se oli, silloin se on semmoista! Terävä kaveri, tarvitsi vain vähän ulkopuolista tilannekatsausta.

Mutta hetkinen. Mitä se oikein höpötti puhelimesta, tarvitsiko se puhelinta soittaakseen? Siis minun puhelintani? Puhelimeni ei ollut mukana, se oli asunnossani, siinä parin metrin päässä, kelpaisihan sekin selitykseksi. mutta olisi se vähän valehtelulta tuntunut.

- On mulla puhelin, se vastasi ja minulle vastaus kyllä kelpasi.

Tunsin työni tehdyksi. En enää keksinyt mitään sanottavaa, käännyin ovelleni ja pian olin sisällä. Olin itseeni kovin tyytyväinen. Olin ollut valmis kävelemään pois, kävelemään pois silloinkin kun jo tajusin juoksemisen ja pelon turhaksi, kun minulla oli asiat ok. Pysähdyin kuitenkin. En olisi voinut päästää itseäni nukkumaan tietoisena siitä että kaveri ehkä makaisi tuolla sairaalassa ympäripäissään, ruumishuoneella ympäripäissään kuolleena. Enkä voinut päästää häntäkään. Hymyilin kurkistaessani ovisilmästä ulos, kuulin kun kaveri soitti kaverilleen. Sekin sanoi että kaveri, että kaveri totesi ettei kannata ajaa, viittasi minuun. Olin jo revetä lämpimään riemuuni, kuitenkin niin tyyneen, hymyilevään. Olin kaveri, laitoin vielä kengät jalkaan ja menin ulos etsimään kaveria, kaverin odotellessa kaveria vaihtamaan kaverin kanssa sanoja. En nähnyt ketään, mutten huolestunut, kuulin vielä hänen äänensä, ja autossa hän ei ollut. Nyt oli hyvä tulla sisään, miettiä vähän, miettiä mitä läheisyys on, miten typeriä ja turhia suurin osa peloista on, miten mukavaa oli olla. Mietin että olisin minä voinut puhelintanikin lainata, monelle olen lainannut, aina sen takaisin saanut. Ja sitten oli oivaa keittää vähän teetä, pohtia miten pääsisi eroon kämppiksestä, ei mitenkään erikoisesti.

Olympialaiset menneet ihan ohi
Toppilan kylässä rannikko-Oulun tuntumassa on päässyt käymään niin, että olympialaiset ovat päässeet menemään eräältä ihanalta nuorukaiselta hieman ohitse. Tämä korskea kundi epäilee syiksi mm. yleistä lomakauden löhimislaiskottelua ja ei-seksikkäiden lajien lievää dissausta. Ihana, korskea, seksikäs, kultatukkainen, safiirisieluinen, hapansuola, imelähkö, kutkuttava, terapeuttinen, uhkea, salaperäinen, kirpeä, sulava, kaunomielinen, pehmeä, räikeä, moniulotteinen, säihkyvä & säihkeä, raukea, rohkea, eläimellinen, haasteellinen, toverillinen, gigalomaaninen,

hehkeä,

untuvainen,

oikeamielinen,
lasipintainen
kirkas
ehyt
aikoovieläparilajiakisoistakatsoatulimitätuli

Varsinkin naisten soutuhopea lämmitti mieltä

Luja. Luotettava. Iloisa. Kotoisa. Pörröinen. Vakaa, lauhkea, laaja. Sileä, kuvioitu, selkeä.

Ei tuomitse. Ei rupea. On viisaana. On.

Lähde: 0405302562

Veli oli kylässä, kaksi yötä. Korjasi minun pyörän kun ei itse jaksanut. Näytin sille Google Earthia ja pelasi vähän xboxia. Nukkui olohuoneessa tuossa. Makuupussi haisee.

Raha vähän vaivaa. Ei ole tässä kuussa paljoa tullut. Pitäisi sitä köyhänkin syödä, eli ruuan hinta alas vaan nyt. Toimenpiteitä vaadin. Mitä itse rahaan tulee, niin sitä saisi olla enemmän. Tai sitten käyttää sitä paremmin ehh.

Mitähän noista säistäkin tulee? En tiedä uskoako tässä ilmaston-muutospr -Profeettoja vai niitä vastustajia kun on tää lyhyt lomakin niin tätä? Vettä tulee ku Esteri-enon lempihuoran esteettömän näkyvästä römpsäpyörilön alanaapurista. Sammakkotohtori eduskuntaan.

Muuten on ollut vointi hyvä, oikeastaan ei ole ehtinyt juuri huttu tasoittua kun on tätä kaikkea tässä, pyörimistä ja pyöräilyä. Unirytmi, ja maksa-arvot, päin vittua.

Kitaraankin tartuin taas, sitten Iron Maidenin heinäkuun alussa 2005! Nyt ei mitään kummempaa jysäyttäjää asiassa ollut, vaan vähän kun tuumailin ja puntaroin taas kitaran painoa sylissä, monejakin kehuja toki saaden. En ole nyt oikein jaksanut mitään lukea, paitsi Alien Trilogyn alkua vähän matkaa. Kirjaastonki sakot prkl.

No moroooo päiväkirja.

Tulepas kylään.
Pistetään pannu kuumaksi.

Noin nikkäsest.