On outoa olla iloinen ja surullinen yhtäaikaa. Ilmeisesti on kivaa harrastaa puhdistustyötä, piiskata tai jättää piiskaamatta. Jos jotain niin noloa kuin suolanestettä on olemassa, on se tervetullutta ja saa aikaan ylpeyden tunteen, ja arvokkuutta, valtava vaikutus ja jälki inhimilliseen historiaan. Mutta loppujen lopuksihan se on noloa. Kaikkea noloa tulee välttää. Pitää olla asiat valmiina ennenkuin menee tiskille. Moikka on parempi tervehdyksenä kuin jäähyväisinä.
Neljä, tai kolme tuntia sitten halusin tulla pokerimiljönääriksi. Ihailen sitä maailmaa, siellä läskitkin voivat olla supersankareita (en ole läski) ja miljonäärejä. Lajiin kuuluu oma erittäin kaunis maineeseen ja imagoon perustuva hierarkiansa. Jossa on sijaa IMOille. Raha joko on kaunista, tai sitten sen ei tarvitse olla kaunista. Barry Greenstein luovuttaa turnausvoittonsa hyväntekeväisyyteen. Stu Ungar piikitteli vastustajiaan, tarjosi ystävilleen illan strippibaarissa kaikilla mukavuuksilla, tuhosi sieraimensa kokaiinilla. Daniel Neg-reh-noo on hauska mies, kannatti Al Gorea, olisi voinut kannattaa George W. Bushia (siis ei henkilökohtaisesti olisi varmaankaan voinut, mutta jos olisi joku muu, olisi voinut*. Hyvin harva ammattilainen tai harrastajakaan oikeasti kannattaa Bushia, tai ainakaan hänen nettipelikieltolakiaan.) Fossilman harkitsee vuoden 2008 vaalien liberaaliehdokkaan varapresidenttiehdokkaaksi asettumista. EI OLE PAKKO pitää typeriä aurinkolaseja. Chipit tuntuvat hyvältä kädessä, en tiedä, minulla on vasta dealer-button. Unelmien laji.
Noin puoli tai tunti sitten tajusin, että tuskin koskaan voin olla pokeriammattilainen.
Todennäköisyydet pelaavat minua vastaan. Eikä hyvä pelaaja voi sokeasti luottaa todennäköisyyksiin.
Talvella 2006 halusin lumilautailun olympiavoittajaksi. Tai joksikin voittajaksi. Ostin lumilaudan. En käynyt sillä viime talvena laskemassa.
Kesällä 2006 halusin jalkapalloammattilaiseksi. Suunnittelin montako maalia teen avauskaudellani. Ja sitä seuraavalla, ja sitä seuraavalla. Olen unohtanut nämä luvut, kaikki on pilalla.
Syksyllä 2005 halusin tähtitieteilijäksi. Aloitin koulun, koulu on kesken. Olen aloittanut nämä samat kurssit, joita en ole vielä tänä syksynä aloittanut, viime syksynäkin. Syksyllä 2005 en aloittanut kaikkia näitä kursseja. Minun olisi pitänyt.
Noin parin kuukauden välein, muutamaksi viikoksi kerrallaan halusin/haluan muusikoksi. Tai kirjailijaksi. Elokuvaohjaajaksi. Housea katsoessa lääkäriksi. Näyttelijäksi, psykologiksi, yksityisetsiväksi. Sotilaaksi. Ystäväksi.
Miksen koskaan halua lähihoitajaksi? Tai opettajaksi? Palomieheksi? Kokiksi? Yövartijaksi haluan, mutten tarpeeksi. Miksen edes liikemieheksi, tradenomiksi, kassaksi? Pohjakassaksi?
Saakohan kämppiskään nukutuksi. Aika paha jos ei saa :S
Pääpointti on:
Tunnen syyllisyyttä etten kirjoita jotakin johonkin joka päivä, vaikka tänne, joka päivä. Ei kiinnosta. Idioottien hommaa, epäilyttävää, haiskahtaa. Monta päivää jona en ole kirjoittanut, kuten esimerkiksi kun olin viisivuotias. Yhtenäkään päivänä. En silloin kun oli hämähäkki- tai pusupäivä. En koulun eurooppapäivänä. Monena päivänä jäänyt. Minulla ei ole eideettinen muisti. Minulla on kuitenkin muisti, muistan monta päivää jona en ole kirjoittanut. En enää kuitenkaan juuri sitä miten kivaa silloin on ollut. Mukavinta on muistaa jotakin, missä ei ole mitään muistettavaa. En muista sellaista. On vähemmän aikaa siitä kun olin yksitoista kuin viisitoista vuotias. Dianan horo kuoli 8 vuotta sitten, muista en tiedäkään.
T. Michael Jackson (rip)
* SAA jos haluaa.
