IRC-Galleria

Luulen, että elämä on pelkkää uniikkitarinaa,
lappu seinäs 'ota lääkkeet jos masentaa'
tunteet velloo, ne mun silmäkanavani avaa,
käsi kiinni puukos, katse seuraa verivanaa
tunteet on sekasin, kipu haluu elää jo,
kuolema tämän kaiken kohtalo on
en haluu olla kotona, en haluu enää elää,
haluun enkelien lailla vapaana tuol taivaal lentää,
enkä tuntee yksinäisyyden tuskaa
mä en halua tuntea mitään,
silti kuorma kasvaa taas lisää,
en oo syytön enkä yksin syyllinen,
en vaa haluu niitä hetkii uudelleen elää,
ne toistuu päässä niinkuin kaiku, ne ei lähde pois

Niille jotka ei, osaa avaa suutaa, syvälle vajoo himas tuskissaa huutaa
Pään sisäl, su oma pahin vihollinen, joka ilta toivoo et tää ois päivist viimene
Naru kaulas, uutee aamun heräät, selkä seinää vaste, joudut ittes kerää
Toiset löytää ratkasun, toiset tarttuu flindaa
Psyykelääkkeil pystyy taas griinaan
Muutama frendi lähti oman käden kautta, syyttää en voi, mut olisin halunnu auttaa
Mietit syytä elää, mieli alkaa karaistuu, ikinä ei oo myöhäst löytää jotai joka samaistuu, nostaa sut ylös kuopast, jonka ite byggasit
Mikää ei muutu vaik sillalt alas hyppäiski
Viikate kaulas, aika skarppaa, älä luovuta nii tajuut et oot vahvempi ku koskaa!

Mä olen kyllästynyt niihin
voimiin, jotka ohjailee mun elämää,
jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa.
En tiedä, onko se väärin,
kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan,
sillä niin olis käynyt, jos ois jäänyt eiliseen kii.

Joku mua piteli siinä, se oli niin kamalan vahva,
eikä se halunnut päästää irti.
Melkein kuin lihaa ja verta, suurempi vuori ja merta,
se sellaiseksi kasvoi mun päässä.

En aio tuntea pelkoo, vaikka pelkään, et se ei oo musta kii,
mut mä luulen, et ihminen on sitä vahvempi.
Mä aion antaa sen kuolla, en enää anna sille tilaa hengittää,
mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää.

En pystyis oleen 4 seinän sisällä/
Konttorirottana kerjään leipää isännältä/
Mullon rakin sielu, eikä sylikoiran/
Laumasielun voittaa oman tahdon ylivoima/
Mua et pistä hihnaan, mua sä et kuseta/
Jos et tajuu haukuilla, niin sitten lähden puremaan/
Voit puhuu järkee, mutta musta ei oo järkee kuunnella/
Miten surematta pystyt käskeen särkeen unelmat/
Kerran katkoin kalterit, nyt on kädet ruvella/
Enkä palaa takas toteen: ”Tää on jälleen lumetta”/
Ne luulee että onnen voi opettamal oppii/
Mut se täytyy kokee, se on onnen paradoksi/
Jatkan taivaltani kevyt nyytti olalla/
Harharetkil annan Odysseijan myytin opastaa/
Tien vieres kyltti, jonka spreijaan umpeen/
”Minkä takia?”/ Siinä luki et: ”ei saa kulkee”/

Liian kauan ihminen on jo luonut rajojaan/
Sit kun koitat karata, niin kelaat jouksumatolla/
Kasvoton massa hiljaa huojuu hahmona/
Se joupuu lahjonnasta ja sitten luopuu tahdostaan/
Kunnioitan niitä, jotka kulki ympäriinsä/
Enkä niitä jotka venaa bussipysäkillä/
Tunnin duuniin lähtöö eikä tuumi yhtään mitään/
Yksi katse kertoo paljon; no entä tyhjät silmät?/
Koitan jaksaa luovii, vaikka vastavirtaan/
Jossei jalat kanna, niin sitten saatan liftaa/
”Hei poika kuules” Kuulin ohjeen narkkarilta/
”Älä leiki sankarii, ei vaiva maksa hintaa”
Joo mä tien, et vahvat aineet tuo nautinnon/
Ikaros sai siivet, toiset rauhan aukion/
Mut mun on pakko varottaa sua;
älä lennä liian lähelle sitä aurinkoo/

Se sua silmiin katsoo,
kysyy: "mitä sulle kuuluu?"
eikä päästä irti,
"miltä susta oikeesti tuntuu?"
se näkee kaiken,
ei jää piiloon mikään,
hyväksyy,
hyvänä mua pitää.

sun hymys loistaa sillee et se poistaa pilvet
ku oot vieres en haluu toista siihe.
kaikil on vaikeet, niin meilläki välil,
mut opin sulta joka päivä jotai uutta
ja siks arvostan sua enemmä ku omaisuutta.
mun on kai turha kertoo ees sä tiiät iha hyvi,
oot parast maailmas ja ilma sua oisin iha yksi

Pakkopaidassa mä kävelen vittu ihan yksin
näit pimeit katui ei kukaan tuu huomaa
näit mun tummii tuskan kyyneleit.
Annan asian olla en kerro vaikka tulisit
kysyy miten voin, pääni löis vaan tyhjää..
kävelisin pois hiljaa loppujen lopuksi
jäisin kiinni etten voinutkaan hyvin.
vihreissä mekoissa nuo hoitajat mua hoitaisi,
niin etten enää pahoja itselleni toivoisi.

Niin täynnä pimeää,
niin täynnä häpeää.
Koristeltu kirkkaiden helminauhoin,
vielä enemmän kipeitten haavojen.
Silmät avaavat ovet todellisuuteen,
värittömään ja harmaaseen.
Tunnen lasienkelin sisälläni rikkoutuvan,
se on enää paria säröä vailla.
Vanhat säröt ovat umpeutuneet, mutta heikosti muurautuneet.
Toivon jonkun vielä minut nostavan pysyvästi jaloilleen,
jonkun joka osaisi lukea sydämeni käyttöohjeen.