IRC-Galleria

Jos en oo ennen älynny mitä sanonta "urheilija ei tervettä päivää nää" tarkoittaa, niin nyt kyllä voisin sanoa sen tietäväni.

Jossain vaiheessa (ja välillä nykyäänkin) murehdin etten koskaan pienenä tyttönä ollu niin rohkea ja sosiaalinen (voitteko kuvitella miusta että olin mielelläni yksinäni ja olin melko ujo ja hiljainen!) että oisin ruvennu tosissani harrastamaan jotain urheilulajia, vaikka kotipaikka kuitenkin ois tarjonnu siihen hyvät puitteet. Nyt kuitenkin välillä oon itelleni siitä hyvin hyvin kiitollinen, koska kun oon tän vuoden puolella ruvennu enemmän liikkumaan, oonkin sitten ollu tammikuusta lähtien puoliks rampa. Ensin meni polvi, sitten meni nilkka ja nyt selkä päätti ettei juoksu sovi miulle. No, pää on onneks vielä tallessa ja pirteä mieli, joten eteenpäin mennään sitten vaikka käsillä!:D

Todellisuudessa miun selkäkin varmaan paranee jo huomiseen vaikka onkin nyt tosi kipeä. Ja just sen samaisen syyn takia mie lähden lenkille aina uudestan ja uudestaan enkä välitä siitä että just sillon sattuu. Vaikkei ehkä pitäis. :)

Miulla on vihdoin ja viimein viikko vapaata. Tai vapaata ja vapaata kun pitäis lukee viiteen tenttiin... No, luen joka päivä vähän ja katon mitenkä menee.. Onneks tälle vapaalle on rentouttaviakin suunnitelmia luvassa..:) Oikein ootan!:D

En jaksa tänään olla suruissaan mistään.

Voi kun mie osaisin kuvata miltä miusta tuntuu. Kun ei tunnu yhtään miltään ja silti on jo viikon ajan tuntunu ihan hirveeltä. Enkä ees tiedä mistä se hirveys saa alkunsa, en tiedä miks tää tunne tulee mutta se vaan tulee..

Välillä tuntuu ettei jaksa enää yhtään eteenpäin ja sitten taas seuraavassa hetkessä jaksaa vaikka mitä. Kaipa sitä vaan jaksaa kun on pakko. Ja iloinenkin jaksaa olla ne hetket kun pitää jaksaa. Sen jälkeen taas ei jaksa, yhtään mitään.

Ja nukuttaa. Ja mie nukun kun hullu, mutta silti vaan tuntuu että sekään ei auta. Se joku mystinen imee miusta kaiken energian. En edes jaksa kirjoittaa tekstiviestejä, en olla keneenkään yhteydessä. Sitten tulee siitäkin paha mieli. Ja pää on tokkurassa niinku ei ois nukkunu paljoakaan. Siihen päälle sitten harjoittelua 40,7 tuntia viikossa niin siinäpä se elämä alkaa ollakin. Sitten vaan kämpille ja ehkä lenkille.

Ja sitten mie tiedän että miun asiat on hyvin, ei miulla mitään hätää oo loppujen lopuks, muut tässä kovemmilla on. Miulla on vaan yks vaivanen nuha ja muutama murhe, joiden kanssa kuitenkin pärjään. Kun vielä pääsen painajaisunista eroon ja saan rauhoitettua elämäni, tää elämä varmaan kääntyy taas oikeeseen suuntaan.

Kohta pitää lähteä. Lopetan siis.

Niin se vaan on! Aika kuluu, elämä opettaa ja kasvattaa. Samoin tekee myös meneillään oleva harjoittelu. Oon nyt vihdoin löytäny jotain, mitä voisin kuvitella tekeväni työkseni, mistä nautin oikeesti ja joka kiinnostaa ihan älyttömästi. Ja oon siitä sairaan onnellinen.

Oon muutenkin oikein onnellinen ihminen taas. Ja oon oppinu myös sen, että ei kaiken tarvii olla hyvin vaikka oliskin onnellinen. Onnellinen voi itse asiassa olla vaikka suriskin ihan älyttömästi. Sillon kun se suru antaa periks, voi hetkittäin olla taas iloinen ja onnellinen kaikesta mitä on ympärillä. Ja sitten loppujen lopuks, surukin helpottaa, vaikkei kokonaan lähtis pois. Ja päivät täyttyy taas naurusta ja hymyistä. Tämä päivä on siitä hyvä esimerkki: jos oon itkeny, oon itkeny ilosta, ja välillä tuntui, että nauru ei lopu millään...:D

*nauraa*

Ilmeisesti miusta saa otettua niin noloja kuvia että niitä pitää sitten joka vuos lehden etusivulla käyttää...:D

Kirurgian luennot alkaa muutaman hetken kuluttua, viimeiset sellaset. Ihanaa! Polvi kipeyty taas vaihteeks juoksemisesta.. Sen vois kai operoida siinä luentojen puitteissa...;D Hyvin mänöö.

Huomenna vaihteeks kotia kohti.. Ja on jopa ihan oikeesti kiva mennä, ja jos oikein kovasti ettii sitä tunnetta niin ehkä ihan pikkirikkiriikkisen ikäväkin sinne..:) Tai ikävä on oikeestaan vaan meijjän ihanaa kisua..:D

Vastaa kaikkiin kysymyksiin nimesi alkukirjaimella.

Olen: Heidi
Haluan: Helsinkiin
Minulla on: huone (oma sellanen, oikeestaan kaks omaa :))
Vihaan: hölmöyttä
Pelkään: harvoja asioita
Kuulen: Hoilausta (kirkko telkkarissa..?)
Pohdin: hyvin paljon
Rakastan: (h)elämää
Minä aina: höpötän
Minä en ole: hullu kuitenkaan, vaikka se välillä siltä vaikuttaa
Laulan: hiljaa
Itken: harvoin
En ole aina: hyväntuulinen
Kirjoitan: harvemmin kuin pitäisi
Hämmennyn: hämmennynkö?
Tarvitsen: hiljaisuutta (aina silloin tällöin)
Minun pitäisi: harjata hampaani

Koulu siis alkoi taas vaativana ja rankkana. Eilen piti jo klo 15 raahautua tunneille, jotka kesti kolme tuntii( oikeesti ei sitäkään..) ja tänäänkin alkaa JO klo 16 ja taas samat kolme tuntia! No, illat vaan jää vähän lyhyiks mutta onneks on näin päivällä aikaa tehdä kaikkia mahdollisia hoidettavia hommeleita.
Oon ihan innoissani tällä hetkellä, pää on niin täynnä kaikkia mahdollisia suunnitelmia että kohta räjähtää, alta pois vaan kaverit!;D Seuraavana suunnitelmana onkin sitten syöminen, sen takiahan mie täällä koululla nyt istun...
Päivät täyttyy mukavasti kämpillä löhöilystä, lääketieteen luennoista ja hoitotyön opiskelusta. Eilen alkoi anestesiologia, joka vaikutti ihan mielenkiintoiselta (opiskeluintoa kuitenkin latisti hieman se, että vieressä istui kaverit joita ei ollut nähnyt koko joululoman aikana ja juttua luonnollisesti riitti...) ja tänään alkaa kirurgia, joka myös vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta. Ja varmasti vaikeelta! En tunnetustikaan oo mikään hyvä noissa lääketieteen tenteissä.. Että ei miusta sitten ehkä kuitenkaan lääkäriä tule..;) Vaikka toisaalta en oo sitäkään vaihtoehtoa täysin hylänny...:)
Mut mut... Lopetan nyt tän näpyttelemisen ja lähden katselemaan tuota meininkiä tuonne koulun puolelle...

Mä synnyin pieneen kaupunkiin,
tänään sen ainakin huomaan.
Mä totuin pieniin unelmiin,
varmuuteen toisien tuomaan.
Mutta päivä päivältä se tuntuu vähältä.
Ne kulkutiet, entiset,ei mulle riitäkään.

En jää katsomaan,
kun kaikki junat lähtee.
Mun täytyy nähdä enemmän.
En jää oottamaan,
vaan seuraan omaa tähtee,
itseni löytää yritän.

Mä pihat vanhat kiertelen,
ja joenkin, se talvisin jäätyi.
Ne joskus merkkas eniten,
ja rannalle maailma päättyi.
Mutta päivä päivältä,se tuntuu vähältä.
Ne kulkutiet, entiset,ei mulle riitäkään.

Hyvät sanat!

Juu, alkaa olla aika lopussa tämäkin vuosi. Huomenna vielä kovat uuden vuoden juhlat ja se oli sit siinä..:)

Hassu vuosi takana, paljon tunteita: iloa, surua, luopumista, uusia alkuja, rakkautta, vihaa, naurua ja itkua... Kuitenkin tämä vuosi on loppumassa mukavissa ja rauhallisissa tunnelmissa, kaikki on hyvin. Ainakin maanantaihin asti, niin mie oon päättäny. Nyt on aika olla onnellinen ja huoleton. Vaikka sitä huolehdittavaakin aina löytyy, haluun nyt luottaa että kaikki asiat menee just niinku niiden pitääkin :)

Miulla on ollu mukava loma tähän mennessä ja se jatkuu vielä viikon verran eteenkin päin. Tähän mennessä jokaikinen lomapäivä on ollu (lähes) täynnä jotain suunniteltua ohjelmaa, mutta ainakaan tällä hetkellä se ei tunnu rasittaneen minua. Oon shoppaillu, luistellu, tavannu sukulaisia oikein koko vuoden edestä, lenkkeilly (jopa aamulla kahdeksalta heränny herätyskellon pirinään, vetäny lenkkikamppeet päälle ja eiku menoks...;)), kuunnellu musiikkia ja yrittäny tuloksettomasti kattoa kaikkia mahdollisia ohjelmia, joita oon syksyn mittaan digiboksille tallentanu... Ja silti tuntuu etten oo kerenny puoliakaan mitä pitäis!:D

Viime viikot mielessä on pyöriny muutokset. Kaipaan jotain muutosta elämääni, vaikka mikään siinä ei oo huonosti, kaikki on aikalailla täydellistä, nautin elämästäni näin. Kuitenkin koko ajan on tunne, että haluan tehdä jotain joka mullistaa miun elämän ja mielen maailman täysin. Haluun muuttaa. Ja sitten en kuitenkaan. En halua luopua rakkaista kämppiksistäni. Haluan kuitenkin jotain, oman, ihkaoman kodin. Ja haluan myös asua meidän solussa.. Mutta.. Onneks miulla on aikaa miettiä asioita. Ystäväni antoi miulle yks päivä erittäin hyvän ohjeen. Oli lukenu sen jostain ja se meni jotenkin näin: "Jos epäröit:älä. Jos olet varma:anna palaa!"

Ja jotta päästäs niihin uuden vuoden lupauksiinkin.. Mie päätin luvata itselleni, että pidän kunnostani parempaa huolta ainakin kaks kahdeksan viikon jaksoa vuodessa ja että annan itselleni myös aikaa vaikka koulu painaiskin. Luin itse nimittäin jouluattona ajatuksen setäni jääkaapinovesta: " Silloin on aika levätä kun siihen ei ole aikaa." Että se niistä lupauksista, katotaan pitääkö ne... :D

Pidemmittä puheitta, oikein hassun hauskaa uutta vuotta 2007! Juhlikaahan railakkaasti mutta rauhallisesti että ette loukkaa itseänne, rakkaat...<3

Luistelin tänään ekaa kertaa tänä talvena :)

Huippupäivä!