Karvaan makuinen aamukahvi valahtaa mukavasti kalvopäällysteisellä rakeisesti rapsahtelevalla pienellä, pitkulaisella asialla täytettyyn vatsaan. Tuuli tuivertaa, ja olematon jumala on meidät hyljännyt.
Lumi on enää vain hiekkaa, joka viilettää pyörivässä viimassa kylmäten kotiin kumaraisesti kulkevien lasten, nuorten, aikuisten ja vanhusten kasvoja. Ne onnekkaat, jotka omistavat auton, tai ovat varakkaita kulkemaan julkisilla kulkuvälineillä, laskevat hiluja käsissään ja odottelevat tuiverruksessa myöhässä kulkevaa, pitkää reittiä pyörittävää, putkilomaista hurmuria.
Eikä bensarahat, ja autojen päästöt lämmitä mieltä kylmänä talviaamuna, kun vanha auto käynnistyessään päästää ilmoille posahduksen, mustaa savua, ja rikkinäinen tupakansytytin ei tarjoa lämpöä tarvitsevalle.
Sillä tavalla on sama aloittaa päivä, jolloin kulkee kumarassa luudan varressa, laitteen työntäjänä, mutterin kiristäjänä, tai ruostuneiden peltiromujen kasaan kantajana, robottina.
Ja sitten ovat ne "jumalan" hylkäämät. He katsovat ulos mahdollisesta ikkunasta ja odottavat päivää jolloin kaikki on vielä paremmin. Päivä jolloin aurinko paistaa taas, ruoho on vihreää, ystävänpäivä on päivittäin, eikä tuuli tuo hiekkaa kasvoille.
Jaloissa palavat paleltumat alkavat parantua, eikä tarvitse enää herätä kylmissään vieraasta rapusta lattialta, etsien kotia tai päämäärää, joka loppujen lopuksi on kuitenkin kaikilla sama.
Tulisi kevät, linnunlaulu ja huolettomuus, rahaa on, kun menee puistoon ja kerää sitä muovikasseihin. Peseytyä voi, kun upottautuu järven haaleaan, puhdistavaan ja virkistävään veteen. Ruokaa on helppo hakea paikasta nimeltään: missä vaan, ja jokainen on ystävä.
Ja nuhjuiseen sosiaalitoimistoon kulkiessaan ei tarvitse tuntea itseänsä niin kovin suuresti surkimukseksi, kun edes aurinko vilauttelee hymyileviä kasvojaan likaisen ikkunan läpi, ja nurkassa oleva vesiautomaatti pulputtaa jotenkin oudosti iloisemmin.
Ja ihan kuin lasin takana päivystävät vartija, sekä virkailija olisivat vilauttaneet vaivihkaa pienen, pienen hymyn?