Kirjahyllyn takana, siellä perimmäisessä nurkassa. Kaikilta katseilta piilossa. Valon nurjalla puolella. Kauhistuneena, tärisevänä, tapahtuu hiiren valmistautuminen seikkailuun.
Juuri oli kolo tehty seinään hiukan heppoiseen. Siitä sitten hiiri kömpi nurkkaukseensa pienoiseen.
Viiksikarvat vain väpättelee, kun hiiri rohkeutta kerää.
Tähän asti ollut on, hiiren pienen viisaus: Älä tee mitään rohkeaa, koska sitten alkaa pelottaa.
Kuitenkin hiirulaista niin kovasti kiinnostaa, mitä on tuolla mistä valo pilkahtaa.
Siispä hän ottaa askeleen, toisen askeleen, ja kolmannenkin. Kipittää vinhasti rohkeasti pinkaisten valoisaa valoa päin.
Sitten kurkistus, pienen pieni. Siellä ei näy mitään liikkuvaa. Eteenpäin taas, kohti paikkaa jännää josta herkullisuuden tuoksahtamisen huomata saattaa.
Mutta hyi! Mikä on tuo suriseva, muriseva masiina. Valkoinen, laatikkomainen, niin kovin pelottava. Hiiri kummastelee, ihmettelee ja kiertelee. Nuuskii arasti ja väpättää.
Mutta sitten huomaa pieni nenä tuoksun kovin mainion, hiiri pompahtaa pöydälle piipittelee ja löytää rapisevan läpinäkyvyyden.
"NOM NOM NOM", hiiren mussutus aloittuu. "MUSSUTI MUSSUTI ROUSKUVAA, NIIN HYVÄÄ!"
Mutta sitten kuuluu kolahdus! Askelia ja kiljahdus! JÄTTILÄINEN LÖYSI HIIRULAISEN.
Hiiren sydän kurkkuun pomppaa, vinhasti juoksee hän alas pöydältä, sujauksessa on hiiri hyllyn takana, seinän aukosta piiloon pinkaisu.
Sitten huojennus ja helpoitus. Hirviö hiljeni, ei tule perässä.
Rohkeus oli jännittävää, eikä liikaa peloitusta syntynyt.
Niin laittaa hiiri päänsä pieneen tyynyyn, silmät kiinni ja uinahtaa. Omassa pienessä pesässään. Pehmoisessa ja hämyisessä.
YLIMÄÄRÄISET I-KIRJAIMET OVAT SANOISSA SÖPÖYSSYISTÄ, MUTTA AINOASTAAN OSASSA LAISKUUS/JOISTAKIN SYISTÄ.