IRC-Galleria

mä maalaan kuvat tauluihin
sun syntisistä unistas
mä tunkeudun takaa päin
sun sydämeen
mä karkoitan sun pirut pois
lunastan sun toiveitas
olen sulle se ilkeä mies
joka sua seuraa

mä alistun sun unelmiin
mä raahaan sun kahleitas
mä nuolen arvet
sun kaikille haavoilles
ja houkuttelen tekoihin
joita kadun puolestas
mä olen se ilkeä mies
joka pettää sua hymyillen
niin kuin maaton kuningas
ja keksii loput sun
typerille tarinoilles
joita öisin kuuntelee
ja repii auki haaveitas
mä olen se ilkeä mies
joka sua seuraa
-Sir Ew-

enkelten kaupunki
itkee unissaan
niin kuin miljoonien unelmien hautausmaa
-sir Ew-

sir elwoodilla ihania sanoituksia:) niitä tulee tänne monia..

Mä muistelen sua iltaisin,
kusipäistä suloisin,
sun sanas raiskaa mua taas,
mä tahtoisin sut unohtaa.

Mä katson kun sä syöt pullaa,
toivon että saat kihomatoja,
ei enempää voi odottaa,
sä annoit mulle jo liikaa.

Maailma tuntuu pahalta, mä taidan olla katkera,
oon sun Romeo, sä oot mun Julia.
Se taisi tuntuu hyvältä, mä kyllä tiedän kenestä,
voit saada uuden ystävän.

Et pysty olla paikoillaan,
etsit heti uutta nussijaa,
en mistään pysty nauttimaan,
sä annoit mulle jo liikaa.

Maailma tuntuu pahalta, mä taidan olla katkera,
oon sun Romeo, sä oot mun Julia.
Se taisi tuntuu hyvältä, mä kyllä tiedän kenestä,
voit saada uuden ystävän. x2

jakso se lähestyy loppuaan ja pitäis jostain löytää voimia koeviikkoon.

memento mori, muista kuolevaisuutesi

L. Onerva oli Suomen ensimmäinen merkittävä naisrunoilija. Hän kuvasi teksteissään usein modernia, itsenäistä naista ja ihmisen sielunelämän ristiriitoja.

L. Onerva julkaisi ensimmäiset runonsa jo 1900 Maila Talvion ja J. H. Erkon avustuksella. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa pääasiassa estetiikkaa ja ranskaa ja toimi myöhemmin opettajana ja kriitikkona sekä ranskalaisen runouden suomentajana.

Taiteilijan omaan elämäänsäkin heijastama epäsovinnaisuus ja aikakauden moraalikäsityksien mukaisesti naiselle sopimaton käytös aiheuttivat skandaaleja. L. Onervan ensimmäisen avioliiton katkaisi karkaaminen ja suhde runoilija Eino Leinoon vuodesta 1908. Kiistanalainen toveruus jatkui aina Leinon kuolemaan 1926 saakka. L. Onerva eli säveltäjä Leevi Madetojan kanssa vuodesta 1911, ja he avioituivat vuonna 1918. Hän joutui epäselvin perustein Nikkilän mielisairaalaan 1941, kun avioparin elämäntavat olivat käyneet tuhoisiksi.

Nikkilässä vietetty aika oli L. Onervalle sangen tuotteliasta, ja hän muun muassa piirsi ja maalasi paljon akvarelleja, joissa kuvasi mielisairaalan elämää ja tunnelmia. L. Onerva pääsi mielisairaalasta pois vasta miehensä kuoltua 1947.

L. Onerva sai Aleksis Kiven palkinnon vuonna 1944.

Kirjailijatar / L.Onerva / Kotka / Syväsalmi
[Helsinki] 19 p. [kesäk. 1908.]



Onerva! Onerva! Taas tekisi minun mieleni itkeä sinun sylissäsi. Syvemmin kuin koskaan ennen tunnen minä nykyään, mikä on minun tehtäväni maailmassa. Mutta nyt, kuten aina viime aikoina, tunnen minä, että toteutan parasta itseäni ainoastaan sinun kanssasi ja sinun seurassasi.
Miksi et sinä nyt ole tässä? Tietysti on sinulla oma tehtäväsi eikä minun tarkoitukseni ole koskaan ollut estää sinua sitä täyttämästä. Päinvastoin. Mutta jos sinä tuntisit edes hiukan samoin kuin minä - me voisimme käydä kappaleen matkaa käsityksin. Sinun huomenesi on koittamassa. Minun aurinkoni menee pian mailleen. Mutta joku pieni lintu on laulanut minulle, että joskus pohjolan lyhyimpinä kesäöinä yhtyvät aamu- ja iltaruskot. Silloin syntyy siitä heleys ja kauneus niin suuri, että - - itse viileä Onerva ei voisi sitä vastustaa.

Minä rakastan sinua. Sinun ei tarvitse uskoa minuun enemmän kuin katsot tarpeelliseksi. Mutta jos oma elämäsi milloinkaan on ollut sinulle kallis, jos et ole tahtonut mennä hukkaan, kadota, haihtua laumaan, ymmärrät, mitä merkitsee minulle minun rakkauteni. Mutta minä en tiedä, tunnetko sinä samoin kuin minä. Minä olen mies, joka menee. Sinä olet nainen, joka tulee. Siinä on ero meidän välillämme.
Ennen nuorempana tunsin minä joskus olevani liitossa tulevaisuuden kanssa. Nyt en koskaan enää. Minä en usko enää tulevaisuuteen, en meidän maassa, en muualla, en ylipäänsä. Minä tiedän, että ne elämänarvot, joita minä puolestani pidän pyhimpinä, joita olen seurannut sikäli kuin olen voinut, eivät koskaan tule olemaan yleisiä. Minä tulen aina jäämään vähemmistöön. Tai paremmin sanoen: yksin. En ainoastaan persoonallisuutena, vaan ihmistyyppinä. Luuletko, että suren sitä? Luuletko, että koetan herättää sääliäsi? Yhtä vähän kuin teen sitä, ylpeilen minä siitä. Minä olen sitä joskus ihmetellyt. Nyt on se asia minulle aivan luonnollinen.

Onerva, Onerva! Minä tahtoisin niin mielelläni, että sinäkin tuntisit itsesi yksinäiseksi, ypö-yöllisen yksinäiseksi. Sillä ellet sinä ole yksin, minä en voi sinua rakastaa. En siten kuin minä tahtoisin. Tahtoisin rakastaa sinua ilman mitään ympäristöä, ilman aikaa, ilman paikkaa. Minun täytyy nähdä sinut yksin vasten ikuisuutta.
Arvattavasti sinä hymyilet minulle. Myöskin minä hymyilen paljon, mutta jotakin, jolle minä en koskaan ole voinut hymyillä sieluni sisimmässä, ja se on ihmisen pyrkimys kohota yli kohtalon, yli luonnon, yli itsensä, yli kaiken pienen, ruman ja rajoittavan. Rakkaudessa merkitsee se minulle, että minun täytyy voida ihailla voidakseni rakastaa, katsoa ylös sinuun, rukoilla ja jumaloida. Toisin sanoen: uskoa ihmisyyteen, joka toteuttaa sitä, mitä minä en ole voinut, vain aavistanut parhaissa unelmissani. Ja minä olen nähnyt monta kaunista unelmaa. Sitten näin minä sinut. Silloin olin minä onneton mies. Mutta minä tahdoin myös kantaa onnettomuuttani niin kuin katsoin omalle arvolleni sopivaksi. Ei pieninkään väre kasvoissani saisi koskaan rahvaalle ilmoittaa, mitä minä kärsin joka hetki liitosta oudon naisen kanssa, johon sokea kohtalo oli minut yhdistänyt. sinä teit minut kaksinverroin onnettomammaksi, sillä vasta sinut nähdessäni minä havaitsin, mitä minä olin epäillessäni sinun olemassaoloasi kadottanut.

Mutta sinä teit minut myöskin äärettömän onnelliseksi. Sillä minä tiesin silloin, että minä en ollut uskonut mihinkään utukuviin, että minun unillani oli joku objektiivisuus, että myöskin minulla siis oli joku raison d`être maailmassa: jotakin, joka tekee minut yksilöksi, joka menee hautaan minun kerallani, joka ei milloinkaan synny uudestaan. Se on minun uskoni sinuun, erääseen Onervaan, jonka minä yksin näen, jota ei kukaan koskaan tule niin eheänä ja täydellisenä näkemään, kenties et sinä itsekkään. Minä olen mystikko, kuten tiedät. Minä en myöskään halveksu omaisuutta, kuten tiedät, mutta mitä on kaikki olevaisuus sen rinnalla, mitä me parhainta ikävöimme ja aavistamme.
Nämä eivät suinkaan ole mitään uusia asioita sinulle. Kaikki, mitä yleensä olen puhunut sinulle, on oikeastaan saman ikuisen teeman varieeraamista. Mutta minulla on vastustamaton halu sanoa sinulle uudestaan ja yhä uudestaan ja sanoa se juuri nyt. Tänään panin jonkun toisen kirjeen postiin sinulle. Tämä saapuu siis sinulle jotenkin odottamatta. Sen parempi! Niin satuit sinäkin minun polulleni. Mutta miksi et sinä rakasta minua niin kuin minä tahtoisin? - Martha! Martha! Milloin muutut sinä Mariaksi? - Eino

Ehkä juuri kesän 1908 pitkät itsetilitykset ovat kaikkein merkittävimmät Eino Leinon L.Onervalle lähettämistä kirjeistä. Nämä runolliset, voimakkaat, sielunmurroksessa ja tuskassa kirjoitetut tunnustukset sisältävät mm. useita runoilijan sisintä elämysmaailmaa, persoonallista symboliikkaa ja mystiikkaa valaisevia kohtia, esimerkiksi aurinko-symboliin sekä panteistiseen rajattomuuden-kaipuuseen liittyviä. »Rivien välistä» saatamme havaita, että Leino oli enemmän kiintynyt runoilijattareen kuin tämä häneen ja ettei keskinäinen luottamus ollut suinkaan täydellinen. Voimme myös tehdä johtopäätöksen: kirjeenvaihto on alkanut vasta sitten kun läheisin ja herkin yhteisymmärrys, loppuvuoden 1907 haltioitunutta mielialaa Leinossa osoittavan 'Keski-yön kuoron' kuvastama, oli vilkkaan henkilökohtaisen kuskustelukauden päätyttyä ennättänyt vaihtua moniin arkitodellisuuden mukaan tuomiin pohdintoihin ja tutkisteluihin. Saamme käsityksen Leinon »Marjatta-ajatuksista», (linkki: Eino Leinon runoihin) hänen korkeasta naisihanteesta, jolle hän itse asiassa ei milloinkaan voinut löytää elävästä elämästä täyttä ja pysyvää vastinetta ja joka niin ollen demonisesti esti runoilijan sovinnaisesta aviomiehen ja perheenisän roolista. Niin ikään tulemme tuntemaan kuumeisen työn tahdin, joka oli Eino Leinolle usein suorastaan huumauskeino sukurasituksen ja kohtalon iskujen aiheuttamaa sielullista painetta vastaan.

'Mirdjan' tekijä seurasi Leinoa syksyllä 1908 Kööppenhaminasta saakka Berliinin, Dresdenin ja Müncenin kautta Roomaan. Eino Leino oli kuukausia kestäneellä alkumatkalla synkkä ja vaitelias - pikku tyttärensä jättäneen isän tunnontuskat raatelivat hänen mieltään. Hän kohdisti kirjallisten töiden ohessa paljon huomiota terveytensä hoitoon harrastaen pitkiä yksinäisiä kävelyretkiä ja edotonta raittiutta. Rooman talvikuukausina saivat työt jäädä Leinon osalta vähemmälle, vaikka hän varsinaisesti oli lähtenyt Italiaan saavuttaakseen maan kielen ja olojen tuntemusta Danten Divina Commedian suomentamistyötä varten. Sen sijaan Ikuisen Kaupungin historia ja moninaiset muistomerkit sekä seuranpito suomalaisten ystävien kanssa valtasivat suuren osan runoilijan ajasta. L.Onervan ja Eino Leinon jokapäiväinen seurustelu ei johtanut molemminpuolisen luottamuksen lisääntymiseen.

Jo menomatkalla Berliinissä oli nuori säveltäjä Leevi Madetoja alkanut osoittaa ruonoilijarta kohtaan kiintymystä. Roomasta L.Onerva kirjoitti Väinö Strengille Hollantiin tunnustellen mahdollisuutta avioliittonsa eheyttämiseen; kun tämä osoittautui mahdottomaksi kirjailijattaren palattua keväällä 1909 Berliinistä ennen Leinoa Suomeen, alkoi Leevi Madetojan palvova hellyys herättää L.Onervassa vastatunteita. Eino Leino puolestaan tapasi keväällä 1909 Berliinissä ystävänsä Robert Kajanuksen tyttären, nuoren harpputaiteilijan Aino Kajanuksen, jonka ruonoilija oli jo kummenkunta vuotta tuntenut vierailtuaan usein Kajanuksilla. Neiti Kajanut oli pikkutytöstä lähtien ihaillut Leinoa.


Ne monet kirjeet, joita Eino Leino keväällä 1909 Berliinistä lähetti L.Onervalle, osoittavat miten suuressa arvossa Leino piti runoilijatar-rakastettuaan. Ne osoittavat myös - edelleen »rivien välistä » lukien - heidän keskinäisen suhteensa jo silloin saaneen pahan särön. Leino yritti parhaansa mukaan korjata tätä vauriota, ja Leinon suunniteltua aikaisempi Suomeen palaaminen lienee suurelta osalta tämän motiivin pohjalta selitettävissä.

Kesä 1909 ja syksyn 1911 välillä L.Onerva ja Eino Leino tapasivat Helsingissä toisiaan henkilökohtaisesti niin usein, ettei tuolta ajalta ole montakaan leinon kirjettä tai muuta L.Onervalle osoitettua kirjallista dokumenttia olemassa. Miten heidän todellinen tai kuviteltu keskinäinen vieraantumisensa vähitellen kävi yhä selvemmäksi, siitä on kumpikin antanut tuonaikaisissa ja myöhemmissä proosa- ja runotuotteissaan monia vihjeitä. Niiden analysointi ja todenperäisyyteen ankkurointi vaatisi kuitenkin melkoista aikalaisasiantuntemusta sekä enemmän runoilijain yksityiselämän pulmiin kohdistuvaa mielenkiintoa kuin kirjallisuuden harrastajalta tai tutkijalta ylimalkaan saattaa odottaa.

Sen jälkeen kun L.Onerva marraskuun alkupuolella 1911 oli matkustanut Berliiniin ja liittynyt myöhemmin Pariisissa Leevi Madetojan seuraan, oli Helsinkiin jääneen Eino Leinon sieluntila joka tapauksessa infernaalista, mustasukkaisuuden ja monien ristiriitaisten tunteiden täyttämää sekasortoa. Tätä jatkui L.Onervan ja Leevi Madetojan keväällä kotimaahan palattua, osapuilleen vuoden 1912 loppuun asti. Tämän vaikean vuoden erilaisia tuntoja kuvastelevat Leinon Tähtitarha-kokoelman nimiruno sekä suurin osa Marjatan tähdet -nimistä osastoa.


L.Onervan vaikutusta Eino Leinon vaiheisiin voitaneen verrata George Sandin panokseen Alfred de Musset'n tunne-elämässä, tietenkin muistaen, miten ontuvia kaikki vertaukset ovat.
Eino Leinon ja L.Onervan kesken vallinneelle monenlaiselle hengenheimolaisuudelle oli ominaista, etteivät edes jälkimäisen alkukesällä 1913 Leevi Madetojan kanssa tai edellisen viikkoa myöhemmin Aino Kajanuksen kanssa kuulutettu avioliitto pystyneet hävittämään monissa koettelumuksissa karaistua, välillä jo sangen rutiininomaiseksi muodostunutta ja sittemmin ystävyydeksi; toveruudeksi, erotiikasta vapautuneeksi kohtalonyhteydeksi syventynyttä suhdetta.

Leinon mielikuvitus loi ja synnytti vuosina 1913 - 15 vähitellen ne myytilliset, maailmankatsomukselliset tarut ja näyt, jotka syksyllä 1915 ja keväällä 1916 kiteytyivät hänen Helkavirsiensä toiseksi sarjaksi. Tutkimus on varmaan osoittava, että se L.Onervan innoittama runokokoelma, josta Eino Leino kesällä 1908 eräässä kirjeessään tulevaisuudenhaaveensa mainitsee, on juuri tämä Leinon runouden mittava saavutus. Jokin sellainen runo kuin Halla, Ukon lintu ja virvaliekki tai Auringon hyvästijättö pystyy ikuistamaan Eino Leinon ja L.Onervan keskinäistä vuorovaikutusta pysyvämmin kuin mikään essee tai tutkielma. Valitettavasti Eino Leinon Panu-lehteä varten alkuvuodesta 1915 laatima L.Onervan kirjailijaluonnehdinta on kadonnut julkaisemattomana käsikirjoituksena.

Eino Leinon elokuussa 1915 Kajaanista L.Onervalle lähettämä pitkä kirje, jossa hän kertoo ikäänkuin »sekunnittain syntyvänsä uudestaan», seurustelevansa Kuun ukon kanssa sekä nyt vasta ymmärtävänsä runouden olemuksen, on ensimmäisiä merkkejä runoilijan juuri alkaneesta kolmannesta ja viimeiseksi jääneestä suuresta luomiskaudesta. On huomion arvoista, että Leinon uuden runoilijanousun rauhoittavana tukena ja tavallaan henkisenä selkärankana tuli olemaan jokapäiväinen herttainen työtoveruus L.Onervan, tuon entisen palvottuna turhaan tavoitellun rakastetun, taistelutoverin, riitakumppanin, ystävän ja ymmärtäjän kanssa. Syksyllä 1915 perustettiin nimittäin kirjallis-teosofinen viikkolehti Sunnuntai, jonka toimituksessa Iso-Robertinkadun 23 C:ssä lehden päätoimittaja Eino Leino asuikin ja toimitussihteeri L.Onerva taitavasti ja tarmokkaasti työskenteli. Sunnuntain ilmestymisen aikoihin (joulukuussa 1915 syyskuuhun 1918) liittyi myös Eino Leinon ja Aino Kallaksen fantastinen suhde (joulukuun 1916 ja lokakuun 1917 sekä marraskuun 1918 ja kesäkuun 1919 välisenä aikana), mutta sekään ei auttanut L.Onervan ja Eino Leinon läheistä toveruutta, jota Leino jatkuvasti nimitti rakkaudeksi.

L.Onerva ja Eino Leino tutustuivat toisiinsa 1907 Päivälehden ympärille kokoontuneessa piirissä. »Tunsimme molemmat, että nyt olimme tavanneet toisissamme oikean hengenheimolaisen, ja se tuotti meille molemmille ennen tuntematonta onnea, huumaavaa voiman tunnetta, joka saattoi uhmata koko maailmaa, sekä lietsoi meidät kummatkin palavaan luomisvoiman iloon», muisteli L.Onerva ystävyyden alkuvaihetta.

Kumpikin oli tutustumisen aikaan tahollaan naimisissa: Onerva metsänhoitaja Väinö Strengin, Leino seurapiirikaunotar Freya Schoultzin kanssa; kummallakin kaksi vuotta kestänyt avioliitto oli hajoamassa. Keväällä 1908 sekä Leino että L.Onerva muuttivat kotoaan: Onerva isänsä luokse Syväsalmelle, Leino ensin hotelli Fenniaan ja sitten alivuokralaisasuntoon Eerikinkadulle.

Rakastavaiset pitivät ahkerasti yhteyttä kirjeitse; Leinon kirjeet L.Onervalle on julkaistu, Onervan kirjeet muutamaa lukuunottamatta ovat hävinneet. Kirjeiden ohella ja lisäksi ystävykset julkitoivat tuntojaan runoteitse.

Leino ja Onerva järkyttivät ympäristöään lähtemällä syyskuussa 1908 yhdessä lähes puoli vuotta kestäneelle ulkomaanmatkalle, joka alkoi Kööpenhaminasta ja jatkui Müncenin ja Dresdenin kautta Roomaan. Ennen matkaa kumpikin oli jättänyt käsikirjoituksen kustantajalle: Onerva 'Runoja'-kokoelman, Leino 'Hallan'. Niihin sisältyivät ensimmäiset heidän toisilleen kirjoittamansa runot.

Onerva palasi kotimaahan maaliskuussa 1909, Leino kuukautta myöhemmin.

Suhteen 'laillistamiseen' ei ryhdytty, tuskin siitä keskusteltiinkaan. Onervan moraalin mukaan oli synnillisenpää ottaa vastaan rakkautta sitä itse tuntematta ja viattomampaa ja puhtaampaa elää rehellisessä rakkaussuhteessa vaikka vailla kirkon ja yhteiskunnan siunausta;

Leino vei vihille ystävänsä Robert Kajanuksen Aino-tyttären ja Onerva solmi avioliiton säveltäjänsä kanssa. Leinon avioliitto loppui jo seuraavana vuonna, Onerva pysyi liitossaan vuoteen 1947 eli Madetojan kuolemaan asti.
Avioliitot eivät katkaiseet Leinon ja Onervan yhteyttä. He tapasivat toisiaan, kirjoittivat toisilleen kirjeitä ja runoja. Heitä sitoi toisiinsa sekä henki että aine.

Leino ja Onerva työskentelivät yhdessä parisen vuotta, kun teosofien taustavoimilla saatiin joulukuussa 1915 pystyyn Sunnuntai-niminen lehti; Sunnuntain aika merkitsi myös Onervalle voimaksta luomiskautta ja onnellisinta ajanjaksoa Leinon kumppanina, kun repivät ristiriidat eivät enää häirinneet.

Rakas ja 'omainen' oli Leinokin Onervalle. Ollessaan miehensä kanssa ulkomaan matkalla 1925 Onerva lähetti pitkin matkareittiä tervehdyksiä Leinolle ja kirjoitti perille päästyään kirjeitä
Onerva liitti kirjeeseen runon, jonka keskeisenä ajatuksena on yksinäisyyden tunne ja ystävän kaipaus. Tämä runo on luonnos 'Maan tomu-uurna' -kokoelmaan sisältyvälle »Ikävöinti»-runolle. Siitä Onerva sanoi vanhuuden päivinään, että se kuvaa hänen elämänsä suurta rakkautta, jonka kaikista ulkonaisista vaiheista huolimatta kesti kuolemaan saakka.

Onerva ja Madetoja palasivat kotimaahan syksyllä 1925. Leino asui silloin Nuppulinna-pysäkin lähellä maanviljelijä Ossi Stenin talon ullakkohuoneessa ja oli hyvin sairas. Onerva sai marraskuun alussa Leinolta lappusen:

»R.Y. - Aika on täyttynyt. Myrskykello on soinut. Lyö hätärumpua.» Onerva ja Madetoja ehtivät käydä Leinoa tapaamassa ennen kuin loppiaisena 1926 kuoli.

Leinon ja Onervan runoista ilmenee, miten poikkeuksellisen tiiviisti heidän runoilijakohtalonsa kietoutuivat toisiinsa. Heillä oli myös oma, monipuolinen, kahdenkeskinen kuvastonsa, joka kesti käytössä läpi vuosien koko pulmallisen rakkaussuhteen ajan. Leino oli aurinko tai Päivä, Onerva joko Maa tai Pohjantähti. He tunsivat kulkevansa tähtitarhassa, jonne muiden ilkeys ei ylettynyt. Molemmat tunsivat olevansa elämän »tummia» ja »hallan lapsia». Heillä oli myös tarkoitus saada yhdessä aikaan jotain arkielämän yläpuolelle ulottuvaa, luoda uusi ihmisrotu. Runoissa Leino oli Onervalle usein metsänpeikko ja Onerva Leinolle virvatuli.