IRC-Galleria

Kulje kanssain halki slummin, puhut ehkä harkitummin, huomaat että kuitenkin niin onnellinen oot.

Ei se ehkä ihan noin mene. Hectorin sanoitus. Mutta idea on lähellä. Kuten koko laulukin. Meinaan tämänhetkistä ajatteluani.


Onnellisuusteemasta on tullut kirjoitettua aiemminkin. Mutta eilen se taas nousi mieleen. Tai oikeastaan tänään, sillä aamuyötähän se oli kun olin ensin herännyt hikisenä painajaiseen. Jossa paha uhkasi Erikoistani. Ehkä siksi, että hän on ollut viime päivinä mielessä ehkä normaalia enemmän. Kun on ollut niin hiljaista. Erikoisen päässä. Mutta ehkä hänen aikansa vaan menee syntymäpäivien valmistelussa. Toivottavasti.

Mutta hän siis herätti minut yöllä. Kuten nuorempana jonkun kerran. Soittaessaan keskellä yötä tarvitessaan apua. Konkreettista tai vain korvaa, joka kuuntelee. Sellaiseen puheluun heräsin viime yönä. Vaikka puhelin ei soinutkaan. Ahdistava uni, teki melkein mieli soittaa Erikoiselle saman tien. Mutta en sitä kuitenkaan tehnyt.

Vaan kävin kusella ja taas syntyi aukko ajatuksille. Ei pitäisi käydä yöllä kusella, sillä jos pää olisi täynnä, ei sinne mahtuisi tyhmiä ajatuksia. Nyt mahtui.

Hetken mustassa möyrittyäni muistin Tillille aikoinaan opetetun painajaiskarkoitustaktiikan. Miten muutetaan pahajaiset hyväjäisiksi. Ja se onnistui.

Ajatuksiin päälimmäiseksi nousi eilinen ilta, Monkin katselu ja Tiitus IRV:n ja minun (sekä tietysti Onnin) kanssa samassa sohvassa. Kuinka ihana oli rönöttää ja antaa pikkumiehelle turva sinä meidän kainalossa. Ja kuinka hän vielä Monkin jälkeen siirryttäni toiselle sohvalle vaakatasoon haki kontaktia. Työnsi päätä kättäni vasten ja kaipasi selvästi kosketusta.

Oma isäni ei juuri kosketellut. Mitä nyt muutaman kerran antoi piiskaa. Mutta vääntäminen oli hänen tapansa kosketella. Sellaista karhunpainia lattialla jossa minä sain vääntää hänet selälleen. Joskus sain koveman vastuksen, joskus isä taipui helpommin.

Viimeinen vääntämiskerta jäi vääntämättä. Joskus neljäkymmentä vuotta sitten. Oli lupaus, että joku päivä taas väännetään, mutta sitten aika kului ja kului. Joskus vanhempana naureskeltiin, että ei taideta enää sitä vääntämistä toteuttaa. Että ei satu. Niin se jäi toteuttamatta.

Mutta takaisin Kuopukseen. Jotenkin eilen huomasin, miten onnellinen hänestäkin olen. Vaikka hän onkin juuri nyt ollut rasittava, raskas, raastava, raisu ja raivostuttava. Mutta kuinka onnellinen hänestä, kuten muistakin Lapsista, olen. Kuinka paljon elämästäni puuttuisi jos heitä ei olisi.

Toki elämä IRV:n kanssa olisi kovin toisenlaista ilman lapsia, mutta jotain olennaista elämästä jäisi uupumaan. Yhdestä asiasta olen varma. Tämän lastenkasvatusrupeaman jälkeen tulemme viettämään kolmannen yhteisen elämän. Ensimmäinenän oli se politiikan, järjestötyön ja toimittajatyön elämä, jota vietimme 1992-1999, toinen on tämä nykyinen perhe-elämä, joka täydessä mitassa alkoi syyskussa 1999 muuttaessame tänne Käärmelahteen. Ja kolmas on se elämä, joka häämöttää Lasten noustua siivilleen noin 8-10 vuoden kuluttua.

Ei se ole mikään sitku-elämä, mutta sitku me ollaan kahden, niin...

Olen onnellinen ensimmäisestä yhteisestä elämästä, mutta onneksi se loppui. Jos meinaan ei olisi käynnistynyt tämä nyt menossa oleva toinen yhteinen elämä, ei ehkä olisi odotettavissa kolmatakaan yhteistä elämää. Näin kävisi ehkä siksi, että painaisimme tavalla tai toisella loppuun saakka sitä ensimmäistä yhteistä elämää. Kaksi järjestöihmistä löytäisi loppunsa Eläkkeensaajien kansantanhuryhmässä. Nyt tuo vaihtoehto ei tunnu kovin todennäköiseltä.

Minulla on siis jo kaksi yhteistä elämää Ihanan Rakkaan Vaimon kanssa. Ja kolmas on odottamassa aikaansa.

Näistä elämistä olen onnellinen.

Juuri nyt, juuri tässä, juuri näin.

Ja tulevaisuudessa.