Niitä on jokaisessa päivässä. Vilisee ympärillä vaikka niitä ei aina huomaakaan. Niiden havainnoimisen taito on toisinaan pahemmin kateissa. Tuntuu, että pysyvämmin tuon taidon vammauttaa kyynisyys, tylsistyneisyys ja väsymys.
Pitää oikein herättää itsensä, että nyt on sen pienen hetken aika. Otetaanpa esimerkki.
Oli syöty hyvin, köllötelin sängyssä hyvän kirjan kanssa ja Kääpiöt olivat lähdössä ulos valopiiloon. Ilta oli pimeä ja tuulinen, jostain syystä juuri tällaiset illat ovat vuodesta toiseen herätäneet Kääpiöissä himon leikkiä valopiiloa.
Kääpiöt pääsivät pihalle kun sängyssä vierelläni kellivä Rakas Vaimo ehdotti, että nyt mennään peläyttämään Kääpiöt.
- En mä jaksa, vatsa on täysi ja ramasee, kirjakin on juuri ratkaisuvaiheessa.
- No minä ainakin menen oli RV:n määrätietoinen vastaus.
Tästä mukavasta ei sitenkään voisi olla ulkona. JOten lamppuja etsimään ja pukemaan. Kesken valmistautumisen yksi Kääpiö ehti jo sisäänkin kun Kuopus oli heitellyt häntä lumipalloilla. Tai siis multapalloissa joissa oli häivähdys lunta. Jos sitä nyt edes lumeksi vielä oli lupa kutsua, mitä lie loskaa tai huuraa. Mutta kaltoin kohdeltu Kääpiö rauhottui ja päätti lähteä vielä takaisin pihaleikkeihin.
Me saimme vaatteet niskaan, kumpparit jalkaan ja lamput käteen. Joten ei muuta kuin talon taitse kiertämään kohti ääntä. Jota kuuluikin kiitettäväksi joukon löytämistä ajatellen. Siinä hiipiessämme multapalloteltu Kääpiökin tuhisi mennä takaisin sisään, muta ei huomannut meitä vaikka kulki vain muutaman metrin päästä ohitsemme.
Hiippailimme pimeässä kohti Kääpiöiden ääniä ja valokeiloja. Ja kun päsimme hyvälle hollille, aloitimme elämämme. Tai lähinnä eläinten elämän. RV huohotti kuin hikipäissään juosut karhu ja minä muratelin kumeita äännähdyksiä. Johan syntyi Kääpiöide parvessa hiljaisuus.
- Iiiisskkäää, ei saa pelotella, kuului Kuopuksen varovainen ääni. Lmappujen valokiilat haravoivat sitä suuntaa Peikkometsästä, josta ääneme olivat kuuluneet. Mutta pysyivät tiukasti korkeammalla rinteessä.
Hieman lisää huohotusta ja murinaa kehiin, taas hiljaisuutta ja hapuilevia valokeiloja. Hetken kuluttua äänimaailmaan hieman toisesta suunnasta myös pöllön huhuilua.
- Iiisskkkäääää, tuu pois sieltä kuului edelleen ylärinteestä jossa valot kuitekin pysyivät paikallaan.
- No jos luulet että se on iskä niin mee sitten katsomaan, valisti toinen Kääpiö.
- En mä yksin, mennään kaikki yhdessä.
- Mut jos siellä on oikeesti joku elukka, en mä ainakaan sinne mene, puuttui kolmannen Kääpiön ääni pohdiskelun.
Lopulta valot alkoivat varovaisesti liikkumaan kohti alarinnettä ja me vetäydyimme RV: kanssa tuuhean kuusen suojaavie alaoksien alle. Ja pästettiin lopulta Käpiöt vain mutaman metrin päähän kunnes ryntäsimme karjuen ja tirskuen esiin kuusen kätköistä.
- No tiedettiinhän me, että te siellä olitte, tuli kolmesta suusta varma lausunto. Vaikka vain minutti aikaisemmin oli hiippailtu epätietoisina ja ehkä hieman pelokkainakin kohti epämäärästen äänten suuntaa.
Tästä episodista riitti juttua joksikin aikaa, olisi riittänyt pidemmäksikin aikaa ellei olisi ollut Monkin vuoro. Jota sitten istuttiin liki tunti yhdessä katsomassa. Ja haukkumassa surkeaa käännöstä ja tekstitystä, joka jätti valtavan osan hyviä, ja jopa juonen kannalta tärkeitä, vuorosanoja kääntämättä.
Monkin jälkeen oli iltapalan vuoro. RV oli päättänyt ilahduttaa iltaa hedelmäsuklaadippijuhlilla ja niinpä kokoonnuttiin kaikki viisi kotona lomaa viettävää Kääpiötä, RV ja minä ruokasalin pöydän ääreen dippaamaan omenaa, mandariinia, banaania, luumua, ananaskirsikkaa, päärynää ja viinirypälettä sulaan suklaaseen. Hauskaa oli, juttu lensi ja nauru raikui. Toisinaan tosin meni muutamilla hieman älämölön puolelle, mutta palautus tavaliseen ilonpitoon onnistui ilman möksähdyksiä.
Palataanpa sinne pieniin onnellisiin hetkiin. Niitä kun oli tässä illassa varmaan taas useita. Myös Kääpiöiden mielestä. Toivottavasti. Mutta ainakin minun mieleeni niitä jäi useita. Eikä niiden tuottamiseen tarvita suuria panostuksia.
Vain vähän viitseliäisyyttä.