IRC-Galleria

Rakas Vaimo kirjoittelee tuolla omassa päiväkirjassaan niin viisaita ja korkealentoisia, että minunkin on pantava parastani vastatakseni edes jotenkin haasteseen. Muutehan kaikki lukijamme luulevat, että RV on valinnut minut mieheksen vain komeuteni vuoksi. Etenkin kun kosinta tapahtui karkauspäivänä helmikuussa 1992.

Joten kirjoitan tänne yhden viisaan tarinan, jonka aikoinaan koulutuksissani minulle opetti melkoinen opettajani Lindin Olli. Jolta olen oppinut paljon muutakin viisasta.

Siis näin se meni.

Nuori vaimo paistoi paahtopaistia. Ennen paistin uuniin pistämistä hän leikkasi paistin molemmista päistä noin viiden sentin palat pois. Mies tiedusteli syytä moiseen tekoon eikä naisella ollut muuta vastausta kuin se, että näin hän on aina nähnyt oman äitinä tekevän.

Asia jäi vaivaamaan nuorta paria sen verran, että he päättivät soittaa naisen äidille. Jolla hänelläkään ei ollut käytäntöön muuta selitystä kuin se, että niin hänen äitinsäkin aina teki.

Mutta onneksi suvun grand old lady oli edelleen hyvissä ruumiin ja hengen voimissa joten asiaa oli mahdollista tiedustella häneltä. Yksi puhelinsoitto ja suvun vanhin oli langan päässä.

Tyttären tytär kysymään, että vieläkö isoäiti leikkaa paahtopaistista päät pois ennen paistin uuniin laittoa. Johon isoäiti vastasi, että ei tietenkään. Hämmentynyt tyttären tytär tiedusteli, että miksi hänen äitinsä muistaa isoäidin aikoinaan leikanneen paahtopaistin ennen paistamista. Johon isoäiti naurahti, että silloin heidän perheen kaasu-uuni oli niin lyhyt, että jollei paahtopaistista olisi leikannut palaa pois, olisi se paistaessa palanut uunin takaseinään ja luukkuun.

Näin saattavat perinteet kulkea suvussa väärällä tavalla vuosikymmenestä toiseen. Tai perheessä, työyhteisössä, puolueosastossa, urheiuseurassa, koulussa... Jos kukaan ei kyseenalaista, miksi näin tehdään, saatetaan toistaa toimintaa joka ei ole enää tämän päivän tarpeiden mukainen. Lekataan hyvää lihaa vaikka se mahtuisi kokonaisena nykyuuniin.

Mitä tästä opimme? Todennäköisesti emme mitään.

Vaikka pitäisikin oppia, että ne lapset jotka koko ajan kysyvät miksi ovat kehityksen kannalta tärkeitä.

Vielä viikko sitten mietin, mitä Rakkaan Vaimon ja minun kolmas elämä pitää sisällään. Eilen tajusin (RV:n avustamana) että sehän on sitku-elämää. Mitä tehdään sitku ei enää ole lapsia päivittäin hoidettavana. Mitä tehdään sitku ei enää asuta Käärmelahdessa. Minne matkustetaan sitku on mahdollisuus matkustaa. Mitä tehdään sängyssä sitku...

Perkele, minähän olen silloin kuuskymppinen. Siinähän jää viidenkymmenen villitys elämättä kokonaan. En minä ala odottaa, et sitku tuo on noin ja tämä on näin.

Sitä paitsi eniten minä, RV ja lapset tarvitaan elämää juuri tähän vaiheeseen kun lapset ovat murrosiässä. Kuten parhaillaan viisi lasta on. Ja kuudennella on muuten vaan paha olla.

Jotta minä ja RV jaksamme olla heille vanhempia edes ammatillisesti on meidän panostettava itseemme. Matkusteltava ja tankattava henkistä tankkia. Vietettävä aikaa ystävien kanssa ja tankattava henkistä tankkia. Nautittava konserteista, elokuvista ja teatterista ja tankattava henkistä tankkia. Saunottava mökillä kaksistaan ja ja tankattava henkistä tankkia.

Mutta ensin henkinen tankki pitää uusia. Nyt se on pelkkä likavesisäiliö. Ei sitä pesemällä saa niin puhtaaksi että sinne kannattaisi varastoida raikasta vettä elmän janoon. Paskalta se kuitenkin maistuisi. Ainakin hiukan.

Pistetään koko tankki vaihtoon. Tyhjennetään ja kaivetaan se likavesisäiliö esiin. Lahjoitetaan jollekin tai viedään kierrätykseen. Ja hankitaan puhdas elämänveden säiliö tilalle. Ja ryhdyttän täyttämään sitä nin, että on mistä ammentaa kun elämän jano on kovimmillaan.

Haloo elämä, täältä me tulemme.

Eilen oli oikea sosiaalitätipäivä. Ensin aamulla kauppaan ostamaan syötävää kolmen lapsemme sosiaalitädeille jotka saapuvat perhekäynnille. Sitten nopeasti kotiin järkkäämään paikkoja ja imuroimaan vaikka se homma oli tehty juuri perjantaina. Mutta kun haluan näyttää itsestäni sosiaaltädeille vielä hieman kiilotetumman puolen kuin todellisuudessa olen. Sitten odottamista pari ylimääräistä tuntia kun sosiaalitädet olivat unohtaneet kääntyä Mäntsälässä Lahdentielle ja päättivätkin tulla Porvoon, Kouvolan, Lappenrannan ja Imatran kautta.

Ja tulivatkin lopulta kolmen aikoihin. Juttelivat meidän ja lasten kanssa. Lapsista osa olisi kai odottanut syvällisempiä keskusteluja mutta aika oli rajallinen. Minusta kuitenkin ihan hyvä käynti, on hyvä että käyvät edes muutaman vuoden välein katsomassa miten täällä eletään.

Sitten viiden jälkeen sosiaalitädit matkaan kohti eteläsuomea ja itse pikaisesti sosiaalitädiksi perhekäynnille yhteen Pride-valmennusryhmämme perheeseen. Jossa keskustelimme liki kaksi tuntia heidän tuntemuksistaan ja meidän huomioistamme yhteisen Pride-valmennuksemme tiimoilta. Näkemykseni vahvistuivat, hyvä sijaisperhe tästä on tulossa.

Kuin kruunuksi päivän päälle paikallislehden lyhyet-palstalla joku nimetön vittuilee minulle luvuista, joita viime viikon lehtijuttuun oli sijaisperhetoimintaa valottavassa tilaisuudessa antanut se toinen tilaisuuden alustaja, en minä. Kai se on paikallisena ihmisenä vaan kannettava noiden virheellisten lukujen taakka.

Vaikka potuttaakin.

Kun olen melko tarkka julkisista sanomisistani.

Kuten eilenkin on aamu nytkin upea. Vaikkakin tuntia liian aikaisessa. Veivät taas ryökäleet yhden tunnin. Toisaalta saahan sen syksyllä takaisin. Nauratti muuten illalla nelosen uutiset. Osoittivat taas asiantuntemuksensa. Ainakin graafikko. Käntämällä kelloa tunnin taaksepäin. Siis kohti talvea.

Eilinen päivä oli rankka mutta hieno. Pride-valmennus meni hyvin ja siinä savotassa ollaan nyt lähellä puolivälin paalua. Kotobakin kaikki oli mennyt loistavasti, oli leivottu ja touhuttu kaikenlaista. Illan suukin jatkui vielä ihan mukavasti, kunnes...

Pienin ja suurin uroslapsi päättivät iltahämärissä kiivetä kouluvaatteissaan pihkapuuhun. Arvaattehan missä kunnossa nuo vaatteet sen jälkeen olivat. Ja etteikö tästä ole puhuttu sen miljoona kertaa. Molempien päässä on ihan varmasti tieto, että kiipeilyyn otetaan huonommat vermeet. Nuo männyt kun ovat oikeita pihkatehtaita. Mutta jostain syystä tämäkin pelisääntö joutui taas vessapaperiksi.

Tiedättehän mikä tästä jutusta seurasi. Kesken Vilkkuman konsertin. Kalabaliikki, konflikti, käräjät. Vain kolme sana amainitakseni. Minäkin huusin taas vaikka juuri päivän koulutuksessa olin valmennettaville puhunut kauniita sanoja kasvatuksen ylevistä periaatteista.

Pistin pojat petiin ja möyrin itsekin omaan sänkyyn.

Perheen naiset käyvät sääliksi. Rakas Vaimo otti taistelun raskaimmin mutta menihän siinä tyttöjenkin ilta pilalle.

Olin minä jotain muuta tältä illalta odottanut.

Tänä aamuna Savonlinnan Käärmelahdessa on sairaan kaunis maailma. Täysin kirkas aamu, nousevan auringon puna värjää naapurin koivikon runkoja yhä alempaa ja alempaa. On kuin punainen auringon kajo valuisi hitaasti latvasta kohti juuria.

Ulkona kävellessä kuului taas teerenpeli lähikalliolta. Ja mustarastaan vihellys oman pihan sireenipensaasta. Mäykky Onni juoksentelee iloisena kevään viimeisiä hankia pitkin kuselle omenapuun juurelta toiselle. Kaiken saa merkattua eikä tarvitse kahlata hangessa.

Onnia, minua, marsuja ja kissoja lukuunotamatta koko muu talo nukkuu. Tai oikeastaan kissatkin nukkuvat jo uutta unta kun saivat sapuskaa. Ihana hiljaisuus.

Miksikö minä sitten olen hereillä? Mihin sitä sisäisestä kellostaan pääsee. Olisi ollut vielä akaa nukkua pari tuntia ennen kouutukseen lähtöä mutta niin vaan heräsin viideltä kuten joka arkiaamukin.

Mutta ei se tällaisena aamuna harmita.

Ihmisen aamujen määrä on rajallinen joten eikös niitä kannata käyttää hyväksi.

Vaihdoin oletuskuvan talvisesta keväiseen. Jaa miksikö? Teerenpelin takia. Se kuului tänä aamuna Särkilahden suunnasta.

Tunnustan olevani kevätihminen. Sormet syyhyävät kevätöihin. Maan laittoon, kukkien kylvöön, mutaman uuden penkin tekoon, kivien vieritykseen, kompostien kääntöön...

Hyötyliikuntaa hauskimmillaan. Etenikin kun saa tehdä sitä Rakkaan Vaimon kanssa yhdessä. Siinä on täällä maalla asumisen yksi suuri ilo. Kuten luonto muutenkin.

Tulevalle kesälle on taas projekteja. Osa perinteisiä. Kuten keittokatoksen rakentaminen. Joka on ollut tyypillinen savolainen projekti jo muutaman kesän ajan. Eli aloittamista vailla valmis. Jos sen nyt aloittaisi tänä kesänä. Että saisi edes vaiheeseen.

RV nauraa avoimesti että minä kuulu ns. projektimiesten joukkoon. Aina pitää olla projekteja menossa. Suunnittelussa, pohdinassa, fundeerauksessa enimmäkseen, joskus jotkut jopa toteutuksessa. Ja muutama vuodessa jopa päätöksessä.

Mutta ei hän sitä pahalla naura. Kunhan ilkkuu kun tuntee minut. Ja tunnistan minä siitä itseni itsekin.

Valitettavasti.

Eilinen päivä meni mielenkiintoisen tilaisuuden merkeissä. Mikkelin ammattikorkeakoulun Savonlinnan kampuksella pohdittiin alueellisen lastensuojelutyön kehittämistä ja organisointimalleja.

Väkeä oli yllättävän laajasti paikalla. Liki viisikymmentä alueen alan keskeistä vaikuttajaa kunnista, järjestöistä, terveyspiiristä, ammattikorkeakoulusta, savonlinnan seudun sijaisvanhemmista ja perhehoitoliitosta.

Ja hyvät alustukset. Meinaan Perhehoitoliiton toiminnanjohtajalta Jari Ketolalta ja minulta. Näiden pohjalta vielä hyvä keskustelu, jossa selvästi oli huomattavissa kaipuu parempaan. Uskon, että tästä lähtee liikkeelle selvitystyö, joka johtaa uudenlaiseen lastensuojelutyön organisointiin ja panostukseen alueella. Uskon, että se koituu alueen lastensuojelutoimia tarvitsevien lasten, heidän perheidensä mutta myös lastensuojelutyön tekijöiden parhaaksi. Kukaan kun näistä kolmesta ryhmästä ei voi tällä hetkellä kovin hyvin.

Uskon myös, että uudesta tavasta toimia koituu hyvää meille sijaisvanhemmille. Ei se meidän elämäkään joka päivä pelkkää ruusuilla tanssimista ole. Mahdollinen alueellinen lastensuojelun kehittämisyksikkö pystyisi antamaan meillekin tukea ja koulutusta työhömme ja tekisi muutenkin työstämme tuloksellisempaa. Kun perhehoitajat voivat hyvin voivat myös perhehoidossa hoidettavat lapset paremmin.

Me tilaisuuden järjestäjät ja kokoajat eli Luukkaisen Sirpa Mikkelin ammattikorkeakoulun kampukselta ja minä olimme myös hyvin tyytyväisiä tilaisuuteen ja sen osallistujien antamaan palautteeseen. Mutta totesimme samaan hengenvetoon, että nyt se työ vasta alkaa. Kun ryhdymme tekemään Savonlinnan seudusta lastensuojelun parasta aluetta.

Tämän nelituntisen neuvotteluiltapäivän päälle istuimme vielä pari tuntia SSSV:n hallituksen kokouksessa johon liton erustajatkin jäivät keskustelemaan perhehoidon ajankohtaisista haasteista ja etenkin Savonlinnassa kesällä 2008 järjestettävistä perhehoitoliiton kesäpäivistä. Tuosta tapahtumasta tuleekin juhlava mutta hauska tilaisuus. Täyttäväthän sekä perhehoitoliitto että meidän paikallinen osastomme SSSV tuolloin 25 vuotta. Ja niissä merkeissä vietämme kesäpäiviä suvisessa Savonlinnassa.

Noin kysyi kaupunkilegendan mukaan Paavo Lipponen neljä vuotta sitten kepun voitettua demarit 6 000 äänellä ja Anneli Jäätteenmäen noustua pääministeriksi.

No nyt toleranssi oli aika paljon reilumpi. Ei jäänyt samanlaista jossiteltavaa kuin viimeksi. Keskusta otti torjuntavoiton, kokoomus rökälevoiton ja me demarit takkiin niin että sattuu dydämeen vielä pitkän aikaa.

Suomi siirtyi oikealle niin että hirvittää. Köyhät ja kipeet jäivät kotiin. Savonlinnassakin näillä "heikompiosaisten" äänestyalueilla äänestysaktiivisuus jäi hieman yli 50 prosenttiin. On siinä meillä demareilla miettimistä.

Yleisesti kun sanottiin, ja itsekin sen allekirjoitan, että nykyinen puoluejohto vei puoluetta pari piirua ihmisen suuntaan. Ja nimenomaan pien- ja keskituloisen, eläkeläisen, opiskelijan ja työttömän suuntaan. Mutta viestiä ei saatu perille, sillä en minä muuten ymmärrä miksi he eivät olisi lähteneet äänestämään.

Onhan syitä tietysti muitakin kuin se, että emme saaneet viestiämme kohderyhmän korviin ja tajuntaan. Ehkä lapsiperheiden köyhtymisestä huolen kantaminen jäi vanhustenhuollosta puhumisen alle. Ehkä myös työelämässä huonosti voivien huoli peittyi huoleen työttömyyden vähentämisestä. Saattoi olla myös niin, että pätkätöistä ja epätyypillisistä työsuhteista periaatteellisella tasolla murehtiminen katosi kokoomuksen matalapalkkatupon jalkoihin. Onhan se melko ainutlaatuista, että me häviämme osin siksi, että kokoomus lupaa pitää meitä paremmin tulopoliittisessa kokonaisratkaisussa huolta matala-palkka aloista. Vaikka todellisuudessa kokoomus kantoikin huolta vain sairaanhoitajien palkoista, ei hoitoalan todellisten matalapalkkaisten työntekijäryhmien palkoista.

Eikä meidän, kuten ei SAK:nkaan mainonta osunut putkeen. Ja kun vielä kokoomus onnistui kääntämän sen lopullisesti päälaelleen niin voi vaan todeta, että niillä euroilla olisi varmaan ollut parempaakin käyttöä.

Perseelleen meni. Varsinkin kotkunnassani Savonlinnassa. Hävisimme 12 prosenttia jola lienee yksi Suomen kärkitappioista.

Voiko tästä päästä muualle kuin ylöspäin?

Valitettavasi voi.

Alamäkeä on helppo jatkaa.

Vanhan laulun sanoin: Antaa mennä kun on alamäki taas...

Käärmelahden Köyhät Ritarit kokoontuivat hyvän ruoan ääreen tänään toista kertaa.

Mä olen vaalihullu. Kun on ollut mukana politiikassa liki 40 vuotta niin tällaiseksi sitä kehittyy. Vaalien lähestyessä on ihan täpinässä, niin kauan menee vielä kohtuullisesti kun pystyy itse tekemään asialle jotain. Kirjoitella, sitä se perheellisen vaalityö lähinnä on. Muihin hommiin ei oikein tämän porukan kanssa repeä. Mutta kirjoiteltu on sitten senkin edestä.

Nyt ei paljon auta enää kirjoittelu. Joillekin tutuille voi vielä lähettää viestejä kännykällä ja sähköpostilla että varmasti käyvät huomenna äänestämässä. Muuta ei oikeastaan voi enää tehdä. Paitsi tietysti käydä itse äänestämässä. Nyt tiedän jo ketä.

Viimeiset gallupitkin on julkaistu. Kaula keskustaan on siinä ja siinä. Mutta jos palkansaajaliike, etenkin SAK saa tälläkin kertaa omat jäsenensä liikkeelle niin kisasta tulee tiukka. Jos eivät saa, saattaa edessä olla porvarihallituksen aika. Mahdollisesti edellisestä porvarihallituksesta on jo sen verran aikaa, että kaikki palkansaajat eivät enää muista, mitä se tarkoittaa. Toivottavasti ei tule uutta muistutusta.

Vaikka kuinka yritän rauhoittua, en mahda mitään sille että nyt pyörii huominen ilta mielessä aivan liikaa. Ja kuinka tämä meidän pieni Kosolan kylä nyt tuntuukaan pieneltä paikalta. Vaalivalvojaiset oman olohuoneen telkkarista ovat hieman köyhä tapahtuma. Mutta aikansa kutakin.