Ilman viime tippaa mistään ei tule mitään. Vanha mottoni, joka taas käy toteen. Viime tipan myötä tulee kaaos.
Kaaos on nyt käynnistymässä. Huomasin sen tänään käydessäni viimeistä kertaa ennen joulua Lidelissä. Kaupassa, josta yleensä olen löytänyt kaikenlaista kivaa pukinkonttiin. Vaan en nyt. Ei oikein olut aikaa kaivellakaan. Mutta ei se pelkästään ajan puutteesta johtunut. Myös ajatus oli kateissa.
Mulla on suorituspaine. Aikaisempina vuosina piti täpöllä miettiä vain IRV:n lahjoja. Muiden lahjat löytyivät siinä siivellä. Nyt ei voi siipeillä joten lahjat pitäisi löytää ihan persoonakohtaisesti.
Siinä tarvittaisiin ajatusta. Tai lasten kirjeitä joulupukille. Jollaista ei ole kirjoittanut kuin yksi. Ja sekin ehti lähteä Korvatunturille ennenkuin ehdin läpivalaisemaan. Joten hänenkään toiveistaan ei ole hajuakaan.
Sen tiedän, että lapset eivät juurikaan saa pehmeitä paketteja. Ainakaan minulta. Minä kun en tiedä heidän kojaan, mieltymyksiään, mielivärejään enkä muitakaan vaatetoiveitaan.
Apua.