IRC-Galleria

Ei rauhoitu, ei. Kohtalon sormi on lykännyt alkuvuoden tapahtumat kasaan. Onkohan kyseessä minun elämäni ruuhkavuosi. Alku ainakaan ei tunnu lupaavalta.

Jos ei nyt kuitenkaan puututtaisi ihmiselon kurjuuteen. Siihen, että paino on uusissa ennätyslukemissa eli 159,2 kilossa. Eikä siihen, että tuon painonnousun seurauksena diabeteshoitaja lupasi antaa keppiä. Mutta ei sitten antanutkaan vaikka vastaanoton nurkassa oli kuin tarkoituksella liki metrinen muovipäällysteinen rottinkikeppi ja minä lupauduin tutkimuslavitsalle rähmälleni. Ei ollut tarpeeksi sadistia tässä hoitajatädissä. Harmi.

Ei puututa myöskään siihen, että esikoispojan pahoinpitelijätaho yrittää tehdä kauppaa asian hautaamiseksi ja villasella painamiseksi. Mutta se ei onnistu, sillä meidän lapset ovat oppineet siihen, että vääriä tekoja seuraa mus. Siis seuraamus. Niin myös silloin, jos lapsemme joutuu vääryyden ja pahuuden kohteeksi. Kuten nyt. Niin toimii oikeudenmukainen maailma, myös aikuisen on vastattava tyhmyydestään ja väkivaltaisuudestaan.

Ei kajota myöskään siihen, että dyykkasin illalla neljä viimeistä Aapiskukon kellarin rappusta ja komahdin rappujen alapäässä olevaan oveen. Joka onnksii oli kiinni joten en muksahtanut rähmälleni kellarin käytävän lattialle. Vaan vain koko painollani vasten tukevaa ovea. Kylki, jalka, perse ja toisenkin jalan polvi hieman vihoittelavat.

Eipä enempää noista pienistä ihmiselon kurjuuksista. Vaan otetaan päivän sanaksi eläinelon kurjuus. Vaikkapa Mäykky Onnin iltaiset seikkailut.

Koira häippäsi iltakuselle tuossa seitsemän korvilla. Oli ollut jo jonkin aikaa ulkona kun menin huutelemaan herraa sisään. Ei näy, ei kuulu. Paitsi että naapurin suunnasta kuuluu tuttu ääni, Onnin haukkumista ja ulinaa. Joten korotin ääntäni ja jäin odottamaan häntä koipien välissä kotiin löntystävää karkulaista. Jota ei näy, ei kuulu. Vieläkään. Mutta tuttu vikinä kuuluu.

Pelästyin, että jotain on sattunut, hain taskulampun ja lähdin koiran etsintään. Kuljin naapurin pihaan, huutein koiraa, kiersin navetan tielle, huutelin koiraa, palasin takaisinpäin, kiersin saranin, huutelin koiraa. Ei kuulu, ei näy. Tulin välillä kotiin, hälytin Rakkaan Vaimonkin rappusille huutamaan ja lähdin takaisin aiemmin kuulunutta vikinää ja ulvomsta kohti. Huolestuneena, että jotain ikävää on Onnille tapahtunut.

Kuljin, huutelin, kiersin ja kaarsin. Pitkän hiljaisuden jälkeen jostain naapurin pihasta päin kuului alistunut vuh. Ei muuta kuin ääntä kohti. Päästyäni pihaan, kuulin omenapuiden suunnasta vikinää ja olin varma, että Onni on loukannut itsensä tosi pahasti kun ei ryntää luokseni tai lähde ravaamaan huonolla omallatunnolla kotia kohti.

Kunnes omenapuiden katveessa taskulampun valokeilaan osui suuri supiansa ja sen sisällä kiiluvat kaksi silmää. Jotka suinkaan eivät olleet supin vaan mäyräkoiran. Ansahäkissä istui äänettömänä pelästyneen ja nolon näköinen koira. Toisen kerran elämässään naapurin supiansaan joutuneena. Ei näköjään kerrasta oppinut.

Minä hakemaan naapurin Mattia ansaa kokemaan. Ja kun saavuime yhdessä ansahäkin luo, uskalsi Onnikin jo haukkua. Tajusi kai pelastuksen olevan lähellä. Ja kun Matti sai häkin auki niin Onni luikahti häntä koipien välissä kotia kohti.

Että tämmöinen iltapuhde eilen täällä Käärmelahdessa.

Entäs teillä?