IRC-Galleria

Miten sitä onkaan viime aikoina joutunut miettimään, että pitääkö turpansa kiinni ja unohtaa kasvattamisen vai avaako tuon värkkinsä, yrittää kasvattaa mutta samalla satuttaa tahtomattaan sitä, jolle sanoo.

Mikä sitten satuttaa? Aiheeton sanominen tetysti. Mutta entäpä jos aikuisen elämänkokemuksella tietää sanomisen aiheeliseksi mutta vastaanottajan elämänkokemus ei samaan toteamukseen vielä riitä. Todennäköisesti sekin satuttaa ainakin neuvonnan kohdetta.

Mutta satuttaahan ilmeisesti sellainenkin sanominen, jonka sekä sanoja että kuulija kokee aiheelliseksi. Useimmiten.

Onko kehitystä ilman pahastumista ja jopa satuttamista? Kyllä varmaan eikä meidän tarvitse olla mitään besserwissereitä. Mutta onko aikuisen vastuu sitä, että sanottava on vaikka sattuisikin. Kyllä vaan.

Seitsemän lapsen "isänä" tätä joutuu miettimään usein. Viikonvaihteessa ja alkuviikosta vielä enemmän kuin Erikoinenkin oli käymässä kotona. Ja tuli taas käytyä keskusteuja myös hänen murrosiästään. Sekä nykyisestä elämästään oman lapsen kasvattajana. Huomasin hetkittäin menneeni rajalle, ehkä ylikin. Hyvä näin.

Mutta selkeämmin huomaan sen kotona olevien lasten suhteen. Ja kun tämän porukan ikärakenne on 9v, 12v, 13v, 14v, 15v ja 16v niin uskotte varmaan, että rajaloukkauksia sattuu päivittäin.

Vaikea saada heitä uskomaan, että kaikki mikä ei tapa, vahvistaa. Pienestäkin huomautuksesta saattaa syntyä syvä haava. Toisinaan sitä ei edes sano pienesti vaan ampuu tykillä kärpäsen. Toki kuolee kärpänen mutta syntyy siinä jysäyksessä liikaa turhia vaurioitakin.

Pitäisi hankkia kärpäslätkä tälaiseen kevyempään käyttöön.