IRC-Galleria

Daaliat ja miekkaliljat maasta varastoon, pakkasen runnomat krassit ja ruusupavut kompostiin, kuunliljat jakoon... jaa niin mihin, nää ei mahru mihkään...

Uusi kukkapenkki kaivuun ja jaetut kuunliljat siihen kevättä ja uutta kasvukautta odottamaan.

Ja tulppaanin ynnä muun sipulikasvin alkioita penkit pullolleen.

Siitä se syksy lähtee. Tosin hommia, jotka normaalina syksynä pitäisi hoitaa jo syyskuussa, mutta nyt juhlahumu ja syksyn saapumisen myöhäisyys siirsi hommat lokakuulle. Ja niitä piisaa. Liljatkin pitäisi vielä jakaa. Ehkä tänään.

Ja se tärkein: valkosipulit pitää saada maahan hyvän sään aikana. Eli penkki myllerrykseen, hieman lisää kasvuvoima akompostorista ja sipulit maahan. Lähi päivien hommia nekin.

Tämä on mukavaa hommaa yhdessä Rakkaan Vaimon kanssa. Puutarhan laittamisesta me on nautittu vuosikausia ja näytetään nauttivan edelleenkin. Kunhan ei tule suorituspaineita. Se tehdään, mikä tuntuu hyvältä.

Eikä yhtään enempää.

Neljän kuukauden tauon jälkeen eilen ensimmäisen kraan Rakkaan Vaimon kanssa kävelykierroksella. Jaksoin nippanappa 2,5 kilometriä. Ja puuskutin kuin savikuopasta yllätetty sarvikuono.

Tää on kuin paianajaisunta. Siinä missä keväällä kävelin kuusi kilsaa melko pienellä puuskutuksella niin nyt pieni ponnistus saa sydämen lyömään kuin pajavasaran. Tosin vaan tiuhempaan.

Mutta luvattu mikä luvattu. Muille annetun lupauksen voisi vielä pettää, mutta itselle ei. Itsepetos kun on raukamaisinta petoksen lajia. Se on niin helppo tehdä kun lupauksella, joten ei petoksellakaan, ei välttämättä ole yhtään todistajaa.

Jos muut haluaa mukaan tähän virtuaalikunnonkohotusryhmään, niin ilmoitautukaa vaan. Tehdän ihan oma yhteisö ja katsotaan, millaiseen kuntoon itsemme saamme, montako kiloa laardia katoaa kuntopoluille, laduille, uima-altaisiin ja kuntosaleihin.

Ja teille teinit. Jos vanhempanne ovat mielestänne hävettävän läskejä, niin ilmoittakaa heidän mukaan tähän yhteisöön.

Kuopio kutsuu. Aamu on pimeä ja kostea mutta lähdettävä on. Kymmeneltä on oltava Kuopiossa hoitelemassa yhden Kääpiön asioita. Hän kun on kaksi seuraavaa viikkoa "kontrollissa" kyssissä. Ei oneksi mitään vakavaa, ei minusta edes aiheellista, mutta kun tämä jakso oli aikoinaan hoitosuunnitelmaan kirjattu, niin hyvähän se varmasti on. Ainakin Kääpiölle itselleen.

Minulle tulee kyllä hieman ikävä. Mutta onneksi hän tulee viikonvaihteeksi kotiin. Ja onneksi puhelin on keksitty. Ja irckanava.

Toinen Kääpiö käpristelee tuossa sateen kanssa. Olisi tarkoitus mennä mopolla kouluun ja sieltä lyhyen koulupäivän jälkeen mekaaninikko Askolla mopon huoltohommiin. Hyvä että on tätä turvaverkkoa, joka autta näinkin konkreettisissa asioissa.

Sovittiin äsken, että Kääpiö katsastaa varttia vaille seitsemän kelin ja tekee omat ratkaisunsa. Nyt hän käy henkistä antisadetanssiaan tuolla omassa huoneessa ja loitsuaa sadepilviä kauemmas.

Toivottavasti onnistuu, olisi meidänkin mukavampi ajaa.

Nyt sitä jaksaa taas. Meinaten arkea. Vaikka ei tämä arjen sietokyky järin heikko ole ollut tähänkään mennessä. Mutta nyt tuohon siedätysvarastoon n tankattu uutta voimaa melkoisesti.

Juhlaviikko päättyi mahtavaan juhlaan Savonlinnan Hospitzissa. Tuli taas todistettua itselleni, että minulla on mahtava perhe ja upeat ystävät. Vaikka tämän tosiasian onkin tiennyt ja tiedostanut, niin eilinen kertasi tunteen vähintäänkin kolminkertaisesti. Jotenkin tuo kulunut sanonta, että vieraat tekevät juhlan osoittautui paikkansapitäväksi säännöksi. Vaikka osin tämän juhlan Juhlaksi kyllä teki myös Hospitzin väki isäntäsä Veijo Kuitusen johdolla. Mikä ilmapiiri, mikä palvelu, mikä ruoka...

Mutta tuokin hienous olisi jäänyt torsoksi mikäli Rakas Vaimo ja muu kotijoukko sekä ystäväni eivät olisi tehneet sitä, minkä tekivät. Vaikka osan tuosta saamastani suitsutuksesta pistääkin perinteisen juhlapäivän hehkutuksen piikkiin, niin kyllä siellä tuli niin paljon sydämeen suljettavaa kaunista sanomaa, että oikein meinasi itku tulla.

Vaikka kuinka ajattelisi vaatimattomasti upeiden puheiden (jotka olivat kyllä kiellettyjä) jälkeen, että totta joka sana, niin silti tuo läheisimpien ihmisten ihmistuntemus hätkähdyttää.

Viiskymppisten huipentuma on tänä iltana savonlinnalaisessa ravintolassa. Noin 80 ystävää saapuu juhlistamaan iltaa hyvän sapuskan, hauskojen seuralaisten ja ennenkaikkea miellyttävän juhlakalun merkeissä. Odotan illalta paljon.

Sipinää ja supinaa on kotioloissakin ollut sen verran, että pelkään jotain olevan tekeillä juhlakalun pään menoksi. Huomasin aamulla, että nyt jännittää.

Rakas Vaimo on ollut salamyhkäinen jo monta viikkoa. Minäkin olen joutunut menenmään ajoissa sänkyyn kun hän on jäänyt puhelimen ja sähköpostin ääreen suhmuroimaan. Tällä käytöksellään hän vaan osataan lisää kutina vatsanpohjassani.

Jotain on siis tekeillä. Ja minä odotan jännittyneenä. Ihan aidosti. Ja vaikka kuinka yritän roolilleni uskollisena esittää coolia, niin ei se taida täysin onnistua. Ei ainakaan illalla.

Ensimäiset läheiset vieraat saapuivat jo eilen Käärmelahteen. Jasu ja Risto ajelivat Savoon kaksin, sillä Rinsessa Aava olisi saanut näistä juhlsta vain lapsuusajan postmodernin traumakokemuksen. Oten hänet oli turvallisempi jättää Anun ja Tapsan hoiviin. Harmi sinänsä, sillä olisi ollut ihanaa nähdä Rinsessa. Mutta kokonaisutena kuitenkin tämä oli järkevä ratkaisu.

Myös RV:n tädit saapuivat illansuussa ja majoittivat venäläisen salongin. Näin hekin ovat valmiina tämän päivän juhliin.

Hassua kuinka sitä tavallaan toivoisi, että olisi jo huominen aamu, mutta pohjimmiltaan kuitenkin pelkää, että huominen aamu on edessä liian nopesti.

Kuka voisi kellot pysäyttää. Tai ainakin illalla hidastaa niiden käyntiä olennaisesti normaalista.

Tuolle shamaanille olisi nyt paikka tarjolla.

Ikäkriisi??? Enpä tiedä. Ehkä. Ehkä vain pikkumaisuutta kun teinit nimittelee läskiksi? Tai jos sittenkin elinvuosien matemaattista ynnäämistä. Viikikymmentä mittarissa, tuleeko siihen päälle 10, 20, 30 vai mitä?

Asialle voi tehdä jotain. 60 kiloa pois painosta, muutama tuhat turhaa murhetta pois mielestä. Happea ja vitamiineja, virikkeitä ja huumoria...

Huomisen juhlan jälkeen se alkaa. Niin ilmoitti täällä omassa päiväkirjassaan Rakas Vaimokin.

Tuletko mukaan? Tai ilmoitatko vanhempasi?

Läskit lähtee. Ainakin liikkelle.

Kiitos kaikille upeasta synttäripäivästä. Kiitos perheelle, etenkin Rakkaale Vaimolleni mutta myös Kääpiöille ja Isolle Äidille. Kiitos minua muistaneille ystäville ja myös niille, joiden kanssa on aikoinaan toimittu yhdessä. Kiitos myös kaikille niille täällä IRC-Galleriassa jo aiemmin tutuiksi tulleille hahmoille, jotka muistivat juhlapäivääni.

Erityinen kiitos tämän IRC-Gallerian päivittäiskävijöille, jotka eivät aiemmin olleet vierailleet luonani. Teistä noin 8 500 vieraili eilen syntymäpäivilläni. On kulunt fraasi, että vieraat tekevät Oikeat Juhlat, mutta jotenkin se sopii kommentiksi. Eikä vain fraasina. Vaan ihan aidosti.

Seurasimme vierailuanne pitkin päivää. Niin määrää kuin laatuakin. On todettava, että vanha sanonta, jossa määrä korvaa laadun ei pitänyt tällä kertaa paikkaansa. Laaduttomat vieraat olivat todella harvassa. Muutama 15-vuotias vonkasi persettä, jokunen nimesi mut pedofiiliksi, hieman useampi ilmaisi eri tavoin, että näin vanha ukko ei kuulu tänne.

Mutta 8 500 kävijästä 8 470 oli todella hienoja vieraita. Kauniita onnitteluja sateli valtavasti, hauskoja kommentteja roppakaupalla ja uskon synttäreillä syntyneen myös uusia ystävyyssuhteen alkuja. Kaltaiseni ihminen tarvitsee tuollaisia suhteita "henkireiksi" arjen ahertamiseen.

Lauantaina kokoontuu vielä joukko ystäviä syömään juhlan kunniaksi. Tuo ilta tulee olemaan tämän viiskymppisjuhlan kruunaus. Sitten alkaa arki ja normaali elämä. Mutta olen vakuuttunut, että näiden juhlien jälkeen jatkan elämääni hyvin tankattuna.

Niin ruumiillisesti kuin henkisestikin.

Odotan jännityksellä, iskeekö tänään viidenkymmenen vilitys vaiko ikäkriisi. Vai jatkuuko elämä viiskymppisenäkin yhtä sekasasena kuin edellisellä kymmenellä. Veikkaan jonkiasteista hulluuuden lisääntymistä, siitä oli kuulema Rakkaan Vaimon ja Kääpiöiden mukaan merkkejä ilmassa jo eilen.

Lauloin virsiä ja otatin itsestäni sikakuvan galleriaan. Ja tietysti myös virallisen synrtymäpäiväkuvan, jota nyt saatte oletuskuvana ihastella.

Eilisestä tuli avoin päivä kun työnohjauskeikka Joensuuhun peruuntui työnohaajamme sairastumisen vuoksi. Harmi siltä osin, että kyllä viimeaikaisten tapahtumien vuoksi olisi tarvinnut ulkopuolista sparraajaa. Hyvä siksi, että jäi aikaa tehdä erilaisia rästihommia. Ja etsiä Iso Äidin juhlakenkiä, jotka olen hukannut. Enkä löytänyt.

Ensimmäinen synttärijuttukin oli eilen paikallisessa lehdessä. Herutti muutaman puhelinsoitonkin ihmisiltä, joiden kanssa en ole pitkään aikaan puhunut. Nyt oli mukava vaihtaa kuulumisia.

On tässä vanhenemisessa omat hyvätkin puolensa.

Olihan vilinää. Aamulla toimitajat tekemässä viiskymppisjuttua Itukkaan. Päivällä kaupungissa mielenkiintoisessa tapaamisessa. Välissä puhelinhaastattelu merkkipäivän johdosta Demariin. Iltapäivällä Kääpiöiden yksi mielenkiintoinen opettaja kotikäynnillä. Ei siksi, että hän on Kääpiöiden opettaja vaan siksi, että hän ihmisenä kiinnosti meitä. Eikä etiäinen ollut tällä kertaa väärä, Jaro on todella mielenkiintoinen tyyppi.

Noi synttärilehtijutut hivelevät narsistista egoani. Kun edellisessä elämässä on ollut pikkukylän jonkinasteinen julkkis, niin savolainen anonyymiys ei ole joka hetki sopinut minulle. Julkisuus, vaikka sitten pienessä piirissäkin, on huume johon jää koukkuun.

Ei siilä, että synttärijutut Itukkaan tai Demariin nyt kovin kummoisia julkisuusmittareita olisivat. Mutta ilmiönä juhlakalua hiveleviä. Juttujen sisällöstä voidaan sitten olla montaa mieltä. Ainakin toisen jutun tarkastusversion luettuani olin pettynyt itseeni. Tuoltako minä todella vaikutin haastattelussa? Niin kai. Itsetutkiskelun paikka. Jutuss esiintyi na

Että ei tämä juhlaviikko siis pelkkä viadolorosa ole. Hyviä kavereita käy kylässä, pääsee paistattelemaan lehtien sivuilla ja kaiken kruununa viikonvaihteessa melkoinen joukko ystäviä lähtee kanssani ulos syömään. Kaiken lisäksi perheen sisällä on jotain supinaa joka saattaa juhlahumun jossain vaiheessa jonkinasteiseen säpinään.

Vaikka muulta näytän, taidan kuitenkin pitää tästä.

Olihan vilinää. Aamulla toimitajat tekemässä viiskymppisjuttua Itukkaan. Päivällä kaupungissa johtajaa tapaamassa. Välissä puhelinhaastattelu merkkipäivän johdostab Demariin. Iltapäivällä Kääpiöiden yksi mielenkiintoinen opettaja kotikäynnillä. Ei siksi, että hän on Kääpiöiden opettaja vaan sikksi, että hän ihmisenä kiinnosti meitä. Eikä etiäinen ollut tällä kertaa väärä, Jaro on todella mielenkiintoinen tyyppi.

Noi synttärilehtijutut hivelevät narsistista egoani. Kun edellisessä elämässä on ollut pikkukylän jonkinasteinen julkkis, niin savolainen anonyymiys ei ole joka hetki sopinut minulle. Julkisuus, vaikka sitten pienessä piirissäkin, on huume johon jää koukkuun.

Ei siilä, että synttärijutut Itukkaan tai Demariin nyt kovin kummoisia julkisuusmittareita olisivat. Mutta ilmiönä juhlakalua hiveleviä. Juttujen sisällöstä voidaan sitten olla montaa mieltä. Ainakin toisen jutun tarkastusversion luettuani olin pettynyt itseeni. Tuoltako minä todella vaikutin haastattelussa? Niin kai.

Että ei tämä juhlaviikko siis pelkkä viadolorosa ole. Hyviä kavereita käy kylässä, pääsee paistattelemaan lehtien sivuilla ja kaiken kruununa viikonvaihteessa melkoinen joukko ystäviä lähtee kanssani ulos syömään. Kaiken lisäksi perheen sisällä on jotain supinaa joka saattaa juhlahumun jossain vaiheessa jonkinasteiseen säpinään.

Vaikka muulta näytän, taidan kuitenkin pitää tästä.