IRC-Galleria

Korkeakulttuuria Kääpiöille. Savonlinnan parhaat soitaja- ja tanssijavoimat ovat työstäneet Mozart-kokonaisuden, jota yli puolet meidänkin Kääpiöistä kävi eilen Savonlinnasalissa katsomassa.

Kotona sitten välipalapöydässä juteltiin aiheesta ilman sen kummempaa gestapokuulustelutarkoitusta. Jotta mitä jäi mieleen tuosta esityksestä. Pöytään laskeutui harvinainen hiljaisuus. Tätä konstia kannattaa käytää muuten toisekin. Lopulta tuon hiljaisuuden katkaisi yhden Kääpiön innostunut huomio: No kun se yksi tanssija kaatui.

Toki sitten tuli ilmoille muitakin muistoja, mutta se ensimmäinen oli todellakin tuon tanssijan kaatuminen. Jota muuten puitiin oikein innolla tyylin mahto sitä sattuu.

Jäin miettimään tätä tilannetta. Kuinka tuttu se olikaan. Miten usein jostain tapahtumasta, reisusta ja musta jääkään mieleen se, miten joku töppäsi, kaatui, rikkoi, satutti tai pilasi jonkun jutun. Miksi asioita muistetaan epäonnistumisten ja onnettomuuksien kautta? Miksi jonkun monipuolisen retken huippukohta ja mieleenpainuvin tapahtuma onkin joku nähty onnettomuus. Miksi tien penkalle pysähtynyt auto herättää niin usein Kääpiöiltä kysymyksen, onks toi ajanut kolarin? Miksi poliisiauto tavallisessa partioajossa kaupungilla virittää mielen pohtimaan, mitä kamalaa taas on tapahtunut?

On tässä vielä töitä myönteisyden kasetin syöttämisessä kasettipesään. Saatika play-nappulan löytämisessä ja kasetin käynnistämisessä. Mutta jatkettava on.

Missä muuten itse olit kun kuulit WTC:n pommi-iskusta?

Hei taas. Olen palannut. Siis en palanut. Ainakaan loppuun. Ainakaan vielä.

Enhän minä muuten, mutta kun naiset pyytävät minua kirjoittamaan. Yksikin, aivan ihana ihailijani kirjoitti: Mihin sää olet kadonnut ???kirjoita !!!

Mitäpä tuohon voisi vastata kuin palata kehiin. Ei suinkaan omaa narsistisuuttani vaan rakkaiden ja ihailijoiden pyynnöstä.

Missä sitten olin? Säälin syövereissä, syytösten suolla ja turhamaisuuden takametsissä. Otin liian todesta joitakin asioita.

Mitäpä siitä, jos teinit toivottavat vanhan miehen helvettiin. Minä kun en ole vanha. Ainakaan henkisesti. Väliäkö hällä, vaikka pissikset haukkuvat läskiksi. Minä en ole läski. Ainakaan henkisesti. Hittoako siitä, että idiootit nimittelevät pedofiiliksi. Minä en ole pedofiili vaikka täällä viihdyinkin. En henkisesti enkä fyysisesti.

Olen siis taas tavattavissa. Päivittäin. Toivottavasti siitä on jollekin apua.

Minua saa haukkua jos tuntee saavansa siitä itselleen hyvän olon.
Minulle saa nauraa jos kokee sen tuovan iloa omaan päivään.
Minua saa kommentoida jos haluaa tuotaa minulle iloa.

Aimback.

Meikäläisellä oli tänään kirkkopyhä. Kävin ehtoollisellakin 35 vuoden tauon jälkeen. En minä siitä mitään ihmeellisiä kicksejä saanut, ei laskeutunut valo päälleni, ei kulkenut väristykset läpi kehon. En edes kaatunut lattialle.

Miksi ateisti menee ehtoolliselle? Sitä minäkin ihmettelen. Ehkä sitä vanhenee eikä pidä enää kiinni periaatteistaan. Mutta hävetävää se on. Kyllä minä ihan mielelläni kuskaan Kääpiöitä seurakunnan tapahtumiin, leireille ja kerhoihin. Kuunnelkoot saarnoja ja päättäkööt aikoinaan, mihin uskovat. Saavathan ainakin moniarvoista maailmakuvaa kun kotonakin puhutaan hengen asioista. Molemista näkövinkkeleistä.

Mutta hävettää tuo oma herkkämielisyys ja henkinen leväperäisyys. Kyllä minä ihan mielelläni kuuntelen Ystävän läksiäissaarnaa, hyvin hän puhuikin. Mutta ehtoolliselle meno kaduttaa. Se kun kertoo siitä, mikä on itselle puhdasta ja pyhää. Ja mitä on valmis tekemään miellytääkseen muita, näytelläkseen parempaa näiden ihmisten silmissä. Itselle siitä jää huono fiilis, harmittaa moinen käyttäytyminen.

Menimme vielä iltapäivällä uuden kerran kaupunkiin. Samalla kun veimme yhden Kääpiön Kuopion bussille osui samaan ajankohtaan sopivasti aiemmin aamulla saarnanneen Ystävän läksiäiskahvit. Periatteella vuoroin vieraissa. Eihän siitä ollut kuin viikko kuin tapasimme synttäreilläni. Nyt hänen läksiäsissään.

Rakas Vaimo oli kerännyt hänelle hyvän survivalpakkauksen. Ja piti hyvän puheen. Monelle pussukan tuotteelle löytyi loistava tarvetarina. Eikä ne olleet ihan tavallisia papille hänen läksiäisissään lahjoitettuja lahjoja. Vai mitä mieltä olette Sisu Horna-pussista, monikäyttötyökalusta ja ruuvi- ja kuusiokoloavainsarjasta. Hykerteli se kohdejuhlakalukin.

Kääpiöitäkin oli mukana neljä kappaletta. Yksi ihan aidosta mielenkiinnosta asiaa kohtaan, kolme urosKääpiötä koska he ovat vierihoidossa. Eli kulkevat meidän mukana kun heitä ei voi jättää keskenään kotiin ilman lastenvahtia.

Tämä on raskasta varmaan kaikille mutta kun luottamusta käytetään heti väärin. Täydellistä silmänpalvomista. Joka on todella vastenmielistä ja inhottavaa.

Miten inhoankaan epärehellisyyttä.

Miksi koulussa on turhia koulupäiviä? Tänäänkin korvataan vappuaattoa, mutta ei tämä päivä valtaosalla mikään koulupäivä ole. Jotain tutustumisretkiä paikkoihin, joita ei tavallinen ihminen tajua tutustumisen arvoisiksi.

Samanlainen tai vielä tyhmempi koulupäivä on viimeinen päivä ennen joulu- ja kesälomaa. Kuljetetaan lapset 30 kilometrin päästä tunniksi kouluun hakemaan todistusta. Yleensä vielä lauantaipäivänä.

Viitsiikö joku laskea, mitä nämä turhat koulupäivät maksavat. Aikana jolloin jokaiselle oppilaalle ei ole aina edes antaa kirjaa. Sen tiedän, että eivät ne kovin halpoja päiviä ole. Mutta täysin turhia.

Viime aikona olen miettinyt muutenkin, onko koulumme kaikilta osin sittenkään ajan tasalla. Tarkoitan oppisisältöjä. Konkreettisesti heräsin tuohon kun kuulustelin kokeita varten ysiluokkalaisen Kääpiön osaamista.

Käsi sydämelle, kuinka moni aikuinen tunnustaa tarvinneensa elämänsä aikana sinin, cosinin ja tangentin laskentakaavioita? Yleisivistystäkö? Paskan latvat, eiväthän ne esiinny edes Trivial Pursuitin kysymyksissä.

Se joka niitä kaavoja viiden vuoden kuluttua tarvitsee on 99 prosenttisella varmudella kannettavan tai tasktietokoneen ääressä ja voi sieltä imuroida nuo kaavat kymmenessä sekunnissa.

Kun ihmisen kovalevy on kuitenkin tietokoneen kovalevyn kaltainen rajalinen yksikkö, niin olisi syytä miettiä, mitä ulkoa opittua tietoa sinne kannattaa tallettaa. Melkoisen vähän olen itseki pääsyt käyttämään litanniaa ruubensimeonleevijuudadaangaarasserisaskarsebulonjoosefbenjamin. Muuten kuin snobbailutarkoituksessa.

Myös kirjojen sisältö kummastuttaa. Kun vuonna 2002 painettu yhteiskuntaopin kirja sijaislapsen kohdalla edelleen puhuu kasvattilapseta niin kyllä kirjan tekijöiden yleissivistys on syvältä. Tai toisen lapsen 2000 painettu yhteiskuntaopin kirja puhuu sijaislasten biologiseen perheeseen palauttamisesta, että se voi tapahtua milloin vain. Sanomatta sanaakaan siitä, mitä biologisessa perheessä alkoholin, huumeiden, väkivaltaisuuden, mielenterveysongelmien ynnä muiden vastavien epäkohtien osalta pitää tapahtua jotta lapsen palaaminen kotiin olisi mahdollinen. Uskotteko, että siinä on sijoitetun lapsen huuli hieman pyöreänä tämän opin ääressä.

Oppikirjat pitäisi tänä päivänä saada jo internettiin niin, että niitä voisi Wikipedian periaatteiden mukaisesti muokata, korjata, täydentää ja stilisoida ihmisten kommenttien pohjalta. Oppikirja ei siis olisikaan enää painettu, vaan joko kurssikohtaisesti netistä kansioon tulostettu paperiversio tai tietokoneiden lisääntyessä koulussa lopulta pelkkä sähköinen tiedosto. Painetut oppikirjat ovat jo aikansa eläneet. Aiakin sellaisissa aineissa, joissa ympäröivän yhteiskunnan riento on nopea ja muutokset vauhdikkaita.

Se on nykyaikaa.

Paskamaine nolo
Pas kama in en olo
Paskama inen o lo
Pas kamainen olo
P. A Ska mai n eno lo.

Teinkö oikein vai väärin? Mihin kaikkeen pitää nöyrtyä?

EI TÄTÄ KUKAAN TAJUA.

Ehkä kuitenkin R.V.

Nukkumaan.

Tämä on nyt sitä viidenkymmenen villitystä. Juhkien jälkeen on ollut aivan valtava tarve päästä pistämään siementä vakoon. Tästäkö sitä kaverit minua varoittelivat.

Tiistaina olivat vuorossa tulppaanit ja krookukset, eilen liljat. Loppuviikosta olisi valkosipuleiden vuoro. Toivottavasti itävät paremmin kuin minun ikiomat siemeneni aikoinaan.

Vaikka rehellisyyden nimissä on todettava, että lasten osalta tämä taimesta kasvattaminenkin on ihan hyvä vaihtoehto. Ei ole aivan välttämätöntä aloittaa siemenestä jos ei halua juuri tiettyjä geenejä jatkaa. Ainakin meidän taimet ovat kasvaneet hyvin. Toki ajoittain on ollut melkoista koulimista, toisinaan on tarvittu myös tkirakennelmia, mutta hyvin he kaikki kuitenkin kurkoittavat kohti valoa. Ja tuottavat varmasti aikoinaan iloa ja riemua muillekin kuin meille kasvattajilleen.

Ja mikäli siemen on heikkolaatuista eikä idä, jää ainoaksi vaihtoehdoksi taimesta kasvattaminen. Ei laisinkaan huono vaihtoehto. Taimia kyllä on, kasvattajista vaan tuntuu olevan pulaa.

Vanhimman kotiKääpiön kanssa käytiin muuten eilen poliisiasemalla. Miehen alku oli todistajana jutussa, joka häntä itseäänkin liippaisee melko läheltä. Ja tukena sekä turvana oli ylpeä isä. Niin hyvin Kääpiö selvisi kuulustelusta. Totuus tuli kakeltelematta ja ilman turhia kommenvenkkejä.

Eräs hänen opettajansa sanoi aikoinaan, että tämä poika ymmärtää oikean ja väärän ja haluaa aina olla oikean puolella. Kuinka totta tuo lause taas olikaan eilisen keskustelun valossa. Mies teki melkeinpä vaikutuksen nuoreen naispoliisiin ja nuoreen sosiaalityöntekijään. Nin käyttäytymisellään kuin perusasenteellaankin.

On ihanaa olla ylpeä lapsistaan.

Daaliat ja miekkaliljat maasta varastoon, pakkasen runnomat krassit ja ruusupavut kompostiin, kuunliljat jakoon... jaa niin mihin, nää ei mahru mihkään...

Uusi kukkapenkki kaivuun ja jaetut kuunliljat siihen kevättä ja uutta kasvukautta odottamaan.

Ja tulppaanin ynnä muun sipulikasvin alkioita penkit pullolleen.

Siitä se syksy lähtee. Tosin hommia, jotka normaalina syksynä pitäisi hoitaa jo syyskuussa, mutta nyt juhlahumu ja syksyn saapumisen myöhäisyys siirsi hommat lokakuulle. Ja niitä piisaa. Liljatkin pitäisi vielä jakaa. Ehkä tänään.

Ja se tärkein: valkosipulit pitää saada maahan hyvän sään aikana. Eli penkki myllerrykseen, hieman lisää kasvuvoima akompostorista ja sipulit maahan. Lähi päivien hommia nekin.

Tämä on mukavaa hommaa yhdessä Rakkaan Vaimon kanssa. Puutarhan laittamisesta me on nautittu vuosikausia ja näytetään nauttivan edelleenkin. Kunhan ei tule suorituspaineita. Se tehdään, mikä tuntuu hyvältä.

Eikä yhtään enempää.

Neljän kuukauden tauon jälkeen eilen ensimmäisen kraan Rakkaan Vaimon kanssa kävelykierroksella. Jaksoin nippanappa 2,5 kilometriä. Ja puuskutin kuin savikuopasta yllätetty sarvikuono.

Tää on kuin paianajaisunta. Siinä missä keväällä kävelin kuusi kilsaa melko pienellä puuskutuksella niin nyt pieni ponnistus saa sydämen lyömään kuin pajavasaran. Tosin vaan tiuhempaan.

Mutta luvattu mikä luvattu. Muille annetun lupauksen voisi vielä pettää, mutta itselle ei. Itsepetos kun on raukamaisinta petoksen lajia. Se on niin helppo tehdä kun lupauksella, joten ei petoksellakaan, ei välttämättä ole yhtään todistajaa.

Jos muut haluaa mukaan tähän virtuaalikunnonkohotusryhmään, niin ilmoitautukaa vaan. Tehdän ihan oma yhteisö ja katsotaan, millaiseen kuntoon itsemme saamme, montako kiloa laardia katoaa kuntopoluille, laduille, uima-altaisiin ja kuntosaleihin.

Ja teille teinit. Jos vanhempanne ovat mielestänne hävettävän läskejä, niin ilmoittakaa heidän mukaan tähän yhteisöön.

Kuopio kutsuu. Aamu on pimeä ja kostea mutta lähdettävä on. Kymmeneltä on oltava Kuopiossa hoitelemassa yhden Kääpiön asioita. Hän kun on kaksi seuraavaa viikkoa "kontrollissa" kyssissä. Ei oneksi mitään vakavaa, ei minusta edes aiheellista, mutta kun tämä jakso oli aikoinaan hoitosuunnitelmaan kirjattu, niin hyvähän se varmasti on. Ainakin Kääpiölle itselleen.

Minulle tulee kyllä hieman ikävä. Mutta onneksi hän tulee viikonvaihteeksi kotiin. Ja onneksi puhelin on keksitty. Ja irckanava.

Toinen Kääpiö käpristelee tuossa sateen kanssa. Olisi tarkoitus mennä mopolla kouluun ja sieltä lyhyen koulupäivän jälkeen mekaaninikko Askolla mopon huoltohommiin. Hyvä että on tätä turvaverkkoa, joka autta näinkin konkreettisissa asioissa.

Sovittiin äsken, että Kääpiö katsastaa varttia vaille seitsemän kelin ja tekee omat ratkaisunsa. Nyt hän käy henkistä antisadetanssiaan tuolla omassa huoneessa ja loitsuaa sadepilviä kauemmas.

Toivottavasti onnistuu, olisi meidänkin mukavampi ajaa.

Nyt sitä jaksaa taas. Meinaten arkea. Vaikka ei tämä arjen sietokyky järin heikko ole ollut tähänkään mennessä. Mutta nyt tuohon siedätysvarastoon n tankattu uutta voimaa melkoisesti.

Juhlaviikko päättyi mahtavaan juhlaan Savonlinnan Hospitzissa. Tuli taas todistettua itselleni, että minulla on mahtava perhe ja upeat ystävät. Vaikka tämän tosiasian onkin tiennyt ja tiedostanut, niin eilinen kertasi tunteen vähintäänkin kolminkertaisesti. Jotenkin tuo kulunut sanonta, että vieraat tekevät juhlan osoittautui paikkansapitäväksi säännöksi. Vaikka osin tämän juhlan Juhlaksi kyllä teki myös Hospitzin väki isäntäsä Veijo Kuitusen johdolla. Mikä ilmapiiri, mikä palvelu, mikä ruoka...

Mutta tuokin hienous olisi jäänyt torsoksi mikäli Rakas Vaimo ja muu kotijoukko sekä ystäväni eivät olisi tehneet sitä, minkä tekivät. Vaikka osan tuosta saamastani suitsutuksesta pistääkin perinteisen juhlapäivän hehkutuksen piikkiin, niin kyllä siellä tuli niin paljon sydämeen suljettavaa kaunista sanomaa, että oikein meinasi itku tulla.

Vaikka kuinka ajattelisi vaatimattomasti upeiden puheiden (jotka olivat kyllä kiellettyjä) jälkeen, että totta joka sana, niin silti tuo läheisimpien ihmisten ihmistuntemus hätkähdyttää.