IRC-Galleria

Eilisen vuorokauden pelasti älyn väläys. Joka tapahtui yöllisellä kusireisulla noin kello 02.30. Tai oikeastaan sänkyyn palattuani. Kun perinteisen tavan mukaisesti piti tuntea ahdistusta pieleen menneistä asioista. Nyt listan kärkipäässä oli Halmeniemen koulun kohtalo. Kun alkoi näyttää siltä, ettei valtiovallan tarjoama raha, tutkimiskohde, maine, uuden kehittäminen ja pedagogiikan uran uurtaminen kiinnostanut myöskään Joensuun yliopistoa. Kuten ei aiemmin kiinnostanut Jyväskylän yliopistoakaan.

Molemmissa laitoksissa idea tössäsi samaan askelmaan eli yliopiston hallintojohtajaan. Kun idea kokeiluun ei tullutkaan yliopiston omasta hankemyllystä vaan ministeriön suunnasta. Mehän olemme itsenäisiä ja meitä ei opetusministeriö neuvo, ajattelivat kaksi hallintojohtajaa ja löivät kapulat rattaisiin.

Rahaa Ilon pedagogiikan tutkimukseen saatiin Opetusministeriöstä riittävästi, mutta Halmeniemen koulun pyörittämiseen luvatut varat eivät kiinnostaneet kumpaakaan hallintojohtajaa.

Luulin jo, että mitään uutta ei tämän asian tiimoilta olisi enää keksittävissä. Mutta todellakin tuo toissaöinen kusireisu muutti taas kaiken. Löytyi idea ja heti eilen aamulla kun otin yhteyttä idean kohteeseen, sain erittäin lämpimän vastaanoton.

Niinpä me olemme ensi viikolla menossa Juuson kanssa Mikkeliin keskustelemaan asiasta. Luottavaisin mielin, sillä tällä kertaa meitä ymmärretään.

Toivottavasti homma nyt hoituu.

Ja tuullut. Pian puolitoista vuorokautta lunta liki taivaan täydeltä. Kaupunkiinkin menossakin kului eilen hieman yli tunti perinteisen puolikkaan sijaan.

Lumitöitä on saanut tehdä, eilenkin piha kahteen ottseen puhtaaksi. Tänä aamuna loikkiessani pannuhuoneelle oli pahimmissa kinoksissa taas puolisen metriä korkeutta. Pääosin varmaankin tuulen paikasta toiseen siirtelemää lunta, osin taivaastakin tullutta uutta pehmeää pakkaslunta.

Joten tämän päivän kotitöistäkään ei ole epäilystä. Miehen on tehtävä mikä miehen on tehtävä. Ei sillä, että lumityöt sinällään olisivat vastenmielisiä, mutta tämä shokkialoitus on hieman liikaa. Tässä vaiheessa syksyä olisi mukavampi totutella viidellä kuin viidelläkymmenellä sentillä.

Kelin takia taitaa jäädä tänään myös perinteinen kaupunkiohjelma väliin. Kääpiöt saavat tulla koulusta suoraan kotiin ja vietämme koti-illan. Ei varmaan pahaa tee sekään kaiken tämän rientämisen keskellä.

Rauhoittukaamme talven kinosten keskelle.

Tai ei se nyt mannaa ole. Hikeä, verta ja kyyneleitä se on. Tai tuottaa. Tuo lumi nimittäin. Jota on pihassa paikoin 30 senttiä. Etenkin tuulen tuiskuttamissa kinoksissa. Ja lisää pukkaa niin ettei meinaa ruokaa hakevat talitiaiset sekaan mahtua.

Tuonne minun pitäisi kuitenkin mahtua. Jotta pääsemme päivällä autolla kaupunkiin.

Ei sillä, etten pitäisi lumitöistä. Kun niitä saa tehdä kauniissa auringonpaisteessa. Kun pihaan on satanut viisi senttiä kevyttä pakkaslunta. Kun piha on jo pohjaltaan luminen ja tasainen. Kun ei ole muita töitä. Kun ei ole kiire mihinkään.

Nyt ei ole kaunis auringonpaiste. Lunta ei ole viisi vaan kolmekymmentä viisi senttiä, ainakin kinoksissa. Piha ei ole pohjaltaan luminen vaan kolaa on lykittävä hiekkakivisellä pohjalla jossa se tökkää vähän väliä ja kolan aisa on sitten munaskuilla niin, että... Muitakin hommia olisi lista pullollaan ja pian on jo kiire kaupunkiinkin. Että tämmöinen tapaus tänä aamuna.

Eteenpäin sanoi mummo lumessa.

Tiistai toivoa täynnä. Niin päätin eilisen syvälle soljuneen päivän jälkeen. Toisaalta tää on turvallinen päätös, paljon eilistä huonommin ei päivä voisi sujua. Joten suunta ei voi olla kuin ylöspäin.

Aamu ainakin on sujunut ihan hyvin. Neljä vanhinta Kääpiötä on saatu ilman suurempia mielenliikutuksia koulutielle ja kaksi pienintä odottaa ylöskiskomista.

Heiti heidän peräänsä pitäisi sännätä Rakkaan Vaimon kanssa kaupunkiin, ainakin yhteen palaveriin ja kaupoille. Ja sitten pikaisesti kotiin ja siivoamaan.

Yleensäkin Käärmelahdessa siivotessaan näkee kättensä jäljet mutta nyt on tässä suhteessa erityisen otollinen siivouskeli. Pölyvillakoirat eivät nimittäin enää ole perheemme pienimpiä lemmikeitä, marsut, kani ja ehkäpä pari pienintä kissaakin häviävät jo niille. Jos ei painossa niin ainakin pörröisyydessä.

Joten ei kun pölynimuri laulamaan.

On se kumma kun monasti tuntuu tökkivän juuri maanantaisin. Niin tänäänkin.

Kaksi pienintä Kääpiötä tuli koulusta hommat hoitamattomina. Ja kun siitä yritettiin keskustella, oli asenne "ei vaan jaksanut" , "ei kiinnostanut", "en viitsinyt"... voi taivas mitä selityksiä.

Projektit kusee, oma äiti nälvii ja muutenkin menee syvältä sukeltaen. On tämä elämää. Ja kaiken lisäksi jonkinlainen tautikin yrittää tarttua, päätä vihloo ja niskaa pakottaa. Vai nikottaako sittenkin?

Taas yksi päivä joukkoon: "tänään ei olisi kannattanut nousta laisinkaan."

Huomenna en kyllä nouse laisinkaan.

Niitä on jokaisessa päivässä. Vilisee ympärillä vaikka niitä ei aina huomaakaan. Niiden havainnoimisen taito on toisinaan pahemmin kateissa. Tuntuu, että pysyvämmin tuon taidon vammauttaa kyynisyys, tylsistyneisyys ja väsymys.

Pitää oikein herättää itsensä, että nyt on sen pienen hetken aika. Otetaanpa esimerkki.

Oli syöty hyvin, köllötelin sängyssä hyvän kirjan kanssa ja Kääpiöt olivat lähdössä ulos valopiiloon. Ilta oli pimeä ja tuulinen, jostain syystä juuri tällaiset illat ovat vuodesta toiseen herätäneet Kääpiöissä himon leikkiä valopiiloa.

Kääpiöt pääsivät pihalle kun sängyssä vierelläni kellivä Rakas Vaimo ehdotti, että nyt mennään peläyttämään Kääpiöt.

- En mä jaksa, vatsa on täysi ja ramasee, kirjakin on juuri ratkaisuvaiheessa.

- No minä ainakin menen oli RV:n määrätietoinen vastaus.

Tästä mukavasta ei sitenkään voisi olla ulkona. JOten lamppuja etsimään ja pukemaan. Kesken valmistautumisen yksi Kääpiö ehti jo sisäänkin kun Kuopus oli heitellyt häntä lumipalloilla. Tai siis multapalloissa joissa oli häivähdys lunta. Jos sitä nyt edes lumeksi vielä oli lupa kutsua, mitä lie loskaa tai huuraa. Mutta kaltoin kohdeltu Kääpiö rauhottui ja päätti lähteä vielä takaisin pihaleikkeihin.

Me saimme vaatteet niskaan, kumpparit jalkaan ja lamput käteen. Joten ei muuta kuin talon taitse kiertämään kohti ääntä. Jota kuuluikin kiitettäväksi joukon löytämistä ajatellen. Siinä hiipiessämme multapalloteltu Kääpiökin tuhisi mennä takaisin sisään, muta ei huomannut meitä vaikka kulki vain muutaman metrin päästä ohitsemme.

Hiippailimme pimeässä kohti Kääpiöiden ääniä ja valokeiloja. Ja kun päsimme hyvälle hollille, aloitimme elämämme. Tai lähinnä eläinten elämän. RV huohotti kuin hikipäissään juosut karhu ja minä muratelin kumeita äännähdyksiä. Johan syntyi Kääpiöide parvessa hiljaisuus.

- Iiiisskkäää, ei saa pelotella, kuului Kuopuksen varovainen ääni. Lmappujen valokiilat haravoivat sitä suuntaa Peikkometsästä, josta ääneme olivat kuuluneet. Mutta pysyivät tiukasti korkeammalla rinteessä.

Hieman lisää huohotusta ja murinaa kehiin, taas hiljaisuutta ja hapuilevia valokeiloja. Hetken kuluttua äänimaailmaan hieman toisesta suunnasta myös pöllön huhuilua.

- Iiisskkkäääää, tuu pois sieltä kuului edelleen ylärinteestä jossa valot kuitekin pysyivät paikallaan.

- No jos luulet että se on iskä niin mee sitten katsomaan, valisti toinen Kääpiö.

- En mä yksin, mennään kaikki yhdessä.

- Mut jos siellä on oikeesti joku elukka, en mä ainakaan sinne mene, puuttui kolmannen Kääpiön ääni pohdiskelun.

Lopulta valot alkoivat varovaisesti liikkumaan kohti alarinnettä ja me vetäydyimme RV: kanssa tuuhean kuusen suojaavie alaoksien alle. Ja pästettiin lopulta Käpiöt vain mutaman metrin päähän kunnes ryntäsimme karjuen ja tirskuen esiin kuusen kätköistä.

- No tiedettiinhän me, että te siellä olitte, tuli kolmesta suusta varma lausunto. Vaikka vain minutti aikaisemmin oli hiippailtu epätietoisina ja ehkä hieman pelokkainakin kohti epämäärästen äänten suuntaa.

Tästä episodista riitti juttua joksikin aikaa, olisi riittänyt pidemmäksikin aikaa ellei olisi ollut Monkin vuoro. Jota sitten istuttiin liki tunti yhdessä katsomassa. Ja haukkumassa surkeaa käännöstä ja tekstitystä, joka jätti valtavan osan hyviä, ja jopa juonen kannalta tärkeitä, vuorosanoja kääntämättä.

Monkin jälkeen oli iltapalan vuoro. RV oli päättänyt ilahduttaa iltaa hedelmäsuklaadippijuhlilla ja niinpä kokoonnuttiin kaikki viisi kotona lomaa viettävää Kääpiötä, RV ja minä ruokasalin pöydän ääreen dippaamaan omenaa, mandariinia, banaania, luumua, ananaskirsikkaa, päärynää ja viinirypälettä sulaan suklaaseen. Hauskaa oli, juttu lensi ja nauru raikui. Toisinaan tosin meni muutamilla hieman älämölön puolelle, mutta palautus tavaliseen ilonpitoon onnistui ilman möksähdyksiä.

Palataanpa sinne pieniin onnellisiin hetkiin. Niitä kun oli tässä illassa varmaan taas useita. Myös Kääpiöiden mielestä. Toivottavasti. Mutta ainakin minun mieleeni niitä jäi useita. Eikä niiden tuottamiseen tarvita suuria panostuksia.

Vain vähän viitseliäisyyttä.

Tänään oli sopivan sateinen päivä Keltaisen Kamarin vaatekaapin uudistamiselle. Vanhemmat kotona asuvat naarasKääpiöt kun tappelevat koko ajan vaatteista niin Korkein Oikeus päätti tiistaina, että nyt pannaan kaapit uusiksi. Molemmille oma vaatekaappi.

No eihän siinä sitten paljon tuhisteltu, kesviviikkona haettiin seinälevyjä ja tapettia remonttia varten. Torstaina oli liian kaunis ilma remontille mutta tänään satoi. Valitettavasti.

Joten jouduin kaappiremonttiin. Ja kaappiin. Joka oli melko pieni. Mutta pikkuhousuille, pienille paidoille, pienile farkuille ja pienille huppareillehan se tuleekin. Mutta minun oli ahtauduttava sinne jotta sain lattian ja seinät lämpöeristettyä. Vaatekaappi kun on kahta vanhan talon vanhaa hirsiulkoseinää vasten ja talvella pahuksen kylmä. Niin kylmä, että lattialla säilytetyissä luistimissakin pysyy jää terissä liki juhannukseen saakka.

Kun lattia oli villoitettu, peitetty lastulevyllä ja lopuksi matotettu muovimatolla oli seinien vuoro. Polyuretaanilevyä tai jotain sellaista seiniin. Pyöreisiin, pullisteleviin seiniin joissa vanha insuliittikuitulevykin oli kiinni miten oli.

No levyt on nyt seinissä, olivat ainakin pari tuntia sitten. Katsotaan aamulla uudemman kerran. Ja minä olen ulkona kaapista. Eikä tarvittu edes vetoapua.

Joidenkin kaapista ulostuloonhan tarvitaan kuulemma vetoapuakin.

Kolme Kääpiötä leiriltä kotiin. Tyytyväisinä mutta väsyneinä.

Hyvin oli leiri menyt. Jokaisella kolmella Kääpiöllä. Uusia kavereitakin oli saatu kun omalta kylältä ei ollut muita mukana, ei etenkään isompien Kääpiöiden leirillä. Jossa tosin oli ollut yksi vilpertti, jonka takia poikia oli seisotettu puolituntia vesisateessa yöpuku päällä. Armeijassa tuosta tulisi simputustuomio, perhekodilta menisi toimluvat mutta tämähän oli vain seurakunnan leiri. Toisaalta voi sanoa, että kärsiköön Kääpiökin siitä, ettei paljasta ilkityön tekijää. Kun kerran tiesi, kuka sängyssä oli kenkineen hyppinyt.

Mutta miten muuttuikaan meno Käärmelahdessa tämän kolmikon kotiuduttua. Taas sai olla kuuntelemassa sitä ihanaa toistensa kiusaamista, narinaa, valitamista, jupinaa ja muuta normaalia meidän perheen äänimaailmaa. Kai tähän taas tottuu muutamassa päivässä. Mutta pitääk tottua, kas siinä kysymys.

Eilen varmistui mahdollisuus laatumatkailuun Tampereelle oman Rakkaan Vaimon kanssa. Lastensuojelun perhehoidon päivät kutsuvat meitä. Kääpiöille on löydetty vieraspaikkoja ja isot tytöt ottavat kodin hoitaaksen pariksi vuorokaudeksi. On ihanaa päästä kaksistaan pariksi yöksi pakoon. Vaikka kyse ei ole kuin oman alan neuvottelupäivistä, niin silti.

Pienessä on ilon aiheet.

Vettä tulee kuin esterin persauksesta. Hyvä näin. Piti mennä ulkotöihin, mutta kukapa tuonne sateeseen. Taas hyvä syy siirtää loppuja syystöitä päivällä eteenpäin.

Otetaan siis rennosti. Tytöt nukkuu, Rakkaan Vaimon kanssa nautittiin yhdessä aamupalasta, kaikki on rauhallista ja uinahtanutta. Tällaisia hetkiä osaa arvostaa kun on kokenut melskeisemmätkin aamut.

Voisi tehdä kaikenlaisia harrastusrästitöitä pois. Ihan sitä tahtia kuin hyvältä tuntuu. Ainahan se olisi listaa yhemmäksi. Jos vaikka aloittaisi sähköpostin siivoamisesta. Laatikossa kun alkaa olla megat vähissä.

Tai sitten voisi etsiä tai perusta vanhoilla kouluilla asuvien yhteisön. Ja ryhtyä järkkäämään kouluilla asuvien kesäpäiviä. Tai jotain muuta mukavaa kohtalotovereiden kanssa.

Ei kun etsimään.

Juu, niin kai.

Heti aamusta neitokaiset saivat riidan aikaiseksi jostain saatanan hupparista. Toinen halusi ja toinen kielsi. Yhteinen huppari, joten riitahan oli valmis. Toinen alistui ja toinen ei sitten kuitenkaan halunnut pistää sitä hupparia. Nyt ymmärrän, mikä todistaa, että naisilla on tippaleipäaivot. Pintaa saattaa olla enemän kuin miehisissä putkiaivoissa mutta tulokset eivät aina löydä tietään ulos.

Siinä oli Joensuuhun lähtö katkolla kun Rakas Vaimo puuttui tyttöjen taisteluun.Onneksi lopulta aikuinen kellisti lapsen ja vanhemman. Tiedättehän ne kolme vaikuttavaa sisäistä voimaa, lapsi, vanhempi, aikuinen.

Päästiin lopulta autoon mutta jotenkin oli tunnelma lommollaan. Minä kun olen tuollaista pitkävihaista märehtijätyyppiä niin tietäähän sen, että olin perläpi vielä tntien jälkeenkin. Taisi mennä työnohjauskin harakoille.

Kotiin päästiin lopulta, kaikki nuutuneita ja väsyneitä. Ja tämän piti olla näistä kolmesta "lomapäivästä" se parhain kun oli kokonainen. Eilen oli Kääpiöiden vienti leirille, huomena heidän keruu takaisin kotiin.

Nyt jokainen tuskailee omissa oloissaan, minäkin täällä koneella murjottamassa. Ja kirjoittamassa katkeria.

Suolaa haavoihin.