IRC-Galleria

On meillä perhe. Vaikka joinain hetkinä tuntukin, että meidän talossa asuu vain joukko yhteenkuulumattomia yksilöitä niin eilen illalla tuntui taas ihan toiselta.

Sanskun 15-juhlat olivat tapahtuma, joka sai minut taas ajattelemaan tätä joukkoa perheenä. Kaikki sai oikeastaan alkunsa siitä, kun Mikko kysyi iltapäivällävälipalapöydässä, että pukeudutaanko Sanskun juhlille Halloweenin merkeissä naamiaisasuihin. Johon minä nopeasti vastasin että ei. Onneksi Rakas Vaimo oli älykkäämpi sanoen, että jos joku haluaa pukeutua niin kyllähän se sopii.

Siitä alkoi sunnittelu ja tätä säpinää kesti koko illansuun. Välillä jo ruuoanlaitossa hikoileva RV:kin katui sanojaan. Jonka ymmärrän hyvin, kun jonossa lappasi Kääpiöitä kysymään asusta sitä ja tuota.

Mutta homma eteni kuin höyryjuna ja Kääpiö toisensa jälken alkoi näyttää roolihahmonsa mukaiselta. Ja sitten vielä RV sai päähänsä puketua pissikseksi. Ilta osoitti, että meinasi olla melkein luonnerooli. Ja osalta Kääpiöitä tuli äärettömän hyviä ohjeita pissiksenä elämiseen. Oi aikoja, oi tapoja.

Itsekin mietin jo pääni muhkuralle, miten pukeutuisin. Muiden perheenjäsenten ruuminrakenteelle kun löytyy vaihtoehtoja vaatekaapeista, mutta tälle ruholle ei oikein tahdo olla tavaraa tarjolla.

Hiippailin siinä sitten Aapiskukon kaapeille, löysin yhden valkoisen pussilakanan, mustan tussin ja sakset. Syntyihän noilla tarpeilla Haloweenin henkeen sopiva naamiaisasu. Ei sillä kyllä paras puku palkitaan-kilpailussa kärkisijoille selvitty mutta kymmenen parhaan puvun joukkoon kuitenkin.

Mutta mennäänpä varsinaiseen gaalailtaan. Meillä oli hauskaa, ihan hyviä keskusteluja, naurettiin Rakkaan Vaimon käyttäytymisen myötä kylän muiden(kin) pissisten toilailuja, joista keskustassa koulua käyvät Kääpiöt kertoivat hyviä tarinoina. Mutta löytyi myös syvällisempiä keskustelun aiheita. Lyhyitä, mutta helmiä kuitenkin.

Itse jäin miettimään juhlahumussa EI-sanan turmiollisuutta. Kuinka taas olin heti sanomassa pukeutumistiedusteluun, että EI KÄY. Miksi se tulee niin helposti? Mitä hauskaa olisi taas jäänyt kokematta ellei RV olisi ollut minua älykkäämpi? Kuinka helposti ja halvalla eilisen illan hauskuus syntyikään?

Pystyisinkö vähentämään EI-sanan käyttöä vaikkapa puolella. Ja toisen puolikkaan puolikkaan voisi korvata hieman älylisemmällä kiellolla kuin pelkällä EI-sanalla. Jota jatkokysymykseen MIKSEI tehostetaan tosi älykkäällä perustelulla: KOSKA MINÄ SANON NIIN. Jäisihän siinä vielä 25% nykyisistä EI-sanoista käyttöön. Ja sekin on jo pirun paljon.

Kysykääkä vaikka meidän Kääpiöiltä.

Kävin varkaissa erään minulle kommenttia heittäneen neitokaisen sivuilla.
Varastin tämän (hieman muuttaen miehisemmäksi):

Filosofian professorilla oli muutamia esineitä edessään luentosalin pöydällä. Luennon alkaessa hän otti mitään sanomatta usean litran lasipurkin ja täytti sen nyrkin kokoisilla kivillä.
Hän kysyi opiskelijoilta oliko purkki täysi?

Heidän mielestään se oli.

Sitten hän otti pussillisen pikkukiviä, kaatoi ne purkkiin ja ravisti purkkia. Pikkukivet vierivät isojen kivien välissä oleviin koloihin. Hän kysyi taas, oliko purkki täysi.

Nauraen opiskelijat vastasivat että kyllä se oli.

Sitten hän otti pussillisen hiekkaa kaatoi senkin purkkiin, ja hiekka täytti pikkukivienkin välit.

"No niin",sanoi professori, "haluan teidän ymmärtävän että tämä on teidän elämänne. Isot kivet ovat tärkeitä asioita - perhe, elämänkumppani, terveys, lapset. Sellaisia asioita että
vaikka kaikki muu katoaisi niin elämänne olisi silti täyttä.

Pikkukivet ovat muita merkityksellisiä asioita kuten työ, asunto, auto.

Hiekka on sitten kaikki muu, pienet asiat.

Jos laitatte hiekan ensin purkkiin, ei ole tilaa isoille eikä pienille kiville. Sama pätee elämäänne, jos käytätte kaiken aikanne ja energianne pikkuasioihin, ei jää tilaa tärkeille asioille.

Kiinnittäkää huomionne asioihin jotka ovat tärkeimpiä onnellisuutenne kannalta. Leikkikää lastenne kanssa. Käykää säännöllisesti lääkärintarkastuksessa. Viekää kumppaninne tanssimaan. Aina on aikaa tehdä töitä, siivota, järjestää kutsuja tai korjata vesihana.

Huolehtikaa kivistä ensin - asioista joilla on väliä. Kaikki muu on vain hiekkaa."

Mutta sitten ... eräs opiskelija otti purkin joka professorin ja muiden opiskelijoiden mielestä oli täysi. Hän kaatoi sinne pullollisen kaljaa, joka tietenkin imeytyi hiekkaan. Sitten purkki vasta oli aivan täysi.

Eli tarinan opetus on: olkoon elämäsi kuinka täynnä hyvänsä, aina on tilaa vielä yhdelle kaljalle!

Rakas Vaimo sai eilen idean. Ne ovat joskus vaarallisia, tietävät monasti töitä. Nytkin oli lähellä iltamyöhäinen ajokeikka kaupunkiin. Mutta toisin kävi.

Kaupungissa oli nimittäin Halloween-disco ja hän päätti kysyä neljältä suurimmalta Kääpiöltä (poika 15v, tyttö tänään 15v, tyttö 14v ja tyttö 13v) josko he haluaisivat lähteä discoon.
- Onko pakko, ettehän te mua sinne pakota?
- Ei kiinnosta mut mä voin lähtee kauppoihin pyörimään siksi aikaa.
- No ei todellakaan kiinnosta (ja Kääpiö katsoo meitä kuin halpaa makkaraa)
- Jo, meennään, kivaa...

No kun ei sitten lähdetty vain yhden tahtoessa, pahoitti hän mielensä, haukkui siskonsa ja veljensä, paiskoi vähän aikaa ovia mutta tuli stten pytämään käytöstään anteeksi. Onneksi meillä on perheessä edes yksi normaali murrosikäinen Kääpiö.

Mutta entäpä nämä kolme vanhempaa TeiniKääpiötä? Missä kasvatuksemme on mennyt vikaan? Kuinka kotona voi olla hauskempaa kuin ikäistensä kanssa discossa? Missä on kapina? Vai oliko se juuri kapinaa, kun kääkät kysyvät, haluatko discoon niin sitä vastaan pitää kapinoida ja sanoa, että emme halua.

No ilta sujui rattoisasti, tämän äivän synttäreille kakkua ja kääretorttua paistellen, talo lämmitellen, leikkien, televisiota katsellen, lukien ja ajoissa nukkuen.

Ei huono vaihtoehto.

Eilisen vuorokauden pelasti älyn väläys. Joka tapahtui yöllisellä kusireisulla noin kello 02.30. Tai oikeastaan sänkyyn palattuani. Kun perinteisen tavan mukaisesti piti tuntea ahdistusta pieleen menneistä asioista. Nyt listan kärkipäässä oli Halmeniemen koulun kohtalo. Kun alkoi näyttää siltä, ettei valtiovallan tarjoama raha, tutkimiskohde, maine, uuden kehittäminen ja pedagogiikan uran uurtaminen kiinnostanut myöskään Joensuun yliopistoa. Kuten ei aiemmin kiinnostanut Jyväskylän yliopistoakaan.

Molemmissa laitoksissa idea tössäsi samaan askelmaan eli yliopiston hallintojohtajaan. Kun idea kokeiluun ei tullutkaan yliopiston omasta hankemyllystä vaan ministeriön suunnasta. Mehän olemme itsenäisiä ja meitä ei opetusministeriö neuvo, ajattelivat kaksi hallintojohtajaa ja löivät kapulat rattaisiin.

Rahaa Ilon pedagogiikan tutkimukseen saatiin Opetusministeriöstä riittävästi, mutta Halmeniemen koulun pyörittämiseen luvatut varat eivät kiinnostaneet kumpaakaan hallintojohtajaa.

Luulin jo, että mitään uutta ei tämän asian tiimoilta olisi enää keksittävissä. Mutta todellakin tuo toissaöinen kusireisu muutti taas kaiken. Löytyi idea ja heti eilen aamulla kun otin yhteyttä idean kohteeseen, sain erittäin lämpimän vastaanoton.

Niinpä me olemme ensi viikolla menossa Juuson kanssa Mikkeliin keskustelemaan asiasta. Luottavaisin mielin, sillä tällä kertaa meitä ymmärretään.

Toivottavasti homma nyt hoituu.

Ja tuullut. Pian puolitoista vuorokautta lunta liki taivaan täydeltä. Kaupunkiinkin menossakin kului eilen hieman yli tunti perinteisen puolikkaan sijaan.

Lumitöitä on saanut tehdä, eilenkin piha kahteen ottseen puhtaaksi. Tänä aamuna loikkiessani pannuhuoneelle oli pahimmissa kinoksissa taas puolisen metriä korkeutta. Pääosin varmaankin tuulen paikasta toiseen siirtelemää lunta, osin taivaastakin tullutta uutta pehmeää pakkaslunta.

Joten tämän päivän kotitöistäkään ei ole epäilystä. Miehen on tehtävä mikä miehen on tehtävä. Ei sillä, että lumityöt sinällään olisivat vastenmielisiä, mutta tämä shokkialoitus on hieman liikaa. Tässä vaiheessa syksyä olisi mukavampi totutella viidellä kuin viidelläkymmenellä sentillä.

Kelin takia taitaa jäädä tänään myös perinteinen kaupunkiohjelma väliin. Kääpiöt saavat tulla koulusta suoraan kotiin ja vietämme koti-illan. Ei varmaan pahaa tee sekään kaiken tämän rientämisen keskellä.

Rauhoittukaamme talven kinosten keskelle.

Tai ei se nyt mannaa ole. Hikeä, verta ja kyyneleitä se on. Tai tuottaa. Tuo lumi nimittäin. Jota on pihassa paikoin 30 senttiä. Etenkin tuulen tuiskuttamissa kinoksissa. Ja lisää pukkaa niin ettei meinaa ruokaa hakevat talitiaiset sekaan mahtua.

Tuonne minun pitäisi kuitenkin mahtua. Jotta pääsemme päivällä autolla kaupunkiin.

Ei sillä, etten pitäisi lumitöistä. Kun niitä saa tehdä kauniissa auringonpaisteessa. Kun pihaan on satanut viisi senttiä kevyttä pakkaslunta. Kun piha on jo pohjaltaan luminen ja tasainen. Kun ei ole muita töitä. Kun ei ole kiire mihinkään.

Nyt ei ole kaunis auringonpaiste. Lunta ei ole viisi vaan kolmekymmentä viisi senttiä, ainakin kinoksissa. Piha ei ole pohjaltaan luminen vaan kolaa on lykittävä hiekkakivisellä pohjalla jossa se tökkää vähän väliä ja kolan aisa on sitten munaskuilla niin, että... Muitakin hommia olisi lista pullollaan ja pian on jo kiire kaupunkiinkin. Että tämmöinen tapaus tänä aamuna.

Eteenpäin sanoi mummo lumessa.

Tiistai toivoa täynnä. Niin päätin eilisen syvälle soljuneen päivän jälkeen. Toisaalta tää on turvallinen päätös, paljon eilistä huonommin ei päivä voisi sujua. Joten suunta ei voi olla kuin ylöspäin.

Aamu ainakin on sujunut ihan hyvin. Neljä vanhinta Kääpiötä on saatu ilman suurempia mielenliikutuksia koulutielle ja kaksi pienintä odottaa ylöskiskomista.

Heiti heidän peräänsä pitäisi sännätä Rakkaan Vaimon kanssa kaupunkiin, ainakin yhteen palaveriin ja kaupoille. Ja sitten pikaisesti kotiin ja siivoamaan.

Yleensäkin Käärmelahdessa siivotessaan näkee kättensä jäljet mutta nyt on tässä suhteessa erityisen otollinen siivouskeli. Pölyvillakoirat eivät nimittäin enää ole perheemme pienimpiä lemmikeitä, marsut, kani ja ehkäpä pari pienintä kissaakin häviävät jo niille. Jos ei painossa niin ainakin pörröisyydessä.

Joten ei kun pölynimuri laulamaan.

On se kumma kun monasti tuntuu tökkivän juuri maanantaisin. Niin tänäänkin.

Kaksi pienintä Kääpiötä tuli koulusta hommat hoitamattomina. Ja kun siitä yritettiin keskustella, oli asenne "ei vaan jaksanut" , "ei kiinnostanut", "en viitsinyt"... voi taivas mitä selityksiä.

Projektit kusee, oma äiti nälvii ja muutenkin menee syvältä sukeltaen. On tämä elämää. Ja kaiken lisäksi jonkinlainen tautikin yrittää tarttua, päätä vihloo ja niskaa pakottaa. Vai nikottaako sittenkin?

Taas yksi päivä joukkoon: "tänään ei olisi kannattanut nousta laisinkaan."

Huomenna en kyllä nouse laisinkaan.

Niitä on jokaisessa päivässä. Vilisee ympärillä vaikka niitä ei aina huomaakaan. Niiden havainnoimisen taito on toisinaan pahemmin kateissa. Tuntuu, että pysyvämmin tuon taidon vammauttaa kyynisyys, tylsistyneisyys ja väsymys.

Pitää oikein herättää itsensä, että nyt on sen pienen hetken aika. Otetaanpa esimerkki.

Oli syöty hyvin, köllötelin sängyssä hyvän kirjan kanssa ja Kääpiöt olivat lähdössä ulos valopiiloon. Ilta oli pimeä ja tuulinen, jostain syystä juuri tällaiset illat ovat vuodesta toiseen herätäneet Kääpiöissä himon leikkiä valopiiloa.

Kääpiöt pääsivät pihalle kun sängyssä vierelläni kellivä Rakas Vaimo ehdotti, että nyt mennään peläyttämään Kääpiöt.

- En mä jaksa, vatsa on täysi ja ramasee, kirjakin on juuri ratkaisuvaiheessa.

- No minä ainakin menen oli RV:n määrätietoinen vastaus.

Tästä mukavasta ei sitenkään voisi olla ulkona. JOten lamppuja etsimään ja pukemaan. Kesken valmistautumisen yksi Kääpiö ehti jo sisäänkin kun Kuopus oli heitellyt häntä lumipalloilla. Tai siis multapalloissa joissa oli häivähdys lunta. Jos sitä nyt edes lumeksi vielä oli lupa kutsua, mitä lie loskaa tai huuraa. Mutta kaltoin kohdeltu Kääpiö rauhottui ja päätti lähteä vielä takaisin pihaleikkeihin.

Me saimme vaatteet niskaan, kumpparit jalkaan ja lamput käteen. Joten ei muuta kuin talon taitse kiertämään kohti ääntä. Jota kuuluikin kiitettäväksi joukon löytämistä ajatellen. Siinä hiipiessämme multapalloteltu Kääpiökin tuhisi mennä takaisin sisään, muta ei huomannut meitä vaikka kulki vain muutaman metrin päästä ohitsemme.

Hiippailimme pimeässä kohti Kääpiöiden ääniä ja valokeiloja. Ja kun päsimme hyvälle hollille, aloitimme elämämme. Tai lähinnä eläinten elämän. RV huohotti kuin hikipäissään juosut karhu ja minä muratelin kumeita äännähdyksiä. Johan syntyi Kääpiöide parvessa hiljaisuus.

- Iiiisskkäää, ei saa pelotella, kuului Kuopuksen varovainen ääni. Lmappujen valokiilat haravoivat sitä suuntaa Peikkometsästä, josta ääneme olivat kuuluneet. Mutta pysyivät tiukasti korkeammalla rinteessä.

Hieman lisää huohotusta ja murinaa kehiin, taas hiljaisuutta ja hapuilevia valokeiloja. Hetken kuluttua äänimaailmaan hieman toisesta suunnasta myös pöllön huhuilua.

- Iiisskkkäääää, tuu pois sieltä kuului edelleen ylärinteestä jossa valot kuitekin pysyivät paikallaan.

- No jos luulet että se on iskä niin mee sitten katsomaan, valisti toinen Kääpiö.

- En mä yksin, mennään kaikki yhdessä.

- Mut jos siellä on oikeesti joku elukka, en mä ainakaan sinne mene, puuttui kolmannen Kääpiön ääni pohdiskelun.

Lopulta valot alkoivat varovaisesti liikkumaan kohti alarinnettä ja me vetäydyimme RV: kanssa tuuhean kuusen suojaavie alaoksien alle. Ja pästettiin lopulta Käpiöt vain mutaman metrin päähän kunnes ryntäsimme karjuen ja tirskuen esiin kuusen kätköistä.

- No tiedettiinhän me, että te siellä olitte, tuli kolmesta suusta varma lausunto. Vaikka vain minutti aikaisemmin oli hiippailtu epätietoisina ja ehkä hieman pelokkainakin kohti epämäärästen äänten suuntaa.

Tästä episodista riitti juttua joksikin aikaa, olisi riittänyt pidemmäksikin aikaa ellei olisi ollut Monkin vuoro. Jota sitten istuttiin liki tunti yhdessä katsomassa. Ja haukkumassa surkeaa käännöstä ja tekstitystä, joka jätti valtavan osan hyviä, ja jopa juonen kannalta tärkeitä, vuorosanoja kääntämättä.

Monkin jälkeen oli iltapalan vuoro. RV oli päättänyt ilahduttaa iltaa hedelmäsuklaadippijuhlilla ja niinpä kokoonnuttiin kaikki viisi kotona lomaa viettävää Kääpiötä, RV ja minä ruokasalin pöydän ääreen dippaamaan omenaa, mandariinia, banaania, luumua, ananaskirsikkaa, päärynää ja viinirypälettä sulaan suklaaseen. Hauskaa oli, juttu lensi ja nauru raikui. Toisinaan tosin meni muutamilla hieman älämölön puolelle, mutta palautus tavaliseen ilonpitoon onnistui ilman möksähdyksiä.

Palataanpa sinne pieniin onnellisiin hetkiin. Niitä kun oli tässä illassa varmaan taas useita. Myös Kääpiöiden mielestä. Toivottavasti. Mutta ainakin minun mieleeni niitä jäi useita. Eikä niiden tuottamiseen tarvita suuria panostuksia.

Vain vähän viitseliäisyyttä.

Tänään oli sopivan sateinen päivä Keltaisen Kamarin vaatekaapin uudistamiselle. Vanhemmat kotona asuvat naarasKääpiöt kun tappelevat koko ajan vaatteista niin Korkein Oikeus päätti tiistaina, että nyt pannaan kaapit uusiksi. Molemmille oma vaatekaappi.

No eihän siinä sitten paljon tuhisteltu, kesviviikkona haettiin seinälevyjä ja tapettia remonttia varten. Torstaina oli liian kaunis ilma remontille mutta tänään satoi. Valitettavasti.

Joten jouduin kaappiremonttiin. Ja kaappiin. Joka oli melko pieni. Mutta pikkuhousuille, pienille paidoille, pienile farkuille ja pienille huppareillehan se tuleekin. Mutta minun oli ahtauduttava sinne jotta sain lattian ja seinät lämpöeristettyä. Vaatekaappi kun on kahta vanhan talon vanhaa hirsiulkoseinää vasten ja talvella pahuksen kylmä. Niin kylmä, että lattialla säilytetyissä luistimissakin pysyy jää terissä liki juhannukseen saakka.

Kun lattia oli villoitettu, peitetty lastulevyllä ja lopuksi matotettu muovimatolla oli seinien vuoro. Polyuretaanilevyä tai jotain sellaista seiniin. Pyöreisiin, pullisteleviin seiniin joissa vanha insuliittikuitulevykin oli kiinni miten oli.

No levyt on nyt seinissä, olivat ainakin pari tuntia sitten. Katsotaan aamulla uudemman kerran. Ja minä olen ulkona kaapista. Eikä tarvittu edes vetoapua.

Joidenkin kaapista ulostuloonhan tarvitaan kuulemma vetoapuakin.