IRC-Galleria

Katseltiin pyhänä neljän vanhimman lapsen kanssa uusintana tullut Oskari ja sen äiti. Osa lapsista kun tuntee Oskarin, kaikki sen Äidin. Harvoin on tuola porukalla katsottu jotakin keskusteluohjelmaa niin intensivisesti kuin tuota Inhimillistä tekijää.

Oskarin valinta vaikutti lapsiin. Miten, sitä en osaa sanoa, mutta huomasin heidän pohtivan asiaa aivan oikeasti. Juttuun on palattu sunnuntain jälkeen ja saimmehan mekin siitä hyvän vertauskohdan kun kolme suurinta toi eilen välikausitodistukset kotiin. Näissä lapuissa oli sekä voittoja että tappioita. Valitettavasti vaan ei aivan tasaisesti jakautuneita kolmen lapsen kesken. Toisilla enemmän voittoja, toisilla tappioita. Mutta yhtään sotaa ei vielä olla hävitty, vain muutamia yksittäisiä taisteluja.

Oskarin tarinaa käytettiin hyväksi etenkin Jussin kanssa käydyssä keskustelussa. Keskustelussa siitä, mitä hän elämältään haluaa. Millaisena hän näkee elämänsä kahdenkymmenen vuoden päässä. Millaisessa työssä hän itsensä näkee, millaisen perheen hän näkee ympärillään, missä hän asuu, millä hän ajaa. Ylipäätään: oletko onnellinen elämässäsi kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Tässä suhteessa Oskarin tarina on vahva näyttö siitä, että sitoutuminen kannattaa. Lastenkaan ei ollut vaikea huomata, miten onnellinen ja iloinen Oskari oli oman valintansa kanssa. Huomaamatta ei varmastikaan jäänyt myöskään Oskarin ja Kaijan suhde.

Vaikka itse olenkin tuollainen Oskarin "halveksuma" ateisti en voi kuin iloita Ystävieni pojan elämänvalinnasta. Kun näkee miten sinut Oskari on ratkaisunsa kanssa, ei voi antaa sen häiritä, että mies uskoo johonkin sellaiseen mihin minä en voi uskoa.

Noin ihmisen on elettävä. Täysillä sille mihin uskoo. Vaikka se sitten olisikin vasten valtavirtaa kulkemista. Lohet uivat vastavirtaan, mateet möyrivät mudassa. Toivoisin lasteni olevan lohia, mutta jos heistä joku mateeksi ryhtyy, en toki häntäkään vieroksu.

Jos tämä kalavertaus tähän sopii.

Niitähän raamattukin on pullollaan.

Sitä saa mitä tilaa. Meinaten kun Rakas Vaimo kaipasi päiväkirjassaan toissapäivänä lisää lunta että pääsisi kanssani lumikenkävaellukselle, niin nyt sitä tulee. Yön aikana on tullut kymmenisen senttiä ja lisää pukkaa taivaan täydeltä. Tosin huomenna näyttäisi säätiedotuksen mukaan satavan vettä. Mitenköhän pitkäaikainen riemu tämä lumisade on?

Mutta ei tullut viikonvaihteessa tämä myräkkä. Kaupungin päättjien onneksi. Kun tuossa hieman yli viikko sitten eräässä porukassa puhuimme talven tulosta, niin naapurikaupungin kaupunginjohtaja totesi, että kyllä sitä lunta vielä tulee oikein kunnolla. Ja tietysti viikonvaihteessa jolloin sen auraaminen on kalleinta. Näin ajattelee mies, jonka tehtävä on vahtia yhteisiä varoja. Pelkää pahinta, sillä jokainen yllätys budjetissa on katettava jostain.

Mutta niinhän se on myös tässä mikrotaloudessa. Talouden ja muunkin elämän kannalta. Koko ajan pitää olla varautunut siihen, että vuosisadan myräkkä tulee juuri silloin, kun se huonoiten kalentereihin ja budjetteihin sopii. Tai elämiseen ja olemiseen muuten.

Aasinsiltana tämä ajatus tuli mieleen sunnuntaina kun kotona oli yhtäaikaa kaikki lapset ja melkoisen rauhallista. Melko harvinainen yhdistelmä. Tuohon oli varmaankin monta syytä. Pari tyttöä oli lauantaina kaverikylässä ja olivat sen jälkeen väsyneitä mutta tyytyväisiä. Jäälle pääsi luistelemaan joka sekin osaltaan poisti turhia paineita. Yksi lapsista oli vielä kipeäkin eikä kuumeisena jaksanut hämmentää menoa samaa tahtia kuin täysissä sielun ja ruumiin voimissa... listaa voisi vielä jatkaa, mutta tässä tärkeimmät.

Kuinka ihanaa olikaan maata RV:n kanssa makuuhuoneen sängyllä, lukea lehtiä ja kirjoja ilman että koko ajan piti varautua ryysäämään erotuomariksi olemattomista syistä aiheutuneisiin paikallisiin selkkauksiin.

Nautittiin vaihteeksi tällaisesta viikonvaihteesta.

Oikein sydämen kyllyydestä.

Lapsen kymmenen käskyä vanhemmille

1. Minä olen vasta lapsi,
ja olen olemassa sinun kauttasi,
älä hylkää minua, sillä minulla ei ole muita vanhempia.

2. Älä turhaan moiti minua,
sillä mitä enemmän minua moitit,
sitä vähemmän sanasi minulle merkitsevät.

3. Muista pyhittää aikaa myös minulle,
sillä miten käytät aikasi,niin jaat sydämeni,
jollet sinä rakasta minua, minusta ei tule ihmistä.

4. Kunnioita poikaasi ja tytärtäsi,
jotta oppisin kunnioittamaan elämää,
sekä itsessäni, että muissa olennoissa.

5. Älä tapa tunteitani,
ajatuksiani tai yrityksiäni, vähättelemällä,
olemalla välinpitämätön, uhkailemalla
tai pilkkaamalla,
sillä minun pienet asiani ovat minulle suuria,
etkä sinäkään osannut lapsena kaikkea.

6. Älä tee aviorikosta, sillä minä kärsin siitä.

7. Älä varasta elämääni
asettamalla kannettavaksi sinun
täyttymättömiä toiveitasi,
kaunojasi tai pettymyksiäsi,
sillä minun on tehtävä omat erehdykseni.

8. Älä anna väärää todistusta
todellisuudesta tyrkyttämällä minulle
omaa katsomustasi,
sillä minun tulee saada uskoa,
vaikka sinä et uskoisi ja toivoa ,
vaikka sinä et toivoisi.
Varsin pian minä tulen huomaamaan,
että sinä et ole kaikkitietävä,
eikä se vähennä sinun arvoasi,
jos olet antanut minulle mahdollisuuden.

9. Älä himoitse asioita,
jotka eivät ole sen arvoisia,
sillä sinun halusi eivät voi olla
vaikuttamatta minun elämääni.

10. Älä anna minulle kaikkea mitä
haluan, sillä vapaamielisyytesi
on usein välinpitämättömyyttä,
anteliaisuutesi huonoa omaa tuntoa,
suvaitsevaisuutesi ihanteittesi
sortumisesta syntynyttä
voimattomuutta,
taipuvaisuutesi mielipiteettömyyttä
sekä joustavuutesi periaatteettomuutta
ja mukavuudenhalua.

Tämän olen varastanut sivuilta: Beeduska75

Viimeisen vuorokauden aikana olen miettinyt Ystävän tarvetta. Siis sellaisen Ystävän joka olisi fyysisestikin lähellä, jonka näkisi, kuulisi, tuntisi, haistaisi... ei nyt sentään ihan välttämättä maistaisi.

Rakas Vaimoni on minun paras Ystäväni. Hänestä saan nauttia kaikilla aisteillani. Mutta riittääkö sittenkään ainoaksi fyysisestikin läheiseksi Ystäväksi oma Rakas Puoliso?

Ajatuksen juuri muhi eilisessä aamussa kun keskustelin täällä entisen elämäni erään tutun kanssa. Melkeinpä Ystävän, niin paljon olimme aikoinan tekemisissä. Mutta toisaalta ei täysin Ystävän, sillä ihan niin henkilökohtaisiin keskusteluihin en hänen kanssaan ryhtyisi kuin Ystävän kanssa voisi ryhdyttyä. Mutta keskustelu hänen kanssaan herätti minut miettimään, montako Ystävää minulta jäi edelliseen elämääni Vihtiin. Ei mitenkään valtavaa määrää vaikka elin ja olin siellä 43 pitkää vuotta.

Tuona aikana syntyi valtava määrä suhteita joita tuolloin luulin Ystävyyssuhteiksi. Mutta jotka eivät sittenkään olleet niin vahvoja, että olisivat kestäneet 400 kilometrin fyysisen välimatkan. Sanottakoon heti, että ei vika ollut heissä. Ei ainakaan pelkästään. Olen itse ollut huono pitämään yhteyttä tuon aikaisiin ihmisiin, mutta eipä moni heistäkään ole nojannut Ystävän olkapäähäni kertoakseen, mikä juuri tänään mättää, mihin he juuri nyt tarvitsisivat hyvää Ystävää.

Uudestaan Ystävän tarpeeseen palattiin Rakkaan Vaimon kanssa iltapäivällä kun olin valmistautumassa autonkuljettajaksi kolmen lapsen kaupunkikeikalle. Yksi harrastuksiin, yksi Ystäväkylään ja kolmas omaan ryhmänsä. Tuossa kaupunkiseikkailussa tulisin viettämään kaupungissa liki viisi tuntia. Mutta mitä tehden?

Rakas Vaimo ehdotti, että soita jollekin Ystävälle, menkää kahville tai syömään ja juttelemaan. Mutta kenelle? Eikä ongelma nyt ollut valinnan vaikeus kymmenien Ystävien joukosta vaan vaihtoehdottomuus. En keksinyt oikein ketään, kelle tuon kutsun olisi voinut esittää.

Kolmas näytös Ystäväpohdinnassa esitettiin viime yönä 2.30 aikoihin kun pohdimme Rakkaan Vaimon kanssa kenelle voisimme kertoa kaikkein kinkkisimmät asiat. Missä olisi oman Rakkaan Puolison lisäksi se korva, johon ilomme ja surumme kuiskuttelisimme. Missä olisi se olkapää, johon tukeutuisimme kun omien jalkojemme alla olisi liukasta. Ja missä vastaavasti olisi se käsi, johon auttavaisina tarttuisimme Ystävän tarvitessa apua heiluvalla riippusillalla yli syvän rotkon kulkiessaan.

Oli karmea huomata, että kummallakaan ei juuri löytynyt tuollaisia ystäviä. Tai jos löytyikin joku, niin hän oli liian kaukana tai liian kiireinen nopeaan reagointiin. Toinenkin saattoi tula mieleen, mutta hänellä itsellään on juuri nyt niin rankkaa, että enhän minä voi häntä enää omilla murheillani rasittaa.

Piru kun me olemme yksinäisiä. Tosin onneksi yhdessä. Että meillä on edes toisemme. Ystävinä ja Rakkaina.

Mutta entäpä kun tulee tilanne, jossa kyse on poikien jutusta tai tyttöjen jutusta. Sillä sellaisiakin Ystävän kanssa pohdittavia asioita on, jotka ovat sidoksissa ainakin merkittäviltä osin sukupuoleen.

En minä ainakaan tällä hetkellä keksi Ystäväpiiristäni yhtään naispuolista Ystävää jolle voisi luontevasti puhua keski-ikäisen miehen vaivoista. Virtsaamisongelmista, saatika erektiohäiriöistä.

Ymmärtäisi pian rassukka asian aivan väärin.

Inhimillisessä tekijässä oli eilen tuttuja. Ystävieni parhaimmistoon nykyisin kuuluva Kaija ja hänen poikansa Oskari. Joka hänkin on tuttu yli kahdenkymmenen vuoden ajalta. Monenlaisista yhteyksistä.

Juttelemassa henkimaailman asioista. Molemmet kun kuulevat ääniä ja kokevat niiden puhuttelevan juuri heitä.

Ei minun ole syytä epäillä kumpaakaan. Molemmat ovat älykkäitä mutta eihän kaikka aina voi pelkällä järjellä selittää. Molemmat ovat vahvoja tunneihmisiä mutta eihän kaikkea myöskään tunteella voi selittää. Se, mistä he puhuivat on huonosti todistettavissa. Etenkin tällaiselle ateistiaknostikolle. Paha mennä sanomaan Kaijalle, että käskepä niiden väkivaltaisesti kuolleiden lasten henkien piipahtamaan myös täällä meillä. Tai pyytää Oskarilta, että kun olet seuraavan kerran puheissa jumalasi kansa niin käskepä häntä ilmestymään joku päivä myös minulle.

Olen satavarma, ettei ihminen ole vielä onnistunut selvittämään kuin murto-osan siitä, mikä meitä ympäröi. Elämää on muallakin kuin maapallolla tai tässä meidän aurinkokunnassa. Ihmisillä on kykyjä ja aisti-ilmentymiä, joita ei ole vielä osattu selittää. Mutta että olisi olemassa jumala, joka ohjaisi tätä hullunmyllyä. Siihen minä en usko, sillä ei tämä homma tunnu olevan kenenkään hanskassa. Eli jos joku johtaa tätä palettia, niin huonostipa johtaa. Jos hän vaan omia joukkojana kasvattaakseen aiheuttaa nykyisen kokoista kärsimystä maan päälle, niin onhan hän stalinhitleriä pahempi.

Joten on parempi olla uskomatta tällaiseen korkeampaan voimaan sillä vielä kauhistuttavampaa olisi ajatella, etä olisi joku henkiolento, joka saisi kaiken estetyksi ei hoida hommiaa vaan antaa kaiken pahan tapahtua. Pitääkseen osan ihmisistä uskollisena itselleen. Se olisi sellaista kauhulla hallitsemista johon yksikään maan päällä vaikuttanut tyranni ei olisi tässä mitakaavassa pystynyt. Sitäpaitsi; jos tuo henkiolento olisi olemassa olisi hän vastuussa myös näiden maallisten tyrannien pahoista teoista.

Kun kuolleiden lasten henget käyvät toisinaan puhumassa Kaijalle niin voin vaan todeta, että kyllä näitä henkiä jossain on miljoonia ja taas miljoonia. Joka osaltaan todistaa ainakin minulle sen, että mahdollinen henkiolentojumala ei ole kovin hyvin onnistunut edes pienten, viattomien lasten suojelemisessa.

On siis itsekkäästi helpompi luottaa siihen, että vastuu hyvistä ja pahoista teoista on jokaisella ihmisellä itsellään. Ja ettei todella pahoista teoista ole mitään anteeksiantoa olemassa. Ei, vaikka kuinka tunnustaisit tekosi ja pyytäisit niitä anteeksi. Aamusta iltaan, illasta aamuun.

Miten tähän aknostikon arkeen soveltuu usko Nangijalasta tai ihmisen sielusta? Huonosti, myönnän itsekin. Mutta yhtä vahvasti kuin uskovat selittävät uskossaan jumalansa voin minä selittää ihmisen hengen siirtymisen vaikkapa keijuihin ja tonttuihin. Yhtä paljon molemmista löytyy minua vakuuttavaa todistusaineistoa.

Loppupeleissä nähdään, mihin meistä kunkin hyvä sisin siirtyy. Vaan eipä sieltä kukaan ole tullut kertomaan, että hei, täällä ollaan, odottelen teitä maan päällä kipristeleviä tässä enkelten tai keijujen ihanassa huomassa.

Taidamme sittenkin lla lopuksi vain ongelmajätettä. Joten eläkäämme joka päivä niin, ettei tarvitse sitten surra tekemättömiä. Eikä murehtia tehtyjä. Sillä ei meitä mikään katumus pelasta.

Ei tehdyistä eikä tekemättömistä

Lukujärjestyssuunnittelu taas mallilaan tänään alkavalla viisiviikkoiskaudella. Kymmenen aamuja lapsilla roppakaupalla. Harva asia on turhauttavampi kuin nousta kello seitsemän ja koulu alkaa vasta kello kymmenen. Bussien harvakulkuisuuden vuoksi koululla on aamutuimaan vietettävä luppoaikaa liki puolitoista tuntia.

Kaiken huippu on yhden lapsemme perjantai. Tuollaisen kymmenen aamun päälle kolme oppituntia. Nouset seitsemältä, lähdet bussille varttia vaille kahdeksan, köröttelet liki tunnin bussilla koululle, odottelet liki puolitoista tuntia tuntien alkua, istut kolme tuntia koulussa, odottelet kotiin lähtevää bussia aikasi ja olet kotona noin varttia yli kahden. Kaikki tämä kolmen koulutunnin takia.

Miksi lapsia pitää opettaa tällaisiin pätkätöihin? Miksi lapsen 28 viikkotuntia ei voida jakaa tasaisesti viidelle päivälle. Eihän se tekisi kuin 5-6 tuntia päivää kohden. Siis normaaleja koulupäiviä yhdeksästä kahteen tai kolmeen.

Entäpä vallankumouksellinen ajatus sijoittaa perjantain kolme tuntia neljälle muulle päivälle. Syntyisi neljä seitsemän tunnin päivää. Kahdeksasta neljään. Toki rankkoja päiviä mutta vastapainoksi yksi ylimääräinen vapaapäivä viikossa. Peruskoululain vastainen, otaksun. Mahdoton muutenkin toteuttaa, sanoisi joku. Mutta lapsen parhaaksi se olisi. Se ei kuitenkaan riitä perusteluksi.

Kun koulusta ryhdyttiin kirjoittamaan niin kirjoitetaan lisää. Nyt kouluterrorismista. Siitä, miten joku lapsi saa olla koulun tuplaweebush, hyökätä mihin vaan, väittää mitä vaan, uskotella kuinka paksua puppua tahansa ja jos tuplaween kohde on tarpeeksi alhainen, annetaan tuplaween toimille täysi siunaus. Tässä leikissä jaetaan lapset vuohiin ja lampaisiin, hyviin ja pahoihin, vuokratalon mukuloihin ja maatilan herranterttuihin, suomalaisiin ja maahanmuuttajiin, omiin ja sijoitettuihin, valkoisiin ja mustiin, jyviin ja akanoihin.

Tuon epäoikeudenmukaisuuden näkee jo lapsikin. Vaikka se ei sattuisi edes omalle kohdalle. Vaan koskisi luokkatoveria joka ei edes kuuluisi lähikaveripiiriin.

Mutta että lapsi reagoi tällaiseen epäoikeudenmukaisuuteen.

Siitä minä olen ylpeä.

Meninpä vaihteeksi hyvissä fiiliksissä nukkumaan. Tuli meinaan otettua yhden lapsen kanssa kunnon otttelu ennen sänkyyn menoa. Huudettiin hänen sänkynsä molemmin puolin kuin kaksi Kyrönsalmessa toisiaan etsivää satamahinaajaa.

Aihe oli tuttu ja turvallinen; perheen asioiden levittäminen kylillä, vanhempien mustamaalaaminen ja meistä valehteleminen, sanomisten tahallinen tai tahaton väärinymmärtäminen ja loppuhuipentumana "luopukaa vaan minusta kun sitä kuitenkin tahdotte ja minusta on niin paljon vaivaa."

Siinä vaiheessa tuli listattua kuuluvaan äänen niitä asioita, joista olen lapsien vuoksi luopunut. Asioita, jotka minulle ovat tärkeitä mutta joiden edelle lasten tärkeys on mennyt. Tuo lista on pitkä. Illalla tajusin, kuinka pitkä se oikeasti onkaan. Kun samalla ymmärsin, miten kevyeksi lapsi minun sitoutumiseni ymmärtää, iski masennus. Johon ajattelin yhden kerroksen Paradisea auttavan. Vaikka olenkin vuoden alusta päättänyt vähentää merkittävästi suklaan syöntiä.

Auttoihan se hetkeksi. Mutta kuten spurgulla joka kusee pakkasilla housuihinsa niin samoin kävi minullakin. Suklaat lämmittivät hetkeksi mutta pian oli vielä kylmempi olo. Yöllä tuli oikein paskat fiilikset ja aamulla oli täysi työ motivoida itsensä aamupalan tekoon ja aamukahville lasten kanssa.

No nyt on jo toinen kattaus menossa, ensimmäinen sujui hyvin ja rääkyvä murkkukin oli hyvällä tuulella. Kuten yritti olla rääkyvä mulkkukin. Yhteenotto ei jatkunut, erottiin suhteellisen hyvissä aamufiiliksissä.

Huomasin, että tähän auttoivat osaltaan myös kaksi muuta tyttölasta. Tahallaan tai tahtomattaan he olivat normaaliaamua puheliaampia ja iloisempia. Se antoi vauhtia myös minun takkuiseen aamuuni.

Mutta nyt kuopus nostattaa taas paineita höyrykopassani.

Kaksi kertaa olen hänet herättänyt eikä miestä vieläkään näy aamupalalla. Molemmilla kerroilla nousi sängyssä istumaan ja lupasi tulla heti aamupalalle.

Ja aamupala-aika päättyy juuri nyt.

Joten kärsiköön nälkää aamupäivän koulussa.

Olen minä julma mies.

Mulkku mikä mulkku.

Maaherran uudenvuodenvastaanotto oli kokemus metsittymään päässelle miehelle. Väkeä kuin helluntaiepistolassa, kuuma kuin ryssän helvetissä. Mutta hauskaakin oli. Etenkin sen jälkeen kun löysimme väenpaljoudesta Suuren Opettajan ja hänen Ohjaajansa. Siitä alkoi ilta sujumaan rattoisasti. Loppuen ennen aikojaan.

Pippaloissa tavattiin toki muitakin mukavia ihmisiä. Menneisyydestä, nykyisyydestä ja ehkäpä myös tulevaisuudesta. Syötiin hyvin, maisteltiin eteläsavolaisten viinitilojen tuotteita. Minä söin ja Rakas Vaimo maisteli. Tosin pieteetillä. Molemmat.

Paluumatkalla bussissa menokin oli kuin yhdeksäsluokkalaisten luokkaretkellä. Mitä nyt keppana korvattiin konjakilla. Ja Kiteen Kirkkaalla. Bussi kun oli lähtenyt ja palaamassa Kiteen Kirkaspitäjään. Oli joukossa toki meitä hikareitakin jotka emme nauttineet. Emme virvokkeita emmekä kaikin ajoin älämölöstäkään. Mutta ei se häirinnyt.

Juvan ABC:lle pysähdyttiin virvoke- ja virtsatauolle. Tuolloin pöytäämme istahti Mr. Liekkilohi. Juttua riitti niin pöydässä kuin vielä bussissakin. Mielenkiintoinen persoona josta molemmat RV:n kanssa totesimme loppukotimatkalla omassa autossa, että muuttuipa kuva miehestä. Nimenomaan myönteiseen suuntaan.

Pippaloretkeen liittyy taas ainakin yksi muhkumainen möhläys. Neljä lasta jäi kotiin kahden ollessa kaverikylässä. Kolme vanhinta vahtimaan sitä nuorinta. Hoitosuhde oli mielestämme kohtuullinen. No minä tietysti totesin, että jos tulee ongelmia niin soittakaa minulle. Ja otin kännykän mukaan. Todetakseni bussimatkalla Juvan kohtavilla, että kännykkä jäi Ossibussiin Savonlinnan linja-autoasemalle.

Lääninhallituksessa päätin sitten soittaa kotiin lapsille. Numeroita en tietenkään muistanut koska ne olivat talletettuna kännykkääni. Savonlinnan linja-autoasemalle. Joten ei muuta kuin soittamaan numerotiedusteluun. Saadaksen tylyt vastaukset, että lasten numerot ovat salaiset. Eivätkä selitykseni auttaneet mitään. Onneksi RV keksi, että Tillillä oli Muksumäessä kännykkä mukana ja siinä kännykässä olisi myös sisarusten numerot.

Joten ei muuta kuin soittamaan Muksumäkeen ja selittämään asiaa. Lopulta Tillin kännykkäkin löytyi ja Muksumäen emäntä sai Sanskun langan, tai sis langattoman, päähän. Siinä sitten kävimme neuvottelupuhelun Muksumäen linkkiaseman kautta. Onneksi kaikki oli kotona hyvin eikä soittotarvetta kännykkääni ollut ilmennyt. Loppuillaksi sovitiinkin sitten uudet ohjet ja Muksumäki lupasi toimia päivystyspuhelimena. Johon ei ollut soittotarvetta ilmennyt sillä kotona kaikki oli sujunut loistavasti.

Kuten amulla ilmeni.

Kun nousimme valmiseen aamiaispöytään.

On meillä hyvät lapset.

Filosofista ja hieman loukkaantunutta mietintää tämän IRC-Gallerian ylläpitäjien ja joidenkin harvojen käyttäjien kyvykkydestä.

Mutta otetaanpa aluksi esimerkki ykkönen. Käyttäjien puolelta. Minusta on mukava lukea kommentteja jutuistani ja kuvistani. Sitä kautta on löytynyt monta kirjeenvaihtoystävää, niin nuorta kuin liki itsenikin ikäistä. ukavaa, hauskaa, fiksua, huumorintajuista seuraa. Jotka tajuavat, missä jutussa tai kuvassa olen tosissani, mitkä tyaas ovat hauskuutusyrityksiä. Pääsääntöisesti pyrin kuitenkin nauramaan itselleni.

Niitä palautteita on mukavalukea ja joskus niistä seuraa pidempikin mielipiteenvaihtoketju. Mutta joskus tulee silmille silkkaa sontaa. Kuten tänä aamuna kun ihastuin kommenttien määrästä ja avaisin ensimmäisen. Ihastus katosi hetkessä kuin luin sen: Siin oot vitsin pervon homon näkönen joku saa.elin paska sitka vit.U
Samainen järjen jättiläinen oli toisenkin kommentin tuupannut: Miten tälläsellä paskalla voi olla kuvia ircissä??!!!
Siinä on Urjalan nuori neitonen ladannut koko osamisensa viesteihin. Kirjoitusvihreitä kaihtamatta hän oli kertonut mitä mieltä on minusta. Äijästä, joka ei koskaan aiemmin ole käynnyt hänen sivuillaan joten en siis ole mitenkään häirinnyt ainakaan aktiivisesti häne mielenrauhaansa.
Mutta nyt aion häiritä. Kävin jo hieman tutustumassa tämän ratsastusta harrastavan nuoren neidon sivuihin. Ja jatkan tutustumista, sillä minua haluttaa ymmärtää hieman enemmän sitä vihaa, jota hän jostain syystä minua kohtaan tuntee.

Tietysti voisin ehdottaa hänelle jäähyä. Mutta mitä se hyödytää. Olen tehnyt vastaavassa tilateessa niin ennenkin ja sitten seurannut huvikseni, mitä kyseisen homofopisen hemmon sivuilla tapahtui. Ei hän ainakaan ehdotustani seuraavan 1,5 viikon aikana jäähylle joutunut. Minä taas aikoinaa jouduin jäähylle ilman varoitusta kun sivullani oli lapsuudenkuva 49 vuoden takaa. Jotenkin tuossa utuisessa ja sen ajan mustavalkoisessa pienessä kuvassa näkyin prinssin nakki. Ja se riitti jäähyyn.

Toinen esimerkki potutuksen aiheesta on ylläpidon suhteutuminen mainontaan. Samaan aikaan kun kuvagallerioissa on ehdottomasti kielletty mainonta, anakin kaupallinen sellainen, sinne ujutetaan Suomen hyökkäysvoimien ilmataisteluosaston mainokset. Jotka aivan "sattumanvaraisesti" hyökkäävät silmille liki kymmenen ensimmäisen satunnainen-klikkauksen joukossa. Hirviää huoraamista tuo mainoskampanja. Saas nähdä mitä seuraavaksi tulee. Vaikka kaupalliset mainokset olisikin kieletty niin kyllä sitä kaikenlaista paskaa meile voiaan tarjoilla myös "ei kaupallisessa" muodossa.

Kun itse olen pitkään työskennellyt toimittajana, ällöttää minua tuollainen mainoskaman ja tuotetun materiaalin sekoittaminen. Eihän itseään arvostava lehtikään sotke mainoskamaan tekstiin vaan mainokset ovat selkeästi mainoksia ja teksti tekstiä. Näin minusta olisi syytä täälläkin toimia, mainospaikkoja täällä on muutenkin ihan tarpeeksi.

No jätetään nyt tämä purkaus ja arvostelu tähän.

Ja jäädään odottamaan jäähyä.

Eiköhän sille jokin peruste löydy.

Jo koitti helpompi päivä. Ei pelastusretkeä pahoinpidellyn lapsen kotiuttamiseksi, ei poliisikeikkaa, ei tohtorin tutkimusta, ei koiran etsintää supiansoista, ei dyykkausta rappusissa...

Melkein tavallinen päivä. Vuodenvaihteen normaalia papereiden selvittämistä, lasten kuljetuksia optikolle ja terapiaan, kirpputorikierros, tavallinen ja musiikkikirjastokäynnit...

Että sitä pitkän ajan jälkeen nauttii tällaisesta "tavallisesta" päivästä. Kirpparilta löytyi hauskoja ja kauniita tavaroita, musiikkikirjastosta kaivattuja levyjä ja kirjakirjastosta mielenkiintoisia kirjoja.

Lastenkin elämä tuntui sujuneen suhteellisen normaalisti, joten tässäkin suhteessa hyvä päivä. Kun tähän vielä lisätään Rakkaan Vaimon onnistunut kaupunkikierros sekä iltainen Erikoisen puhelu, niin sainkin kellahtaa sänkyyn lukemaan kirjaa liki onnellisena miehenä.

Tästä on hyvä jatkaa.