IRC-Galleria

Tästä otsikosta saivat ystävät aikanaan kuulla varmaan kyllikseen. Joskus viime vuosituhannen lopulla olin olevinani suuri lausuntataitelija, ja siipeilin huipun, Katri Mehdon, vanavedessä kirjastolle runoja lausumaan. Katrin esitys mykisti niin, että tuskin muistin omia ääneen sanottaviani. Mutta näin se Sirkka Turkan teksti meni:

"Mut mihin mä pistän mun pienen koiran,
jos sota syttyy,
mihin mä työnnän sen neljä tassua.
- -
Ja mihin mä lykkään siinä tohinassa kirjeen, jossa sanotaan,
että kyllä mä sua rakastan,
vaikka ootkin täys paska.
siis mihin.

entä mun ystävät,
ei niitä kyllä oo kuin kaksi
tai korkeintaan kolme,
yksi on jatkuvassa debiksessä,
on ollut jo kakskyt vuotta,
yksi aina auttaa mua

ja yksi on aina jossain muualla,
sen kanssa me pidetään yllä
siperialaista kontaktia
tai ollaan yhteydessä ikäänkuin ilmarenkain,
huhuillaan tuuleen.

- -
miten on: oletko yksin sinä iltana,
kun sota syttyy,
vai odottaako sua sittenkin joku jossain sateisilla kaduilla.
jos jokainen löytäisi ihmisen, jolle voisi sanoa:
sä olet mun naurava onni,
sua mä rakastan hautanikin lävitse,
ei se mitään tuutsä tai meetsä kun sä vaan oot olemassa."
Sirkka Turkka: Yö aukeaa kuin vilja


Uah. No. On se hieno proosa hienoa proosaa, vaikka kyllä se sinä ystävänpäiväntienoon iltapäivänä, Katrin uskomattomalla tulkintakyvyllä vedettynä, oli jotain maatajärisyttävää. Yhdessä sanassa ja äänteessä oli koko tuulinen tundra ja ystävät sen laitamilla. Muistan vaan, kuinka istuin siinä lavalla, ja mietin että eihän helkkari, nyt itkettää ja kovaa. Miten se teki sen? Se teksti eli ihan uskomattomiin tarinoihin mun mielessä.

Mutta teille, kaukaiset ystävät: Huhuillaan tuuleen :)


j.k. Kuriositeettina mainittakoon, että tätä esitystä oli katsomassa eräs tuttavaksi tullut partiopoika. Oli sen verran pieni poika silloin, että taisi nukahdella takapenkissä. Sitä nykyä olin kintuiltani pidempi kuin tuo takapenkin Torpedodo - se kertonee jotain ajan kulumisesta ;)