IRC-Galleria

Juhannuspäivän illalla tuli mieleen, että yhteen aikaan puhuin jokseensakin sujuvaa latinaa. Pueri rogat: "Quo vadis!?" Ja sitä linjaa. Todisteena tästä kaivoin vinttikomerosta lukioaikaiset arkistoni ja lueskelin samalla tenteissä kirjoittamiani aineita. Ihan järkyttävää suttua. Miten olen saanut niistä niin hyviä numeroita? Pärstäkerroinlukuja? Vai saiko pelkillä isojen kirjainten ja pisteiden oikeille kohdilleen sijoittamisella hyviä arvosanoja? Niin sekavia lauseita ja tekstejä sieltä löytyi... Ja mikä YTL:n tarkistajia on vaivannut, kun eivät nekään pompauttaneet mitään yo-kokeistani?! Ceterum censeo, Carthaginem esse delendam! Tämän olin kokeeseenkin kirjoittanut.

No, tässä murheen alhossa kieriskellessäni, oman heikkouden kohdatessani näin julmalla tavalla, maailmankatsomukseni muuttui. Olen kyllä aina ollut sitä mieltä, että lukiossa olin kaikista fiksuimmillani, joten tällä hetkellä minun täytyy olla varsin typerä. Kun sitten puhelinmyyjä soitti, en tapojeni vastaisesti alkanutkaan heti valehdella ja rähistä, vaan vastasin tuolle lajitoverille, ihmisten pohjasakalle, ystävällisesti ja rauhallisesti. Meillä oli oikein mukava tuokio puhelimessa. Keskustelun päätteeksi tunsin syvää rauhaa. Miettikää nyt, lehtimyyjän soiton jälkeen. Miten se edes on mahdollista?

Elämä on kummallista. Ja kuolema sitäkin kummallisempaa. Eipä päivääkään, kun olin siirtynyt halki Suomen mieheni sukulaisen hautajaisiin. Tämä rajuun sairauteen menehtynyt vanha täti oli kaukaista sukua, mutta paljon tekemisissä appivanhempieni kanssa. Hautajaisten protokolla menee niin, että lähimmät sukulaiset laskevat kukkalaitteensa ja sanovat muistosanansa ensimmäisenä. Sen jälkeen edetään lähimpien sukulaisuussuhteiden mukaan ja muistetaan arkun luota lähtiessä vielä nyökätä lähiomiaisille osaanoton merkiksi. Haudatulla ei ollut omia lapsia, joten tällä kertaa lähisuku (sisarten ja veljien lapset) hoitivat muodollisuudet kalpeina ja vakavina, mutta heidän surunsa oli osaaottavaa surua, ei rakastaan surevan surua. Tuntui pahalta katsella, miten yksinäiseltä vainajan elämä näytti, perhe ympäriltä oli jo mennyt edeltä. Mutta mitä pidemmälle muistajien joukko eteni, sitä voimakkaammiksi kävivät surunilmaisut. Vainajan ystävien oli vaikea saada sanaakaan suustaan. Ja he, haudatun läheisimmät, kävivät tuon protokollan mukaisesti haudalla viimeisinä.

Koska elämä on lyhyt, päätin perustaa bändin. Kaikkihan sitä nyt tähtiin haluavat. Minun bändini nimeksi tulee Takaraivo. Niin, tulipahan nyt vaan mieleen. Autoillessa ympäri kotimaan sitä on aikaa miettiä tällaisia asioita. GinGinillä ajellessa on myös se etu, että voi samalla ottaa ihoa hiveleviä jalkakylpyjä - ainakin jos sataa vettä. Ei kai sitä nyt ihan joka kohdassa autossakaan tarvitse peltiä olla.

Autoillessa sain myös muutamia eläinpelipisteitä.
Iso lintu: 3p. (Ehkä joku haukka!)
Hevonen: 5p.
Hevosen taakse kohteliaasti ja jopa hieman pelokkaasti pysähtynyt GinGin: 5p.
Pysähtyneen GinGinin ohittava Seat, joka siten ajaa hevosta takaa kilometritolkulla: -29p.

Melkein nähdyistä karhunpojista olisi voinut laskea mukaan pari pistettä. Mökkinaapuri oli nähnyt muka.... Minä vähän epäilen! Olen nähnyt kyllä maahisia ja menninkäisiä useaankin otteeseen, mutta montako kertaa olette nähneet karhuja?! Nii'in... Kyllähän sitä aina lapsia pelotellaan jos minkämoisilla otuksilla, mutta tämä on kyllä aika paksua. Vai että karhuja Suomen metsissä, tai metsissä ylipäätään! En usko, ennen kuin itse omin silmin näen. Ja tähän päivään mennessä en ole nähnyt. Eläinpelissä saa maahisesta 100p, karhusta voisi pistää vaikka 500p ja julistaa pelin siten päättyneeksi.

Niin. Femina semper, femina est.