IRC-Galleria

Viime vuonna ei menny huonosti, 7-8/10 oikein. Saapa nähdä miten nyt :)

1. Semifinaali
Ruotsi
Armenia
Turkki
Israel
Islanti
Romania
Suomi
Malta
Portugali
Bosnia-Hertsegovina

2. Semifinaali
Kroatia -> vaihdankin Unkariin
Irlanti
Serbia
Puola
Norja
Tanska
Viro
Kreikka
Azerbaidžan
Slovenia

Ei ankeampaa tuttavaa
kuin hajoava huhtikuu.
Kun siihen silmä kajoaa
se riisuutuu
se hajoaa.
Se kaiken-paljastuksen kuu
se häpeäänsä sairastaa.
Ei ankeampaa tuttavaa
kuin sielunsairas huhtikuu."


- Aaro Hellaakoski

On ollut kamalan pitkä viikko, vaikka lyhyempi työn kannalta. Ei kannattaisi jättää lomalta univelkaa. Viikon kiukut niskassa heräsin tänä aamuna siihen, että silmälasit eivät istuneet nenälle, ruuvi oli ihan miten sattui. Koska pieni ruuvimeisselini oli hävinnyt juuri siihen paikkaan missän sen pitikin olla, mutta kätkeytyi salakavalasti, lähdin töihin sumussa. Kun pitää päivän päässä ihan vanhoja laseja, näyttää maailma suttuiselta ja kehnolta.

Työmatkalla näin (vai näinkö? Mistä sen nyt tietää?) tien päässä pienen liilan olennon. Se katosi silmänräpäyksessä. Sain sen kuitenkin kiinni pitkillä kintuillani ja kohdalla yritin vähän hymyillä sille ystävällisesti, näytti pelkäävän minua. Se näytti dinosaurukselta, tuolle lajille tyypillisesti sillä oli päässään kypärämyssy. Liila. Kun olin päässyt turvallisesti muutaman metrin liilasta olennosta ohi, alkoi takaani kuulua swish, swish, swish. Liilan toppahaalarin kahinaa! Se oli alkanut seuraamaan minua! Hiki kohosi otsalle, toivottavasti se ei leimaantunut, pureekohan ne, MIKSI se seuraa minua? Yritin kiristää tahtia, mutta olento pisti juoksuksi, swish, swish, swish, swish! Ei varmasti kävellyt metriä kauempana - pelotti niin etten tohtinut katsoa. Itku alkoi olla lähellä. Jos mitä, niin pieniä lilakkeja pelkään! Minut pelasti koira.

Tiellä seisoi suomenajokoira. Pysähdyin juttelemaan sen kanssa. Taputapu. Se ei muistanut missä sen koti on. Kiitin koiraa liilan dinosauruksen suhteen, koira lupasi vielä tsekata tilanteen ja lähti lilakin perään. Vaitonaisena jatkoin matkaani, päätä alkoi särkeä. Ihan liian rankka matka, ja ei edes puoliväli.

Tiesittekö muuten, että olen voittanut miljoonan? Tai siis, että kun kerron tuon asian, siitä tulee itsensä toteuttava ennustus, ja ihan kohtsillään olen upporikas. Tai nyt kun kaikki tiedätte, etten olekaan voittanut, niin onko se enää vain vale, enkä rikastukaan?

No, jos luulen, että elämäni on välillä vaikeaa, niin miettikää millaista on giraffilla. Kun se pesee aamulla hampaitaan ja tahnaa roiskuu kaulalle, niin miten se edes huomaa sen sieltä jostain keskeltä kaulaa? Mistä sillä olisi niin korkea kokovartalopeili? En oo giraffi, mutta tiiän miltä toi tuntuu.

Ei se ollu mikään aivovaurio tammikuun alussa, tai sitten se on pysyvää damagea. Se yläaula vaan on lämmin ja kiireetön, valoisa ja avara tila. Siinä hiukkaset leijuu vähän hitaammin ja tapahtuu tärkeitä asioita. Tänään käytäväkyttänä sain kuulostella hetken ihan rauhassa, auringossa ja kauas kylälle nähden. Siinä seisoessa voi vähän uskoa tulevaisuuteenkin. Kokeilkaa vaikka...

Noni, heti sit muistin yhden jutun.

Tuli mieleen kun kävin äsken kylillä polkupyörällä. Niih! Tiet on jo sen verran sulat, että kärsii ajella. Renkaat oli kyllä tyjjentyneet ja loskaisessa maassa ei pyörä pysyny pystyssä ku yritti pumpata täyteen. Ei ole vielä lenkkitossukeli, niiiden ja farkkutakin esiinkaivu on sitten se viimoine niitti. Mutta ilma tuoksuu märältä lumelta ja jään alta vapautuneelta vedeltä. Auringonlasku näkyy kullankeltaisena ihastuksen hiuksilla ja tekee mieli suihkautella öö de kolognea myös koulun välivarastossa, huomaahan se paremmin jos haisee ihan tolkuttoman pahalta. Sängyn alla jyystää kissa lelukoiraansa pitkin yötä mouruten, ja rökittää veljeään (uhkaavaa kollia) niin, että niskanahka on täynnä kynnenkappaleita. Yöllisen kurmoituksen päättää naapureiden viisitoistakiloiseksi ruokkiman Fasu-fasaanin kosintahuuto ja ohimossa raastaa ajatus uudesta päivästä Axe Davidsonin tuoksussa - ja niitä sydämiä käsivarsissa! Kikatus on ihana asia omalla, muttei toisten kohdalla. Päivällä aurinko ..pissii silmään niin, että jo lehteä postilaatikosta hakiessa on pistettävä aurinkolasit päähän - jopa arkena, naapureiden ihmetykseksi. Kaikesta huolimatta silmät itkee suolaa rohtuneille luomille ja SIT JOKU JUMANKAUTA SANOO RUOKAPÖYDÄSSÄ ETTÄ KEVÄT ON IHANAAA!

Ei mulla muuta. Jäkäjäkä.

Nyt se on näköjään loppu. Sanat minun sisältä. Ajatukset, tunteet ja mielipiteet. Ensin loppui oikean päiväkirjan kirjoittaminen, ja nyt ei tuu kirjotettua mitään tännekään. Elän kädestä suuhun ja en muista menneitä. Mitähän tää nyt on. Huolestuttaa.

Viime viikon jaksoissa tapahtunutta:

- Teatterin lämpiön lämmin syleily

- Kalevi - vain yksi nainen kerrallaan!

- Konduktöörin lumoissa - upottavat unelmat vaarantavat suhteesi, riite!

- Etelän kaipuuta, lumihiutaleita ja villakoiria

- Lipastoja & pöytiä

- Pidä varasi, riite! Prosenttijengien pahisten pyörityksessä.

- Hylättyjen lasten kotiinpaluu

- Murtunut nainen - "Kuinka saatoitte tehdä näin?"

- Lopulliset hyvästit, Hankasalmi! Pau Pau Pau!

- Kehärumpuani ette vie! Hurjistuneen naisen tilitys.


**************

Tulevat jaksot:

- Perhepäivällisen piinaavat pyörteet

- Silkkiturkin vihertävien silmien syvä katse

- Hevoslinimenttiä ja kolmiolääkkeitä - arvostatko aviopuolisoasi lainkaan?

- Höyryävän kiukaan suloissa

- Irroittautuminen kirjaston kätköistä

- Olet kuin Kiira Korpi!



***

Hehe...

Oisin mielelläni hullu datis, mutta ei se ihan totta ole. Vaikuttava selvitykseni galtsun ja ircin eroista herutti tuollaisen kommentin...

Mitäs muuta, aattelin nyt pitää kunnon vuodatuspäiväkirjamerkinnän. No eilen menin viikkoa liian aikaisin TK:n, kysyin kahdesti neuvoa kun eksyin (!) Laukaan TK:een (!) ja sitte en saanu porttia auki, jossa oli nostosalpa. Minoon blondi.

Tänään meen oopperaan, ja epäilen etten pidä oopperasta. Mutta sithän se nähdään.

Tiistaina sain kollegalta ihunan HelloKitty-palluran, jonka sisällä oli HelloKitty-klipsuja. Parasta niissä on se, etten yhtään tajua mitä niillä voi tehdä. Ihana Joanna <3

Tiistaina sain myös vinkin kadonneesta kehärummustani. Se on nähty, viety raggariteinien käsittelyyn ja saa nähdä, saanko sitä ikinä kappaleena kotiin. Mutta en siis heittäny sitä roskiin, vaan hylkäsin sen vain kylmästi.

Tiistaina ei ollut MSade-kerhoa ja keskiviikkona tuntui, kuin en olisi kuullut muista kerholaisista viikkoihin. Vähän niinku ikävä :(

Sain halkoja. Sain! Miettikää. Jotkut ihmiset vaan on ihania. Edellinen takanpolttokerta päätyi koko talon leiritulentuoksuiseen savuaromiin, nyt sujui huomattavasti paremmin. Ei, hormissa ei ollut savustettu fasaani, vaan irronnut sulake.

Levyale, levyale, tästä tulee nähtävästi jokavuotinen hulluus. Ei sillä, kyllä tuota musiikkia taustalle tarvii,

pää täyteen näitä HelloKitty-ajatuksia, niin ei tarvi suuria ajatella. Kun ne tuntuu nyt liian suurilta.

Wuhuu, viime aikoina minulle on tullut joko vaihdevuodet tai aivovaurio, mutta käsittämättömiä aaltoja, elämästä nauttimisen hetkiä, onnenpuuskia menee läpi pään. Pelottavaa, koska ne on jotenkin silmittömän intensiivisiä, sitä vaan on ja heiluttelee varpaitaan kun on pelkkää tyytyväisyyttä.

Tänään tuli sellainen, kun olin menossa luokkaan. Yläaulassa näin liikkaopen ja hänen ympärilleen kerääntyneet oppilaat, istuskelemassa, kuuntelemassa. Auringon lämpimänväriset viimeiset säteet saivat tilanteen näyttämään kiireettömältä ja pysähtyneeltä. Se oli niin kaunista. Snif.

Aivovamma, eikö! :D



***




(Näin myös yhdet isot, siniset ja järjettömän surulliset silmät. Voisinpa ymmärtää, vaan en toisen ajatuksiin kutsumatta pääse.)