IRC-Galleria

Marco Polo pelaa flipperiä Joensuussa
Siwan kassan tuntumassa
en tiedä miten kukaan voi enää jatkaa
sirkkeli

aurinko on laskenut
mutta on silti kivaa
nautin siitä jotenkin paljonkin

pitää odottaa
pitää jaksaa
kuin urheat sotilaat vammaisessa pakkotilanteessa

bussi tulee ja vie
matkustajat jääkaapille
siinä kaikki mitä tiedämme

pohdiskelen kypsien naisten ulottuvuuksia
sellaisella tavalla
että on aika selvää että
olen taas juopunut

päätön joku suunnitelma
kelaa nyt mitä visioita
keltaistuvat puut kuiskii
lähi-ihmisiä patsaiksi
kaiteet lähestyvät ahdistavasti
rapakko imaisee voimat
pihlajat murskaavat raajoja
tasoristeys paljastaa äänioikeuden
keraaminen rahka on pahaa
lääkäri tutkii rannekelloja
karvaton kissa delaa siemensyöksyyn
kristus mikä päivä

onksul tulta?
ihminen kaipaa sitä kukoistaakseen
tarjoo sitä eteenpäin
jotta muutkin saa makua

kipinöiden rytmi voittaa luottamukset
raivokas sykkivä eroottinen myrsky
en tiedä mikä vittu se on
mutta kuulostaa hyvältä

loppu tulee heti

toistuvasti
itseluottamattomuuteni kuiskaa luovuta
mutta nyt enemmän opin sitä yliajamaan
ja huomaan löydöksiä:
minä keskellä uskalletuinta toivetta

aivan turhan usein jää ansaittu haltuuttamatta
koska meidät on niin taottu myötää hyljeksimään

mitä tekosyistä,
sinun näytelmästäsihän tässä on kyse
mikä vitun idea on siinä että päättää epäonnistua?
kun hyväksyt tulla järkiisi niin typerä onnistus/epäonnistus-polariteetti kuihtuu väistämättä pois

on ihmeellistä kuinka joku voi määritellä
että mikä tahansa ei olisi ravintoa.

on kätketty
kylvetty
syvään kaivettu
maaperään kytketty
kaivattu
siemen sienen
leviäväksi
peittämään maat
vedet
ilma
taivas
avaruus

hyperavaruusmatkaaja
saapunut symbioosiin
edettääkseen
yhteisyytemme
pakopisteeseen.

mulla oli hörökorvat
ja vinot hampaat
olin ehkä kolmannella
ja olin alkanut tytöistä
niinku sillee.

ajattelin että oon liian ruma,
myöhemmin myös et ehkä liian outo,
mutta joka tapauksessa
ei tytöt kiinnostunu musta,
ei ees se yks josta keksin tykätä
kun suurin ihastukseni
ei osottanut mitään kiinnostusta sillee,
ni se yks jolta pyysin kaverini kysymään
et alkaisko se olee.

itkin paljon,
se oli suunnattoman raastavaa
ja käsittämätöntä,
tuntui niin epäreilulta.
oisin halunnu pussata ja pitää kädestä.

lapsen elämä liekehtii aidon intohimoisesti.
kaikki on todellista, sietämättömän todellista.
se on oikein.

olin kattonu jo vuosikausia
ku äitiä sattu ja oksetti
kerran sen lääkitys sai sen tuijottamaan kehoansa katonrajasta
se kuulosti ihan hiton pelottavalta
äiti oli riekaleina
tarjosin sille röökiä
vaikka vihasin savua

kerran putosin hyllylle kurotellessani
sen päälle
se kaatu ja pelkäsin sen lonkan murtuneen
sillä oli taudin takia niin hauraat luut
se oli kammottava syyllisyyden tulva

tukka lähti ja kasvot turpos
peruukki yritti palauttaa osan naiseudesta
mutta se tuntu aina vieraalta,
steriililtä
vaikken sitä sillon tajunnutkaan

yks aamu puhelin soi oudon varhain
isi puhu pitkään ruokapöydän äärella
olin heränny kattomaan
luuri meni kiinni ja isi kerto
että äiti on kuollu
soitin ystävälle etten tuu kouluun
sairaalassa pussasin äidin kylmää otsaa
huone oli sinertävä.

sain psykologilta lohdutukseksi aku ankan taskukirjoja
hautajaiset ovat täysin hämärä muisto
mua varotettiin ettei pidä pelästyä
jos joskus nään äidin istumassa sohvalla

en oo nähnyt


en tykänny käydä haudalla -
ei siellä kuitenkaan ollut mitään
varmistuin siitä ettei jumalaa ole.

äiti oli poissa.


vuosia myöhemmin, yhtenä yönä
olin kävelyllä uurnalehdon suunnalla.
poltin pilveä
ja sitten tunsin yllättävää vetoa
mennä hautapaikalle.
polvistuin,
holvini avautuivat
ja itkin pois kaiken sen jännitteen
jota olin jostain syystä varastoinut sisääni.

hautuumaa lakkasi tuntumasta täysin turhalta
rakkaus suuteli kuolemaa.

tykkäsin jo penskana
tieteiskirjallisuudesta
ja -elokuvista
ja -peleistä

kaverit nälvi,
avaruushenkka pitää satelliittikorvillaan yhteyttä avaruusolioihin

ikään kuin siinä olis jotain vikaa.

tähdet ja avaruus kiehtoivat mua
vaikka silloin tiesinkin aika selvästi
että kyse oli lähinnä mielikuvituksesta

enää en ole niinkään varma
sienet esittävät niin kummia kysymyksiä

trash yesterday's newspaper
local tomorrow ought to turn more interesting
identify one's hold

won't burn memories, just leftovers
alone versus call endless call
rituals must reach space for everything's sake
shake the habit of imagining
continuous disassimilation
normal feelings are all there is

yet
dawning on an escapist will for paradise
on-earth heaven turning ice
we are forced to accept
the realism
of our vast individual responsibility
for creating still countless tomorrows
for us to feed upon