IRC-Galleria

näen, katakombeissa on ulostettu ilolla
mutta pelkäämme myöntää sen
etteivät vainajat toruisi
jokin ruutu on auki ja siellä on
presidentti joka on kiinni
ja olisi hyvä jos hän sanoisi
että aukeaisimme mutta
pistämme töllön kiinni ja katsomme
kun varikset lentävät ulkona

me pelkäämme että näemme itsemme
peilistä
sellaisina kuin olemme
me pelkäämme että emme ole elämässä
kuin olisimme, jos...

mainoskatko:
pantterit kuolleet
sulavalinjaisuus maantiellä
osta minut oksenna
jatkuu: oi kyllä
sillä sinä haistat vain vittua
seisot toimistossa
sen mädän edessä
odottamassa sisäänpääsyä
ja se haistaa sinut haluaa sinut
jos olet se terve
joka haluaa myrkytyksen

minä lukitsen itseni tälle
elämän hullujenhuoneelle
ja nielen myrkkyni ilolla, surulla
kunnes myrsky lankeaa ylitse
ja saamme avata pakkopaitamme itse

ne ovat lippuja joku päivä
joilla hullut pyyhkivät takapuolensa

mutta jos puhutaan lentämisestä
eli elämisestä
niin mielen tasolla mennään jo
komeetoilla, nopeampaakin
Enkä minä halua olla Astronautti

olen nyt jo hän
joka suorittaa leikkauksen sanoilla
olen hän joka kulkee mereen
tunteakseen sen koostumuksen
olen hän joka nielee happoa
koska tietää sen olevan hyvää
ja lakkaa kirjoittamasta
kun sanoista tulee tosia

sillä sydämen astronautti on tiedemies
runoilija joka puhuu sekavia
kuin avoin kirja niin kuuroille kuin kuuleville
kuunteletko?
sillä nyt viimeinen sivu kääntyy
ja olet jo matkalla ulos, vääjäämättä

alatko?
palaa, sulat silti, tomuksi
synny siis romuksi ja olet jo feeniks
olit sinä, sinä olet
Olet Loppu, Voit Olla
päätös joka vierii ilolla
alaspäin, taivasta kohti
silmien tasoa sisemmäs
säihkyvään valkeaan mustalla

kun olet syönyt elämän veristä leipää
ja maistanut sen madot suullasi
tulostat lopulta päästäsi perhoset
ja sielusi suonissa on sykkivä hurmeen virta
alfa omega nova

Olen ahdistunut. Tämä tunne on monin tavoin tutun oloinen, mutta siltikin joka kerta uusi. Se tuntuu resonoivan jostain hyvin määrittelemättömästä asiasta. Yritäpä kuvata mielen keskustaa. Ei, ei se ole mahdollista. Mahdottoman äärellä joko antaa sen olla, tai sitten hakkaa päätä seinään jonka luo.

Tämän ahdistuneisuuden resonoinnin keskusta on monissa asioissa.
Yhteisön yleinen tuomitseva asenne epäonnistumista kohtaan.
Niinsanottu Luuserius. Menneisyyden vittumaiset kohtaamiset. Inhimillistä Möykkelikköä. Mättämistä.

Itsensä kohtaaminen nyt uudestaan, sen ruman ja kivuliaan mötikän kohtaaminen. En kavahda häntä. Nyt hyväksyn tuon tuskaisen, ruman, kivuliaan seuralaisen. En vielä aivan tiedä miten kommunikoida hänen kanssaan, ja hänen välityksellään.

Katson omia rumia piirteitäni, omia haavoittuneita kohtiani, suoraan, arastelematta. Kosketan omia kärsineitä kasvojani kasvojeni alla. En heti ymmärrä miksi kavahdan pois, miksi piiloudun. On tutustuttava, luotava kieli jolla välittää itselleenkin. Hän tahtoisi että olen hiljaa, että poistan nämä rivit, etten puhuisi niistä ääneen kenellekään.

No, olenhan minä tässä ollut, en ehkä samoissa nahoissa mutta kuitenkin. Enkä minä ole aivan varma tämän kaiken merkityksestä, en ole aivan varma toistanko vain itseäni lukemattomilla tavoilla. Että kaikki on vain kivun ääntä eri tavoilla. Kipu nauramassa, kipu itkemässä, kipu voittamassa minun kauttani. Pelkkää voittoa, jos ei minun, niin elämän moninaisuuden.

Olen pieni ruippana jolla on jotain sanottavaa, ja elän sykkivien palavien virtojen keskuudessa.

Se mikä olisi sanottava, en todella tiedä. Yritäpä sanoa kaikkeus yhdellä sanalla. Olen väsynyt, yksinäinen, nälkäinen, epätoivoinen, surullinen, epäonnistunut, onnellinen, eksynyt, saavuttanut, vaeltanut, tyhjentynyt, täyttynyt. Kaikki tapahtuva kaikkeus on ainoastaan näkevän silmäni päässä. Aistien rajamailla, yrittämässä sovittaa jalkaansa mahdottomaan saappaaseen. Vielä askel pitemmälle, siitä missä on hyvä, ja kantaen hyvyydestä siltikin mukanaan, vähän kuin ruisleipää matkaajan repussa.

En ole ehkä kovinkaan viisas loppujen lopuksi, mutta jotain se elämä yrittää minun kauttani kertoa. Ehkä olen vain aukinainen ovi.

Perkeleellisellä metelillä lienen tullut
ulos helvetistä tai joosefin potkulla
navan kohdalta
kun vähän aiemmin jossain ydinvoimalassa
nahat kärventyivät säteilyssä
ja todettiin että neuvostoliitto
ei ole käypä sotimaan
enää paljon pitempään

minulla oli punainen puuauto
mutta siitä tuli jotain muuta
kun näin uutiset televisiosta
jossa mies makasi tiellä veressä
ja minä sanoin etten kuolisi
mutta veli piirsi ruutuun merkin
ja sanoi että kuolen minäkin

joskus myöhemmin olin lapsi
ja minä näin jules vernen joka kertoi
sukellusveneen voivan mennä
sinne minne miehen mieli tahtoo
minä menin peiton alle
ja olin mies avaruudessa

minusta tuli vanha kun toiset sanoivat
tuhat kertaa hieman julmasti
(sillä se ei enää tunnu niin pahalta)
että ei kannata nojata seinään hiljaa
jos he ovat leikkimässä
eikä kannata sanoa sitä mitä tietää
sillä he ovat viisaampia

jossain tuhannen kerran jälkeen
ja ennen kuin luojan kiitos murruin
minä opin myös nielemään kyyneliä niin hyvin
ettei minun tarvinnut enää edes itkeä
nielläkseni niitä
ja toisinaan minä herään vielä siihen
kun yritän

minä menen myös toisinaan keittiöön
jossa sidon vanhempieni kengännauhat
ja he sanovat
että se oli toinen kenkä mikä oli auki
ja hiljaa halaavat maailmalle

kun minä ajattelen heitä
minä painan hiljaa rakkaudella otsan ikkunaan
sillä ikkunan takana on paljon pimeää
siellä mihin he menevät ja ovat kauan olleet
ja mistä minä tulin
ja mistä minä tulin, todella?
minä tulen, vain sen tunnun tietävän
ja kun muistot kasvavat usvaksi
minä kuljen siinä puutarhassa
tunnen ruusut jalkapohjien alla
jalkani ovat lehdistä verillä
ja niistä puhkeavat kukkaan ne kukat
jotka usvan lähdettyä yhä elävät

En tietänyt paljon mitään elämästä. Sitten huomasin että se tietää aika paljon minusta.

Olen nähnyt aika paljon elämää. Yhden verran.

Olen kai ajatellut elämää lämpimästi. En ole aina elänyt sitä mitä ajattelin. Mutta oli minulla siis lapaset.

Elin ennen kuin kuolin, siitä olen aika varma.

Elämä on välillä aika paskaa. Silloin voi joko vetää pytyn tai tutustua lähemmin.

Elämisestä tuntuu tulevan kipeäksi silloin kun se alkaa muistuttaa hyvin paljon jotain elokuvaa.

Elänhän minäkin laskuja maksaen, mutten niitä odottaen.

En ehtisi elää niin paljon jos en välillä katoaisi tyystin.

Elämä on hyvin näkymätöntä toisinaan. Puhut kummituksille ihon alla.

Elämä ei puhu paljoa jos ei kuuntele sitä.

Hiljainen elämä tuntuu eri tavalla. Se on rivien välissä.

Eikö huippuja löydy? Niitä on, voit olla vain itse juuri hyvin korkealla.

Sillä kuka sanoi ettet voisi olla muurahainen kiven päällä?

Jarrutitko pienenä alamäessä? Vai päästitkö irti?

Minä tunsin kun tuuli kävi. Olin jossain kaukana jo.

Trollmann av Ildtoppberg - Arcane Runes Adorn The Ice-Veiled Monoliths of the Ancient Cavern of Stars

Ei, ei tämä ole lähelläkään Finntrollia.
Rempseän peikkoisaa fiilistä ei tästä löydy sitten mitenkään.

Tämä on melankolista Lo-fi drone doomia Englannista. Sointuja on käytössä ehkä yksi, instrumenttien lukumäärää on vaikea arvailla. Äänenlaatu on lahonnutta kasettitasoa ja pysyy aika tiukasti monona.

Ikuisuus tuntuu kappaleiden monotonisessa vakaudessa.
Minimalistista, hidasta, yksinkertaisen surumielistä musiikkia.
Kuulostaa vähän William Basinskin Disintegration Loopsilta kaikessa suttuisesti etenevässä verkkaisuudessaan.

Surullista on että yhtyeen toinen hahmo Mordraaneth lähti oman kätensä kautta ulos ruumiinsa tabernaakkelista tämän vuoden syksyllä.

Amon Dude - Self Titled

Jonkun suomalaisen hörhön tekemää hassun brutaalia far out matskua. Itseasiassa tämä hörhö on Avaruksen Arttu, mutta ei kerrota siitä muille.

Tää on improvisoitua ääntä, joka saa muotonsa äkkinäisillä leikkauksilla ja efektifriikkauksilla.

Keskittyy selkeästi etenevän rakenteen sijasta ihan puhtaasti järjettömän primaaliin ilmaisuun.

Kaoottisesta pintapuolesta huolimatta kappaleissa on eronsa ja ne muodostavat oman tilansa. Käytetyt instrumentit, efektit ja tekniikat vaihtelevat. Jännittävää kuultavaa, ja myöskin varsin rankan päällekäyvää.

Intensiivisenä katarttisena äänitrippinä toimiikin mainiosti, ja vinksahtaneimmille meistä tää on varmasti ihan helvetin hauskaakin.

Kiipeän alati vuorten ylitse
kunnes lokero selässäni on tyhjä
ja nukahdan sen sisälle

Minä kun kuvittelin
seinien kaatuvan päälleni
mutta sitten huomasin
että vain nojaan, itse

olla kuin hiljaisuus
ei pyydä vastausta
eikä kerro kun pyydetään

olla vasta kun on tyyntä

aivan kuin viiva tyhjälle kankaalle

olen peililasia
jonka sisältä heijastus koskettaa

Jalat pöydän jaloilla
Aurinko paistaa, on vähän pakkasta
Jos ulkona hengittää niin kai se näkyy
En nyt vastaa puhelimeen

Minulla on pari juttua pöydällä. Keittiössä tuoksuu pahalta
Siivoaminen on mukavaa toisinaan
En tiedä menenkö ulos

En ole väsynyt kuin ennen olin
En ennen ollut tämä

Hiukset on pörrössä Katsoin peiliin
Jokin pelottaa Jokin on samalla hyvin kohdallaan

Ehkä pelkään ihmisiä

Siellä sun täällä on kaikkea

Joskus aurinko värjäsi kaiken kultaiseksi

Olisipa on
Olen

Älykkyyden yhdyntä elämän kanssa olemassaolon toimintamaratoonin kolmannella tasolla,

eli

opastettu kierros matkallesi toiselle puolelle, jolta et ole palannut vieläkään.

I.

Räjäytä kaksi pommia mielessäsi ja voitele itseäsi jollain rypsihunajalla kunnes päästäsi tulee sondi joka laulaa kaksi nuottia. Toteuta nuottien toiveet.
Mene kuoppaan nukkumaan ja myönnä että on turha tehdä sitä mitä muut kaipaavat sinulta ja että on turha nukkua jos päässäsi on nuotteja laulava sondi.

II.

Herää.

Vaikka sinulla olisi pipo tai joku muu hattu, et voisi piiloutua itseltäsi.
Näytä takamusta siis totuuden pillupäälle ja anna sen sitten lävistää itsesi. Se roiskaisee lopulta itsensä ulos kurkkusi kautta.

Mene sen jälkeen kauppaan ostamaan elämä. Hiero pyllyä lyhtypylvääseen ja tervehdi mummoa joka katsoo sinua paheksuen.
Huomaa hänen kaunis hattunsa ja miten kuutamo heijastuu rypyistä yhä 80 vuoden jälkeenkin.

Katso Sitä, ja sen mehukasta käärrepaperia, hyväile itseäsi ja muotoile runo joka olisi yhtä hyvä kuin miltä se kuulostaa.
Sitten revi paperit säleiksi ja todista elämän ruskeanräikeää ulostemuotoa. Pistä elämä uuniin ja odota kymmenen minuuttia. Hiero haarukalla otsaasi ja yritä saada sondi soimaan kovemmin.

Elämästä tulee kypsä kun et jaksa enää odotella sitä. Sitten vain syöt sen ja se alkaa puhumaan sinun äänelläsi.

III.

Älä vittu ainakaan nukahda vielä. Kello kymmeneltä ensi viikolla alkaa lähetys.

Mene kauppaan tai kirjastoon. Näet siellä muita tyyppejä. Sano heille päivää. Kun he vastaavat katseeseesi, ole vilpittömän sälämyhkäinen. Yritä vältellä katsekontaktia. Älä myönnä mitään. Kerro heille että uskot johonkin. Kiellä kaikki sillä he eivät vielä tiedä tarpeeksi. Kutsu heidät kahville ja pullalle.

He ovat hyviä ihmisiä. Ihan vitun loistavia, mutta anna heille persettä joka tapauksessa. Sitten kun he kertovat kaikki salaisuutensa, käy kakalla ja tee iso kakku. Jossain vaiheessa rakastut, ja asioiden mullistuminen nopeutuu. Sondisi alkaa välkkyä ja veri virtaa suonissasi yhtä nopeasti. Loistava lamppu on pääsi sisällä ja sydämessäsi raketti jonka päämäärä on portti kuun päällä.

V.

Olet ihan tosi rakastunut tässä vaiheessa, mutta sitten tapahtuu jotain.

IV.

Viiletät vitun kovaa kapakkaan ja survaiset kätesi ensimmäisen vessan pytystä sisään. Siellä on totuutta kourallinen. Älä syö sitä, bakteerit ovat vaarallisia. Hengestäsi en tiedä, koska olet just sinä. Mutta älä tee näitä juttuja jos haluat todella tietää jotain. Sun ovesi on nimittäin auki jo ja se vain vaatii pientä askelta lakata lukemasta tätä ja mennä ulos, vetää pää sekaisin ja todeta olevansa aina yhtä selvä, aina yhtä ulalla, aina yhtä rakastunut, aina yhtä elossa.

Haist' Pillu <3

XXXX

Tänä päivänä kuunneltua.

Autechre - Incunabula / Tri Repetae

Autechre on hyvää elektronista musiikkia, huomasin että tykkäilen ehkä enemmän heidän varhaisesta tuotannostaan kuin myöhemmistä kokeellisista levyistä. Näitä on keveämpi kuunnella. Näissä varhaisemmissa levyissä on myös pientä elekro-fiilistä, varsinkin incunabulassa. Tri Repetae on jo huomattava askel kokeellisempaan suuntaan kyllä, rytmeistä on tullut tiiviimpiä, nopeampia, mutta eivät ne ole lähelläkään LP5:sta alkavaa kaoottisen järjestäytynyttä päräyttelyä. Merkittäviä tapauksia nämä levyt ovat, persoonallista jälkeä.

Wrnlrd - Cperadt

Aikas mainiota black metalia Amerikan Arlingtonista. Lyhyitä kappaleita, aika lailla yhtäläisiä toistensa kanssa. Perinteisesti detaljit ovat yleensä peittyneet särökitaroiden alle, muutamia yksityiskohtia lukuunottamatta. Välillä tuntuu siltä kuin tyyppi soittaisi montaa kappaletta yhtä aikaa päällekkäin. Tunnelma on painostava, myrskyisä. Ei aivan perinteisintä BM:ää kuitenkaan, aikaslailla crust-vaikutteita kuulen tässä. Punk/doom-fiilistä. Levyn edetessä kappaleet saavat enemmän sävyjä. Ei nyt mikään suosikkini BM-levyistä kuitenkaan.

Paysage D'Hiver - Demonauha vuodelta 2000

Huh, tämä on kyllä aina vaikuttavaa materiaalia. Saan tästä musiikista sellaiset fiilikset että tämä on hyvin henkilökohtaista musiikkia, kamaa jonka tekemiseen ei ole teoriaa olemassa. Ei tämä ole musiikkia jota haluaisin kuunnella joka päivä, tämä on jotain mikä vaatii oman hetkensä hyvin vahvasti. Parantavat fiilikset tästä tulee, tummaa ei tunnu, vaikka vihlookin.

Art Blakey & The Jazz Messengers - Mosaic
Haa, svengaa kuin joku eläin. Hienoa jatsia 60-luvun alkupuolelta. Ensimmäinen kappale sisältää niin hienon rumpusoolon että sen kautta tajusin rumpujen soittamisen olevan parhaillaan todellakin melodista. On aivan kuin Blakey heittäisi nuotteja ilmaan rumputikuillaan. Hyvin miellyttävää kuunneltavaa tämä, siistillä tavalla urbaania. Kaupunki saa aivan uuden fiiliksen kun tätä soittaa luureista ja katsoo aamuvarhaisella kadulla kulkevia ihmisiä.