IRC-Galleria

Taas kerran vuosi vaihtui. Näin vanhana tuntuu aika kummalliselta juhlia hurjana uutta vuotta, kun sitten vaan miettii sitä faktaa että mitäköhän uutta se tuo. Oppiiko vanha koira uusia temppuja? Itselläni lupaukset menee aina niihin perinteisiin elän terveellisemmin, teen kouluhommat ajoissa- lupauksiin joista on mahdoton jossain vaiheessa pitää kiinni. Enpä kyllä mitenkään kovin pahasti enää pety, koska loppujen lopuksi tiedän tekeväni parhaani ainakin suurimman osan ajasta.
Kummalista on se, ettei edelleenkään näy merkkejä kunnon talvesta, ja se kyllä masentaa. Näin paljon maailma sitten on kerennyt muuttua elämäni aikana, ja miten paljon se ehtii sitten vielä muuttua kunnes oma aika täällä päättyy??
Koulu alkaa ensi viikolla ja tällä hetkellä ajatus on masentava, pelkästään sitä.
Loma on ollut ihana, on saanut olla kotona ja kaikkien läheisten, kaikkien niiden tärkeitten ihmisten kanssa jotka merkkaa jotain. Ikävä tulee, se on varma..
Mutta on taas aika nostaa häntä pystyyn ja aikuistua, palata opiskelijabudjettiin ja rahasta murehtimiseen.. huoh.
Noh, kesä tulee kuitenkin joskus.
Tsemppiä kaikille.
-Anu-

Missä se lumi oikein on? Mulle alkaa tosissaan riittää tää vesisade ja ikuinen harmaus.
Oikeasti, voisko sitä lunta sataa ja tulla vaikka ihan pakkasta.

Nyt saan henkäistä tämän kaksi iltaa..joo tasan kaksi iltaa. Tai toinen menee ehkä jo uudessa täpinässä. Mutta kuitenkin. Kaiken jälkeen tuntuu jopa oudon tyhjältä olla tekemättä "mitään". Tai siis ei nyt mitään mutta kuitenkin.
Ou jee. En ossoo sannoo mittään muuta. Tyhmää olla yksin kotona, se yksi tietty eräs saisi olla täällä nyt mutta kun sillä on nyt just jotain tosi tärkeen hienoo..
Noh, kai pärjään. Nukkumaan tai jotain, ainakin haaveilemaan jostain todella ihanasta. <3
-Anu-

Miksi minusta on tullut tämmöinen? Onko tämä silkkaa sattumaa vaiko kenties jostain aikojen takaa periytyvää geenihöttöä josta nyt kärsin ja joka aina tasaisin väliajoin ottaa koko kehon päineen kaikkineen valtaansa ja tuntuu todella kuristavan minut käsiinsä sillä kauniilla sekunnilla.
Lapsesta asti olen stressannut. Kaikki aina lohduttivat minua kertomalla minulle että olin vain todella tarkka, perfektionisti joka teki kaikkensa päästäkseen parhaaseen mahdolliseen tulokseen. No näinpä näin. Tietääköhän kukaan kuinka monta unetonta yötä vietin jo ala-aste ikäisenä stressin vuoksi? Se ei ole kivaa, minusta ei ole kivaa olla perfektionisti ja tuntea suunnatonta huonoa olo joka itseasiassa on muuten fyysistäkin, jos olen "saamaton" eli omalla kielelläni epätehokas siis. Haluaisin olla yksi niistä tyypeistä joka sanoo ettei jaksa stressata, elämä menee omalla painollaan ja kyllä se siitä suttaantuu- lauseita ja on vaan huolettoman onnellinen, mutta tuntuu kuitenkin selviytyvän kaikesta välttämättömästä keskiverrosti.. Mutta ei, en pysty muuttumaan vaikka kuinka yritän.
Ei, minä olen juuri se henkilö joka lukee kokeeseen, laittaa pyykit koneeseen,tiskaa, silittää, imuroi ja vielä koettaa kuunnella jonkun lähiomaisen puhetta puhelimessa kehtaamatta sanoa että pitäisi oikeastaan tehdä kaikkea muuta sillä hetkellä. Ja kyllä, KAIKKEA TÄTÄ SAMAAN AIKAAN. Onko elämäni tarkoitus todella olla mahdollisimman tehokas?! Ja onnistua kaikessa tekemässäni?
Milloin raja tulee vastaan? Vitsi kun on kiva onnistua. Siinähän se juuri onkin, sehän se on miksi sitä venyy äärirajoilleen vain jokun typerän tavoitteen vuoksi. Koska tykkää onnistua. Jos joku tällä hetkellä ottaisi verikokeen josta voisi erotella adrenaliinin määrän verestä, olisi se lukema kyllä huipussaan. Huono juttu siinä on se, että tämä stressihormoninakin tunnettu hormoni lisää myös aggressiivisuutta sen lisäksi että se auttaa selviämään rajatilanteissa ja lisää sokerin määrää veressä. Eli lähellä olevat ihmiset, antakaa anteeksi jo valmiiksi seuraavat kaksi viikkoa..
Kirjoittaminen auttaa, mutta samaan aikaa mietin jo ainakan kahta, ei kun sori, kolmea asiaa jotka täytyy tehdä.. Joten, parempi kai poistua nyt..
Kevyempiä tuulia odotellessa,
Anu

Tällä hetkellä oikeasti kaipaisin ihan tosissani sielunsiskoa. Sellaista tosi tosi tosi hyvää kaveria jonka kanssa puhua asioista joita ei oikein yksin tunnu saavan selväksi. Jotenkin vaan havahduin siihen ajatukseen ettei mulla oikeasti ole oikein sellaista. Älkääkä nyt hyvät vanhat kaverit loukkaantuko, tärkeitä ja ihania ootte. Mutta kaikki te merkittävät ihmiset olette niin kovin kaukana. Tai jostain muusta syystä vaan jossain ulottumattomissa. Nähtävästi mietin vaan yksikseni asioita. Ja teen sitä melko paljon liikaa. Koska siinä vaiheessa kun asiat alkaa tuntua mahdottomilta ja siltä ettei mikään oikein tunnu selviävän tai että ne jutut käy elämää suuremmaksi kaipaisi jonkun joka kuuntelisi ja sillai että se tyyppi oikeasti tuntisi sut niin hyvin että voisit vaan puhua kaikesta. Huoh.
Näin se elämä menee, nyt on se aika ettei oikein tiedä kenen puoleen kääntyä. Vanhat vai uudet? Tulevaisuus vai menneisyys?
Sitä se nyt on, pohtimista.

Ekstrovertti

---

*---- Introvertti
Käytännöllinen

---

*

---

Intuitiivinen
Ajattelija

---

*---- Tuntija
Impulsiivinen

---

*

---

Harkitsija
(mpmm)

Vastaustesi perusteella seuraava luonnehdinta kuvaa persoonallisuuttasi
Olet oma yksilösi, uskollinen ja herkkä. Olet herkkä ja ujo, etkä pidä asioita itsestään selvinä. Tunnet itsesi olevan hyödyksi vain silloin, kun voit olla avuksi toisille. Toiset ihmiset helposti luottavat kaltaisesi ihmisen apuun, joskus jopa niin paljon että he kehittävät itselleen vastuuttoman läheisriippuvuuden sinuun. Ihmistyyppisi uhrautuu helposti, ja vaarana onkin ajautua marttyyriksi. Saatat joutua kamppailemaan sisäisten epäilyksiesi ja pelkojesi kanssa, ennen kuin uskallat ilmaista henkilökohtaiset halusi ja tarpeesi. Olet konservatiivi, jolle työ on elämä. Teet töitä ahkerasti niin työpaikalla kuin kotonasi. Tarjoat apuasi anteliaasti, ja usein kulissien takana. Uudet ideat, muutokset ja epävarmuus ärsyttävät sinua. Haluat muuttumattoman, hyvin järjestetyn ja aikataulutetun elämän, vaikka se tarkoittaisi sitä että joku toinen tekee aikataulusi ja ohjaa elämääsi. Sovellut parhaiten ammatteihin, joissa voit auttaa ihmisiä: palvelutyö, opetus, vapaaehtoistyö, hoitotyö. Olet onnellisimmillasi kun voit käsitellä yksityiskohtia ja suorittaa rutiineja, varsinkin jos voit tehdä niitä ihmisten parissa.

Näin sanoi eräs persoonallisuustesti minusta.. Oikeaan osui! Kiitos Seitti! :)

Tätä kahden päivän kaaosta kuvaa erittäin hyvin se telkkarista tuttu sanonta elämä on. Kyllä se elämä välillä on. Kauheata. Kivaa. Mahtavaa. Hirveätä. Pelottavaa. Kaunista. Mitä vaan.
Tuntuu sille että olis tapahtunut asioita paljon ja sitten taas toisaalta yhtäkkiä huomasin ettei mitään olisikaan tapahtunut mutta sitten kuitenkin mietin että jotain peruttamatonta on tapahtunut. Jotain mitä ei voi enää muuttaa. Sitä ei voi muuttaa koska se on sanottu ääneen, se on kuultu ja ymmärretty oikein. Joku on ottanut sen henkilökohtaisesti ja pahoittanut mielensä ja tulee muistamaan se ikuisesti. Minäkin tulen muistamaan sen ikuisesti. Ihan aina nämä kaksi päivää. Siitä olen varma että minun rakkaani on ihana. En ikinä tiedä miten pärjäisin ilman häntä. Kuinka joku voi jaksaa minua, sitä että tuntuu niin pahalta etten tiedä miten olisin ja haluaisin vaan kadota täältä ja mennä piiloon ikuisiksi ajoiksi. Sillä rakkaalla on joku ihme voima jolla se saa hymyn huulilleni ja saa asiat jotenkin näyttämään paremmalta vaikka vasta äsken vannoin etten ikinä hymyile, etten ikinä enää nouse tästä että kaikki on niin niin niin niin niin huonosti. Rakkaus on hieno juttu.
Huomenna kaikki palautuu kai ennalleen. Ainakin noin päällisin puolin. Pöly laskeutuu ja ihmiset alkaa elää niinkuin ennen pyörremyrskyäkin tekivät. Siinä on vaan yksi juttu. Rikkoutuneen talon voi korjata mutta niitä kaikista tuhoutuneimpia paikkoja ei saa korjattua vaan ne täytyy rakentaa uudelleen. Se on kai hyväkin asia, uusi alku ja kaikkea mutta nyt tuntuu jotenkin sille että se uusi ei miellytä. Ei ainakaa vielä koska en haluaisi että se vanha olisi koskaan rikkoutunutkaan..
Melko henkevää, pakko kuitenkin jollekin kertoa. Tuskin tätä kukaan lukee, mutta jos lukee niin kiitos siitä. Pitäkää toisistanne huolta. Ihan tosi.

Se on nyt sitten se kauan odotettu kesä. Tai kai se niinku kuuluu odottaa kesää vaikkei edes siitä ihan älyttömästi tykkäiskään. Lukeudun muuten niihin tyyppeihin (äärimmäisen pieni vähemmistö) joka ei välttämättä ole maailman innostunein kesästä. Ahdistaa että pitää pukeutua pieniin vaatteisiin. Ei kiva. Ei ainakaan ihmiselle joka vaan ei pidä itseään maailman paras kroppaisimpana ihmisenä. Huoh.
Ja sitten on ne kesätyöt. Kuusi kokonaista kesää samassa työpaikassa. Helppoa, aivotonta työtä mutta ei vaan enää kolahda. Ehkä olen siis saanut aivot. Heh. Rahaahan siitä saa mutta siltikin ei vaan jaksais. Ärsyttää kun muut jää kuorsaamaan ja itse lähtee ennen kenenkään muun heräämistä töihin. Välillä tuntee vaan olevansa eläin. Perhana.
Ulkomaille tekis mieli. Ulos tästä kaikesta. Ulos Tampereesta, Jyväskylästä, Äänekoskesta ja Suolahdesta. Ulos Suomesta. Nähtäväksi jää pääseekö sitä kovin kauas. Helsinkiin?!?
Kuntoilu on muuten yksi niistä asioista jotka ei oikein kesällä toimi. Siitä tulee sellainen mieletön kunto-urheilu-ahdistus jota ei saa pois millään. Mutta kun kesällä olisi vaan mahtavaa välillä olla, paistaa makkaraa ja sitten taas olla. Käydä ehkä välillä uimassa. Ja sit taas syödä :)
Loppujen lopuksi tää teksti kuulostaa siltä että en tykkää yhtään kesästä. Ei se kyllä ihan niinkään ole. Tykkään auringosta ja siitä että sais hyvän rusketuksen. Se on aina tavoittelemisen arvoinen asia. Jee, hyvä rusketus! Go go.
Tää loppuu nyt tähän, en jaksa enempää. Näin käy raskaan työn raatajalle perjantai iltana.
-Anu-

Se on niin kummalista että joskus vaan on hemmetin moinen kiire. Koko ajan paikasta toiseen, aikataulusta toiseen aikatauluun. Ja sitten taas toisinaan, ei mitään. Ei kerrassaan mitään. Löytyykö tasapainoa koskaan??
Tuntuu aina keväisin että jotenkin kaikki asiat vaan kasaantuu päälle. Ehkä se johtuu siitä, etten ole mikään mieletön kevät-ihminen joka odottaa kieli pitkällä joka ainoaa pientä aurinkopilkahdusta ja saa sitä mielettömät hypet pitkäksi aikaa. Mielummin pukeudun syksyllä takkiin ja vedän sen villapipon päähän. Nyt kaikki saatte vihata minua ihan täysillä, koska KYLLÄ OLEN SYKSYIHMINEN ENKÄ KESÄ!!
Mutta takaisin kiireeseen. Laskeskelin että tällä hetkellä päässäni takoo ehkä noin kuusi eri hommaa. Projektien laajuus uloittuu aina pyykinpesusta tulevaan tenttiin johon pitäisi jossain ihmeen välissä lukea vähän reilut parisataa sivua. Hienointa on kuitenkin se, ettei ole tietoakaan mistä sen tenttikirjan saisi. Pyöräkin on korjaamolla joten se pitäisi hakea, maksaa ja tuoda tänne. Mennä salille treenaamaan, tehdä pari kouluhommaa, silittää puhtaita pyykkikorissa (joka näyttää meillä olevan olohuoneessa nojatuoli??!) lojuvia vaatteita uusien tieltä vaatekaappiin. Käydä katsomassa rakkaan esitys ja paneutua siihen asiaan. Syödäkin jossain vaiheessa ja orientoitua huomiseen reissuun keski-suomeen ja siihen että perjantaina ortopedi odottaa jalkojeni paluuta sairaala mehiläisen vastaanotolle kuulemaan uutta tuomiota. Ja vappukin tulee. Eli pitäisi löytää intoa juhlimiseen, hyvä vappu mieli ja kivat vaatteet sinne.. huoh. Ja nukkua haluaisin muuten jossain vaiheessa myös.
Eli kiire on kiire on.
Ehkä aloitan tämän mahdottomalta tuntuvan urakan jostain pienestä..
Kiirettä kaikille siskoille ja veljille, kevättä (kiirettä) jalkoihin!
-Anu-

Kerran mietin että miltäköhän tuntuis oikeasti olla maanantai. Olisit aina se jota vihattais ja aina saisit kuulla, "voi ei, taas maanantai.." Olis varmaan tosi rankkaa olla maanantai.
Tämä maanantai on ollut yhtä pysähtynyttä aikaa. Koko päivä on mennyt odottaessa jotain tai jota kuta ja tuntuu vaan että aika matelee. Se matelee ja tukehduttaa kun se ei kulu..Ja sit kun vain pienen hetken saan sen onnen siihen viereen se katoaa samassa ajassa kuin oli tullutkin. Miks helvetti se aina on niin?
Mulla on voimakas oma tahto ja mulla on paljon asioita joita oikeasti haluan tehdä. Jopa joitain sellaisia asioita joita ilman en pärjää. Joita mun tosiaan on viikottain saatava tehdä, muuten en pärjää.
Viime viikolla sain sitkeän silmätulehduksen joka ei millään lähde pois. Nyt se on jo parempi mutta huomenna kun palaan sinne sairaalaan kaikkien niiden bakteerien pariin, olen varma että se aktivoituu välittömästi. En muuten muista milloin mulla olis ollut silmätulehdus ennen tätä koitosta.
Kevät ei koskaan ole ollut mulle hyvää aikaa. Tämä kevät on mennyt yllättävän nopeasti ja aika kivuttomastikin johtuen varmaan siitä, että koulu on pitänyt kiireisenä ja oon tosiaan yrittänyt tehdä siellä parhaani. Hyvä minä siis.
Mulla on vaan sellanen paha tapa että vaadin itseltäni lisää ja lisää, enkä oikein osaa lopettaa ainakaan muutamassa hyvin tietyssä asiassa.
Välillä mun tiedättekö tekis vaan mieli levätä laakereillani pirun pitkä aika ja helvetti olla kerrankin. Mutta ei...mulle tulee stressi siitä etten tee mitään, etten ole tehokas tai että en saa mitään tuottavaa aikaan.
Ehkä pitäis opetella olemaan armollinen itselleen, myös henkisesti.
Äitini aina opettaa minua ja pitäisi varmasti häntä myös uskoa..Ainakin joskus.