"Äittä, kuolevatko lapset koskaan?" kysyi tyttäreni tänään. Hänen silmänsä olivat suuret ja pelästyneet. Viime aikoina kuolema on kovasti askarruttanut häntä. Otin hänet syliini ja halasin häntä. "Kulta, askarruttaako kuoleminen sinua?" kysyin häneltä. Tyttäreni nyökkäsi hyvin vakavana. "Askalluttaa", hän myönsi. Sitten hän jäi odottamaan vastausta. Mietin, mitä voisin sanoa. En haluaisi häivyttää kolmivuotiaan uskoa elämään ja hyvyyteen ennenaikaisesti ajattelemattomilla sanoilla. "Hyvin harvoin, kulta", selitin lopuksi. "Joskus sitäkin tapahtuu onnettomuuksissa, tai jos lapsi tulee todella sairaaksi." "Kuolenko minäkin?" tyttäreni kysyi. "Joskus pitkän ajan kuluttua", jatkoin. "Niin äiti ainakin toivoo." Tyttäreni painoi päänsä sydäntäni vasten ja oli pitkään hiljaa. Sitten hän kietoi kätensä ympärilleni ja halasi minua voimiensa takaa. "Minä lakastan äittä sinua", hän sanoi kasvot rintaani vasten painettuina.
Tyttäreni kysymys pakotti minut miettimään, miten moni lapsi joutuu kolmivuotiaana kohtaamaan kuoleman silmästä silmään - kenties hyvin väkivaltaisenkin kuoleman. Menetettyä viattomuutta ei saa takaisin ja vaikka siitä luopuessaan kenties kiljuisikin riemusta ja heiluttaisi lippua voitonmerkiksi katuu sitä myöhemmin - mahdollisesti.
Mitä itse kadun lapsuudessani? Sitä, etten urheillut aktiivisemmin. Olisin kenties löytänyt uusia puolia itsestäni ja saanut enemmän ystäviä varhemmin, kehittynyt sosiaalisesti. Sitä kadun myös, ettei minulla ollut oikeastaan kunnollista nuoruutta toilailuineen ja remuamisineen. Aikuistuin liian varhain, oikeastaan ilman kunnollista murrosikää.
En halua, että viaton tyttäreni maksaa siitä hintaa.
Uusimmat blogimerkinnät
- Tuntematon 02.04.
- Odottamaton 23.03.
- Kotikutoista 20.03.
- Ohjelma ei vastaa 18.03.
- Take a bow 06.03.
- Kauneuden kauheudesta 06.03.
- Pusukuutio 06.03.
- Feeling orange 06.03.
- Erittelyjä 04.03.
- Makaaberin kauneudesta 02.03.