IRC-Galleria

Yritin korjata vuorokausirytmiäni eilen, mutta laihoin tuloksin. Joulun aikaan sairastettu virus - influenssako lienee ollut, korkeasta kuumeesta päätellen - jätti jälkeensä päälaelleen kääntyneen uni-valverytmin, eikä se ole vieläkään korjaantunut. Asiaa ei liene myöskään korjannut se, että olen käynyt muutaman ystäväni kanssa viime öinä äärettömän mielenkiintoisia keskusteluja. Oikeastaan hyvä niin, sillä olen oppinut niiden avulla itsestäni uusia asioita, jotka toivottavasti tekevät vähitellen elämästäni helpompaa ja parempaa.

Kaipaan uniani: jännittäviä seikkailuja, rauhallisia vaelluksia unimaailmani metsissä; rakkaita ystäviäni, joista toisinaan näen unta. Erityisesti kaipaan erästä ystävistäni; olen tapani mukaan hieman huolissani hänestä.

Toissapäivänä olin ystäväni kanssa kävelyllä. Kävimme katsomassa dendrologisesti mielenkiintoista puuyksilöä: tsaarinpoppelin ja laakeripoppelin luonnollista risteymää. Sen oksat olivat suorastaan kiharaiset ja rungosta työntyi laakeripoppelille tyypillisiä vaaleanharmaita, harjanteellisia runkovesoja. Puu seisoi aivan meren rannassa, keskellä aivan toisenlaisten poppelien suoraa rivistöä; yksin, erilaisena. Ajattelin, että se poppeli oli vähän kuin minä: käkkyräinen, erilainen, helposti joukosta erottuva. Silloin päähäni kohosi ajatus, josta en ole vieläkään päässyt eroon. Aloin pohtia, olenko minä tylsä. En juurikaan käy ulkona. Harrastukseni toki ovat mielenkiintoisia varmasti useammankin mielestä, mutta esimerkiksi larpinkirjoitus on enimmäkseen yksinäistä puurtamista; toisinaan pieniä voittoja, usein suuria tappioita tai karvaita epäonnistumisia. Oppimista, mistä nautin eniten. Ihmisenä kehittymistä.

Sitä ei koskaan saavuta ilmaiseksi.