Jousiammunta on vienyt minut mukanaan. Ollessani eilen neljättä kertaa jousiammuntaradalla ampumassa sain jousiammuntaseuran jäsenyyshakemuksen kouraani. Ikinä aiemmin elämässäni en ole kokenut olevani innostunut urheilusta minkäänlaisen seuran puitteissa - saatika kokenut olevani varsinaisesti hyvä. En minä nytkään hyvä ole, mutta kenties olen kehityskelpoinen yksilö tässä lajissa. Ainakaan ikäni ei ole este menestykselle.
Jousiammunnassa rakastan kaikkein eniten sitä suurta rauhan tunnetta, joka sieluun laskeutuu hetki ennen jousen jännittämistä. Laji antaa myös armottomasti palautteen suorituksesta. Jokainen taulun ohi osunut nuoli kertoo karua kieltään: "Ajatuksesi harhailevat", "Asentosi on aavistuksen verran väärä", "Muista jännittää se jousi selällä, älä hauiksella". Tähän mennessä olen myös pitänyt suuresti muista harrastajista.
Ensimmäisen maistiaiseni takaiskuista olen kuitenkin jo saanut. Ollessani 3. kerran ampumassa olin kuin horteessa. Siihen oli hyvin luonnollinen selitys, mutta sain havaita, miten herkkä laji on kyseessä. Jokainen pienikin keskittymiskykyyn vaikuttava seikka näkyy suoraan tuloksessa.
Eilen sain kokeiltavakseni aiempaa jäykemmän jousen. Omien voimien rajallisuus on pakko myöntää, kun jousen jännittäminen saa kädet väsymään ja sormet tuntumaan oudoilta. Tänä aamuna herätessäni huomasin miettiväni, millä tavoin kykenisin kehittämään selkäni lihaksia, jotta kykenisin parempaan suoritukseen.
Voiko urheiluun rakastua?
Uusimmat blogimerkinnät
- Tuntematon 02.04.
- Odottamaton 23.03.
- Kotikutoista 20.03.
- Ohjelma ei vastaa 18.03.
- Take a bow 06.03.
- Kauneuden kauheudesta 06.03.
- Pusukuutio 06.03.
- Feeling orange 06.03.
- Erittelyjä 04.03.
- Makaaberin kauneudesta 02.03.
Selaa blogimerkintöjä
-
▼
2007 (43)
- ▶ huhtikuu 2007 (1)
- ▶ maaliskuu 2007 (10)
- ▶ helmikuu 2007 (11)
- ▶ tammikuu 2007 (21)