Keskusteltuani ystäväni kanssa itkemisestä tulin itsekin ajatelleeksi omaa suhdettani siihen ilmiönä, sekä sosiaalisesti että psyykkisesti. Olen aina hävennyt itkemistä julkisesti ja itken hyvin harvoin myös yksityisesti, kerran-pari vuodessa. Edes syvä epätoivo ei saa yleensä minua itkemään, vaikka sisikuntaani kuinka raatelisikin.
Läheisimmät ystäväni ovat jo tottuneet siihen, että jos olen oikein murheellinen, yksinkertaisesti kieltäydyn puhumasta puhelimessa, etten itkisi. Häpeän itkemistä, vaikken haluaisikaan. Uskoakseni tämä on perua koulukiusattuna olemisesta. Itkeminen oli heikkouden merkki, enkä halunnut näyttää heikkouttani kiusaajilleni.
Kipu ei yleensä saa minua itkemään - ei edes silloin, kun olin vähällä kuolla odottaessani esikoistani. En koe olevani vahva, mutta jokin sisälläni estää itkemisen. Haluaisin osata olla myös heikko. Ehkäpä tämän opetuksen aika on seuraavaksi edessäni.
Uusimmat blogimerkinnät
- Tuntematon 02.04.
- Odottamaton 23.03.
- Kotikutoista 20.03.
- Ohjelma ei vastaa 18.03.
- Take a bow 06.03.
- Kauneuden kauheudesta 06.03.
- Pusukuutio 06.03.
- Feeling orange 06.03.
- Erittelyjä 04.03.
- Makaaberin kauneudesta 02.03.
Selaa blogimerkintöjä
-
▼
2007 (43)
- ▶ huhtikuu 2007 (1)
- ▶ maaliskuu 2007 (10)
- ▶ helmikuu 2007 (11)
- ▶ tammikuu 2007 (21)