IRC-Galleria

Oikeastaan se oli eilen, ei tänään, ja vaikka otsikko osittain viittaakin Lou Reedin kappaleeseen "Transformerilta", ei kyseessä ollut huumeiden kyllästämä psykedeelinen kemiaonnela, vaan kehon tuottamien omien hormonien aiheuttama onnentunne, jonka oli aiheuttanut se, että kaikki oli ylipäätään hyvin ja melkein mallillaan. Oli siis Syytä Iloita, kuten A. A. Milne voisi mainita. Edes häntä ei ollut paleltumispisteessä eikä kenenkään tarvinnut hieroa sitä.

Miten määritellä "onni"? Onko se onnettomuuden puutetta? Onko se fysikaalista onnentunnetta? Endorfiinien läsnäoloa kehon aineenvaihdunnassa? Pelkään, että jos ryhdyn miettimään liian tarkkaan, olenko onnellinen, häviää tuntemukseni. Minun on vain tyydyttävä siihen, että sisälläni asuu tyytyväisyys, joka lienee parasta nimetä "onneksi".

Ystävät ovat suuren onnen lähde, sen sentään olen tänään oppinut - tai ainakin muistanut jälleen, sillä uskoisin, että tiesin sen jo ennenkin. Silti se jaksaa aina hämmästyttää, uudelleen ja uudelleen.

Päivän mietelause on C. S. Lewisin kirjeestä kummilapselleen: "Remember there are only three kinds of things anyone need ever do: 1) Things we ought to do. 2) Things we've got to do. 3) Things we like doing. I say this because some people seem to spend so much of heir time doing things for none of these reasons."

Tänään oli hyvä päivä - niin hyvä, että nyt olen hyvin väsynyt. Yllättävää, että hyvä olo tuntuu pehmeänä, lämpimänä väsymyksenä eikä virkeytenä. Tekisi mieleni käpertyä peiton alle, ottaa "Musta rapu" esiin ja ryhtyä lukemaan sitä loppuun.

Jerker Virdborgin "Musta rapu" on yllättänyt minut todella positiivisest. Hänen kerrontansa on kadehdittavan selkeää ja silti hyvin kaunista, paljastaen vain juuri ja juuri tarpeelliset, olennaiset asiat. Päähenkilöstä hahmottuu inhimillinen ja miellyttävä kuva, joka houkuttelee ottamaan selvää, lukemaan eteenpäin, ratkomaan arvoituksen, joka hitaasti paljastuu pala palalta.

Joulu on oivaa aikaa lukemiselle. Kirjahyllyssäni odottaa monia mielenkiintoisia ja ihania kirjoja: George McDonaldin "Wilfrid Cumbermede", Diana Wynne Jonesin kirjoja sekä Varjo-Inklingsiin seuraavaksi luettava kirja, "Hopeinen tuoli". GMD:tä olenkin jo aloittanut, mutta päätin, että aloittaisin sen alusta ja lukisin sen läpi huolella. McDonaldin kieli on käsittämättömän kauniina soljuvaa. Kunpa joskus itsekin kykenisin siihen.

Seuraava Varjo-Inklings jännittää hieman, sillä siellä tullaan käsittelemään hahmoja eloroolipelistämme "... Ja sitten palvelet". Ne eivät ole kirjallisuutta enkä vielä tiedä, miten ystäväni tulevat suhtautumaan niihin. Aika näyttää.

Minusta on jo monen päivän ajan tuntunut siltä, kuin jokin olisi hajonnut sisälläni. Eräänä tuikitavallisena päivänä se tapahtui: sisimmästäni kuului kuvaannollisesti ilmaistuna pieni räsähdys jonkin hajotessa, jonkin sellaisen, jota minun oli edes vaikea havaita. Ikään kuin jokin vanha koriste-esine olisi rikkoutunut; vanha ja rakas, mutta niin tavanomainen, että sen puutetta tuskin huomaa.

Aluksi tyydyin vain kohauttamaan olkapäitäni ja jatkamaan arkista työntekoa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuitenkin minua kalvoi tietoisuus siitä, että jotain oli särkynyt - ja mikä tavattominta, en itse tiennyt, mitä se oli. Vasta vähitellen, keskustellessani ystävieni kanssa ja yllättyessäni omista voimakkaista reaktioistani huomasin, mitä olin menettänyt.

En enää osaa ajatella itseäni naisena.

Totta kai minä olen nainen, en minä itseäni mieheksikään tunne. Jokin, ehkäpä kokemus naiseudesta tai naisellisuudesta, oli kuitenkin särkynyt. Niinpä huomasin kerääväni palasia ja ihmetteleväni, mihin muotoon ne tulisi jälleen liimata yhteen - vai pitäisikö ne vain heittää pois ja toivoa, ettei kukaan huomaa niiden puuttumista - etenkään se henkilö, joka tunteen minulle antoi lahjaksi.

Olipa oiva sattuma, että Turesson oli sijoittanut kysymysmerkin antamansa otsikon perään, sillä tulevan talven aikataulut ovat onnellisesti auki. Kolme asiaa tiedän kuitenkin: 1) minun pitää lukea talvella paljon, 2) minun pitää liikkua talvella paljon ja 3) saan kirjoittaa talvella larppeja. Hyvin todennäköistä on myös se, että saan tavata talven aikana ihania ystäviäni. Ajatustenvaihto heidän kanssaan on yksi minulle kaikkein mieluisimmista asioista.

Seuraavaksi edessä on joka tapauksessa joulu, mikä saa minut kovin onnelliseksi, sillä minulla on diagnosoitu edottoman pahanlaatuinen jouluihmisyys. Rakastan jouluruokien tekoa, erityisesti piparkakkujen leipomista; kynttilöiden valamista, sitä ihanaa steariinintuoksua, joka jää vaivihkaa leijumaan keittiöön ja suorastaan huutaa aamuisin: "Kohta on joulu!". Elämäni on tuoksu- ja kosketusaistimusten täyttämää ja iloitsen siitä sellaisena.

Visuaalisestikin joulu miellyttää silmääni. Se lienee tulokaslaji halloweenin ohella yksi ainoista juhlista, jolloin sallin kitchin asettumisen kotiini. Jouluun se kuuluu: kaikki ne lapsuudesta tutut hieman nukkavierut rojut kannetaan esille ja iloitaan siitä, että ne ovat olemassa, olivatpa ne ulkopuolisen silmin miten kauheita tahansa.

Vaan nyt eksyn aiheesta. Entäpä talvi? Pimeä masentaa minua usein. Kynttilöiden polttaminen, pimeän täyttäminen monenkirjavilla lyhdyillä ja pienillä elävillä liekeillä helpottaa oloani, samoin se, että tiedän saavani viettää aikaa minulle niin rakkaiden ihmisten kanssa. Uskon kyllä kestäväni.

Kunpa vain tulisi lunta.

Unta ja sen tervehdyttävää vaikutusta arvostetaan nyky-yhteiskunnassa liian vähän. Olen läheisen ystäväni kanssa miettinyt tätä asiaa jouduttuani kesällä pakon edessä nukkumaan joka päivä nokkaunet puolen päivän aikaan. Kuin lapsi käperryinkin yhteisillä retkillämme nokosille milloin vuorimäntytiheikköön, milloin taas jalavan tai haapojen varjoon. Nämä ihastuttavat, joutilaisuuden ja hyvänolon täyttämät hetket tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ystäväni kanssa olemmekin pohtineet epävirallisen uneksujayhteisön perustamista.

Törmäsin kuitenkin kielimuuriin yrittäessäni selittää ilmiötä englanniksi. Miten kertoa järkevästi, miten miellyttävää on nukkua toisen ihmisen kanssa? "I slept with my friend" aiheuttaa korkeintaan hämmästyneitä katseita, kulmakarvojen kohotuksia - ja naurua jälkeenpäin kun todellinen asianlaita selviää. Miksi seksistä käytetään eufemismia "nukkua"? Sehän on mitä viattominta toimintaa - rentouttavaa ja hyvin miellyttävää, luottamustaherättävää. Vanhan sananlaskun sanoin nukkuva ei edes tee syntiä. Entä tekeeköhän sitä syntiä, jos vain "nukkuu" yhdessä ystävänsä kanssa?

Tänäänkin tuli jälleen nukuttua yhdessä tuon hyvän ystäväni kanssa - siis nukuttua siinä merkityksessä, että silmät ovat kiinni ja keho unesta rentona. Herättyään, iltapäivän hämärtyessä illaksi, räpytellessään silmiään puolinukuksissa ystäväni naurahti ja totesi minulle: "Ihmiset ovat vähän niin kuin elokuvia - toisten seurassa on helpompi nukahtaa." Kohteliaisuus oli verhottu huumorin kaapuun, mutta imartelevaa se oli silti.

Aivan kuin en jo nyt miettisi liikaa... Kävin eilen hyvin mielenkiintoisen keskustelun siitä, onko kysymys "miksi" luonteeltaan aggressiivinen. Itse en ole koskaan kokenut sitä sellaiseksi, sillä pidän siitä, että omia ajatuskuvioitani kyseenalaistetaan. Ehkäpä jatkuva pohdiskelu on suurin syntini. Oli hätkähdyttävä ja hyvin tervetullut ajatus, että tuon yksinkertaisen kysymyksen voi kokea toisellakin tavalla, hyökkäävänä, olemassaolon oikeutuksesta riisuvana.

Uusi näkökulma pakotti minut pohtimaan itseäni ja tomintani motiiveja. Kyselenkö tosiaan asioita aivan puhtaasta mielenkiinnosta vai pyrinkö huomaamattani vaikuttamaan toisten ajatuksiin, pakottamaan niitä haluamani kaltaiseen muottiin? Ajatus on pelottava, sillä enemmän kuin mitään muuta vihaan sitä, että joku pyrkii kahlitsemaan ajatuksiani, pakottamaan niitä haluamansa kaltaisiksi. En pane pahakseni sitä, että minulta kysytään asioita ja mielipiteitäni arvostellaan, sillä testaan mielelläni ajatusteni oikeellisuutta hyvässä keskustelussa. En kuitenkaan halua tehdä muillle asioita, joita en itsekään siedä.

Arvostan vapautta suuresti - ja nimen omaan pään sisäistä vapautta, ajatuksen vapautta ja oikeutta itseilmaisuun. Kysymys "miksi" vaatii selvästi lisää pohdintaa.

Enemmän kuin mitään muuta haluaisin tänä jouluna lahjaksi uusia ajatuksia.

Tänä aamuna minulla oli haikea olo. Yöllä oli ollut kuumetta ja herätessäni huomasin vaellelleeni koko yön muistonsirpaleiden keskellä. Oivalsin, miten paljon elämääni on mahtunut hyviä hetkiä ja rakkautta ja se sai oloni tuntumaan toisaalta haikealta, toisaalta onnelliselta; vähän kuin lapsuudesta tuttu pullan tuoksu tai joulupiparien maku. Muistumia ajasta, joka ei koskaan enää palaa, vaikka tietääkin, että uusia hyviä hetkiä voi yhä saada.

Elämäni kiiltokuva-albumi koostuu paljolti hetkellisistä välähdyksistä, jotka ovat täynnä rakkautta. Pienistä ilmeistä tai eleistä, ystävällisistä sanoista, ruoasta, johon liittyvät mielleyhtymät saavat sen maistumaan taivaalliselta, olipa se todellisuudessa millaista hyvänsä. Tällaisia hetkiä ei todellisuudessa voi ostaa rahalla ja juuri ne ovat niitä, joita kaipaan ja haluan. En tahdo kiiltokuva-albumiini illuusioita, en vääriä kuvitelmia tai harhaluuloja.

Ehkä tästä syystä keräilen kiviä, lehtiä ja puunkappaleita. Useat parhaista muistoistani liittyvät luontoon jollain tavoin. Mieleeni palaa aurinkoisia hetkiä lapsuudesta hiekkarannoilla, kiireettömiä uintiretkiä, metsäkävelyitä, sienestys- ja marjastusretkiä, larppeja... Kaikista niistä minulla ei tietenkään ole konkreettista muistoa; vain pölyntuoksuinen rakas häivähdys muistojeni lokerossa.

Näitä muistoja syntyy arvaamattomasti, odottamatta. Se lienee osa niiden viehätystä.

Tämän päivän opetus on ollut se, että toisinaan ihmisen tulee tehdä tavallisuudesta poikkeavia asioita, sillä se lisää suuresti onnellisuutta. Pelkästään toistamalla vanhoja tuttuja kuvioita saa kenties aikaan turvallisen ja tutun elämän, mutta silloin tällöin täytyy myös poiketa polulta ja etsiä uusia entuudestaan tuntemattomia ilmiöitä.

Vietin viime yön erään hyvin mielenkiintoisen keskustelun parissa, mikä piti minut valveilla pitkälle yli kolmeen - onneksi. Tosiaan, onneksi, sillä se johti poikkeukselliseen aamuun ja toiseen mielenkiintoiseen keskusteluun, joka puolestaan sai minut ajattelemaan itsenäisyyttä, riippuvuutta ja itsemääräämisoikeutta sekä niiden rajoja. Juuri sopivaa pohdittavaa Suomen itsenäisyyspäivän aamuna.

Mikä tekee ihmisestä vapaan? Itse en voisi kuvitellakaan olevani vapaa, jos joutuisin myymään oikeuden omaan ruumiiseeni tai sen suoritteisiin, alistamaan itseni jonkun toisen määräys- tai käskyvallan alle, ainakaan yli sen tavanomaisen rajan, joka yleensä liitetään työssäkäyntiin. Jossain määrinhän voidakseen tehdä menestyksellisesti työtä joutuu ihminen alistamaan itsensä työnantajan määräysvaltaan, mutta yleensä tämä ei puut henkilökohtaiseen koskemattomuuteen tai ajattelun vapauteen.

Entäpä, jos omasta vapaudestaan luopuu vapaaehtoisesti? Menettääkö silloin vapautensa? Missä suhteessa esimerkiksi oman ruumiinsa myyminen ja naimisiinmeno vastaavat toisiaan?

Tänään mietin kauneutta, omaa kauneuden määritelmääni. Ne, jotka tuntevat minut, tietävät, ettei mikään valmis koskaan kelpaa minulle sellaisenaan; etten niele mitään pureskelematta sitä ensin, tutkimatta sitä, kääntelemättä sitä puolelta toiselle. Itse mainosalaa opiskelleena lienen juuri se toivoton tapaus, jossa mainostajien kauneusihanne puolialastomien naisvartaloiden myötä tyrkytettynä herättää lähinnä inhonsekaista sääliä.

Minulle kauneus on rakkautta.

Kauneus on sitä, mikä muistuttaa minua siitä, mikä on tärkeää, ja niin muodoin minulle rakasta. Se herättää ajatuksia, pakottaa pohtimaan, muistamaan oman ihmistyytensä ja rajallisuutensa. Kauneus on epätäydellisyyttä, särö siinä kilvessä, jonka ihminen luo suojakseen itsensä ja maailman välille. Kauneus on se sekunnin murto-osan pituinen hetki, jolloin sielu paistaa katseesta alastomana, haavoittuvaisena.

Miksi naamioimme itsessämme tämän todellisen kauneuden? Se on se, joka koskettaa toista ihmistä, saa hänet rakastamaan tai vastaamaan rakkauteen. Tämä kauneus on jotain sellaista, jonka avulla lienee vaikeaa myydä yhtäkään esinettä. Kaikki ne kuvat, joita meille tyrkytetään jatkuvassa viestinnän virrassa, ovat vain halpoja kopioita, tämän kauneuden heijastumia, silmänlumetta, silmänkääntötemppu.

Smoke and mirrors.

Tänään minusta on jotenkin tuntunut siltä, kuin olisin alkanut elää uudelleen pitkän tauon jälkeen. Uuden ammatin hankkiminen jännittää, mutta silti on pakko yrittää.