IRC-Galleria

Olen käyttänyt viime päivinä suhteellisen paljon aikaa yrittämällä miettiä järkevää määritelmää ystävyydelle. Kimmokkeen pohdinnoilleni antoi se, kun huomasin yrittäväni selventää suomalaista ystäväkäsitettä vierasmaalaiselle ystävälleni. Mikä mainio tilaisuus tarkentaa omia ajatuksiaan!

Siinä missä englannissa sana "friend" kelpaa yhtä hyvin leimaksi niin sydänystävälle, rakastajalle kuin satunnaiselle koirankusettajalle, ovat suomalaiset yleensä hyvin tarkkoja, ennen kuin uskaltavat kutsua jotakuta "ystäväksi". Ehei - ennemmin huomaan itsekin toisinaan kutsuvani sydänystäviäni "kavereiksi" - ja, herra paratkoon, jopa "tutuiksi", mikä on mitä suurinta vähättelyä. Lieneeköhän moisen salailun taustalla vanha ajatus siitä, että kel' onni on, se onnen kätkeköön? Pelkäänkö, että jos suurieleisesti erehtyisin kertomaan totuuden sydänystävistäni, katoaisivat he kuin tuhka tuuleen?

Mikä sitten tekee ihmisestä "ystävän"? Minulla on oikeastaan kolmekin määritelmää. Ystävä on henkilö, jonka kanssa voi 1) viettää aikaa mukavasti hiljaisuuden vallitessa; 2) nukkua ilman sen syvempiä kaksoismerkityksiä ja 3) riidellä menettämättä ystävyyttä.

Ystävät ovat minulle miltei kalleinta, mitä kohdalleni on osunut. Jos olet ystäväni ja satut lukemaan tätä päiväkirjaa, tiedä, että rakastan sinua. Saattaa olla, etten kuitenkaan uskalla sanoa sitä ääneen.

Kel' onni on, se onnen kätkeköön.

Tässä taannoin näin unta, josta herättyäni hihitin pitkään hiljaa sängyllä ennen kuin kykenin nousemaan. Olin nähnyt samantyyppistä unta jo aiemmin, mutta uni oli nyt muuttanut muotoaan. Unessa oli karhunvatukkapensaita, jotka pullistelivat kypsistä marjoista. Pensaiden takana oli valkeaksi kalkittu kiviaita ja sen takana teatteri, joka kyllä muistutti enemmän sirkusta. Lähdin harhailemaan telttojen väliin ja ihailin komeaa, elokuisen tummana ja lämpimänä loistavaa iltaa. Äkkiä näin ystäväni, joka seisoi kojun vieressä edessään suuri telineellinen punaisiin papereihinn käärittyjä tikkukaramelleja. Menin katsomaan niitä uteliaisuuttani ja huomasin, että jokaisessa tikkukaramellissa oli jonkun ystäväni kuva. "Sinun täytyy saada tietää, miltä ystäväsi maistuvat", tikkukaramelleja myyvä ystäväni sanoi.

Makuaisti on tottavieköön aivan lapsipuolen asemassa tervehdittäessä muita ihmisiä. Siinä missä koirat suvereenisti nuolevat toistensa takamuksia, ei meillä suinkaan ole tapana pyytää ystäviämme ensimmäiseksi laskemaan housunsa saapuessaan sisälle - ehei! Kunnollisina synnintuntoisina ihmisolentoina me tyydymme ojentamaan kätemme joko tiukkaan tai lahnanvelttoon kädenpuristukseen, joka sekin toki puhuu omaa kieltään. Miksi emme joskus vain vaihtelun vuoksi poikkeaisi tästä tavasta? Entäpä, jos nuuhkaisisimme ystäviämme? Tai jos peräti vähän haukkaisisimme? Olisikohan elämys erilainen? Ainakin vastaanotto voisi olla.

Ajatusta on pelottavaa edes lähteä kehittelemään eteenpäin. Pian bussipysäkit olisivat täynnä hajumainoksia. Valosaasteen lisäksi kaupungit täyttyisivät hajusaasteesta erilaisten parfyyminvalmistajien kilpaillessa toisiaan - ja meitä pysäkeillä seisovia hajuherkkiä - hengiltä, kirjaimellisesti. Entäpä sitten bussipysäkkimainokset, jotka houkuttaisivat nuolaisemaan? Kyllähän maistatuksia on jo nyt kaupoissa. Miksei niitäkin voitaisi ulottaa vähän joka tuoteryhmään.

Lienee parasta, että lopetan tämän merkinnän kirjoittamisen hyvän sään aikana.

Ennen kuin todella otsikoin sen: "Bite me".

Kuten tavallista, kuuntelen musiikkia. Illalla huomasin olevani apea, mutta ystävältäni saamani laulun kuunteleminen piristi minua - ja sai minut ajattelemaan sitä, miten suuri merkitys musiikilla kenties onkaan meihin. Olemmekohan edes tietoisia kaikista sen vaikutuksista?

Itselleni laulumusiikissa ovat merkitykselliset, kauniit tai kiehtovat sanat hyvin tärkeitä, toisinaan jopa melodiaa tärkeämpiä. Hyvät sanat voivat pelastaa huononkin melodian, mutta en ole varma, voiko hyvä melodia pelastaa kehnoja sanoja. Ilman sanojen luomaa merkityssisältöä ja kauniskin laulu kohdallani helposti ontoksi, ellei sen sanoissa ole syvyyttä. Pidän lauluista, joiden sisältö ei valkene kertakuulemalla, vaan jota joudun miettimään. Kuulemma mietin joka tapauksessa liikaa, joten en usko, että pieni lisä on pahitteeksi.

Useina päivinä huomaan valinneeni jonkun tietyn laulun, jota kuuntelen paljon, kenties sen sanojen tai kenties vain päivään sopivan tunnelman perusteella. Nuo "päivän laulut" vaihtelevat rajusti. Nyt parin päivän ajan olen kuunnellut John Paul Jonesin taivaallisen kaunista laulua "So ell encina". En osaa espanjaa, mutta cd:n mukana tulleessa lehtisessä on laulun sanat englanniksi. Miten kauniit ne ovatkaan! Ne kertovat minulle läheisestä aiheesta, unista.

Tänään ajattelin mustasukkaisuutta; sitä, mikä siitä kuuluu olennaisesti rakastamiseen ja missä vaiheessa se muuttuu sairaalloiseksi. Tunne on minulle erityisen mielenkiintoinen siksi, että se on niin täysin vieras. Olen toki tuntenut mustasukkaisuutta lievinä, ohimenevinä häivähdyksinä, mutten usko, että olen koskaan kokenut sen todellista voimaa. Itselleni halu omistaa rakastamani ihmiset on vieras. En halua rajoittaa kenenkään vapautta; en ajattelun sen paremmin kuin ruumiinkaan osalta. Tästä syystä pyrin myös kysymään kysymyksiä ennemmin kuin antamaan valmiita vastauksia.

Mitä on mustasukkaisuus? Lauluissa ja populäärikulttuurissa se liitetään raatelevaan, pakkomielteeksi muodostuneeseen rakkaudentunteeseen, jossa toisesta ihmisestä tulee ennemminkin oman minuuden jatke kuin itsenäinen yksilö, jonka seurassa on miellyttävä viettää aikaa. Itse olen kokenut mustasukkaisuutta erityisesti hetkinä, jolloin minulle kaikkein rakkaimmat ihmiset ovat kertoneet muista läheisistään. Olen huomannut kadehtivani sitä, etten voi jakaa samaa rakastavaa kokemusta heidän kanssaan siitä yksinkertaisesta syystä, että olemme eri yksilöitä. Onkohan se mustasukkaisuutta?

Oman kokemukseni perusteella voisin määritellä mustasukkaisuuden haluksi jakaa toisen ihmisen elämä täydellisesti. Useimpien ihmisten kohdalla se pysyy varmastikin samanlaisena ikävänä tunteena rintakehässä; hetken kouraisuna, joka muistuttaa siitä, että toiselle on sallittava muitakin ihmissuhteita, kuin se yksi, joka hänellä on minuun. Tuo tunne on kuitenkin ohikiitävä.

Minun on vaikea edes kuvitella miltä tuntuisi, jos tuntisin sitä jatkuasti.

Oikeastaan se oli eilen, ei tänään, ja vaikka otsikko osittain viittaakin Lou Reedin kappaleeseen "Transformerilta", ei kyseessä ollut huumeiden kyllästämä psykedeelinen kemiaonnela, vaan kehon tuottamien omien hormonien aiheuttama onnentunne, jonka oli aiheuttanut se, että kaikki oli ylipäätään hyvin ja melkein mallillaan. Oli siis Syytä Iloita, kuten A. A. Milne voisi mainita. Edes häntä ei ollut paleltumispisteessä eikä kenenkään tarvinnut hieroa sitä.

Miten määritellä "onni"? Onko se onnettomuuden puutetta? Onko se fysikaalista onnentunnetta? Endorfiinien läsnäoloa kehon aineenvaihdunnassa? Pelkään, että jos ryhdyn miettimään liian tarkkaan, olenko onnellinen, häviää tuntemukseni. Minun on vain tyydyttävä siihen, että sisälläni asuu tyytyväisyys, joka lienee parasta nimetä "onneksi".

Ystävät ovat suuren onnen lähde, sen sentään olen tänään oppinut - tai ainakin muistanut jälleen, sillä uskoisin, että tiesin sen jo ennenkin. Silti se jaksaa aina hämmästyttää, uudelleen ja uudelleen.

Päivän mietelause on C. S. Lewisin kirjeestä kummilapselleen: "Remember there are only three kinds of things anyone need ever do: 1) Things we ought to do. 2) Things we've got to do. 3) Things we like doing. I say this because some people seem to spend so much of heir time doing things for none of these reasons."

Tänään oli hyvä päivä - niin hyvä, että nyt olen hyvin väsynyt. Yllättävää, että hyvä olo tuntuu pehmeänä, lämpimänä väsymyksenä eikä virkeytenä. Tekisi mieleni käpertyä peiton alle, ottaa "Musta rapu" esiin ja ryhtyä lukemaan sitä loppuun.

Jerker Virdborgin "Musta rapu" on yllättänyt minut todella positiivisest. Hänen kerrontansa on kadehdittavan selkeää ja silti hyvin kaunista, paljastaen vain juuri ja juuri tarpeelliset, olennaiset asiat. Päähenkilöstä hahmottuu inhimillinen ja miellyttävä kuva, joka houkuttelee ottamaan selvää, lukemaan eteenpäin, ratkomaan arvoituksen, joka hitaasti paljastuu pala palalta.

Joulu on oivaa aikaa lukemiselle. Kirjahyllyssäni odottaa monia mielenkiintoisia ja ihania kirjoja: George McDonaldin "Wilfrid Cumbermede", Diana Wynne Jonesin kirjoja sekä Varjo-Inklingsiin seuraavaksi luettava kirja, "Hopeinen tuoli". GMD:tä olenkin jo aloittanut, mutta päätin, että aloittaisin sen alusta ja lukisin sen läpi huolella. McDonaldin kieli on käsittämättömän kauniina soljuvaa. Kunpa joskus itsekin kykenisin siihen.

Seuraava Varjo-Inklings jännittää hieman, sillä siellä tullaan käsittelemään hahmoja eloroolipelistämme "... Ja sitten palvelet". Ne eivät ole kirjallisuutta enkä vielä tiedä, miten ystäväni tulevat suhtautumaan niihin. Aika näyttää.

Minusta on jo monen päivän ajan tuntunut siltä, kuin jokin olisi hajonnut sisälläni. Eräänä tuikitavallisena päivänä se tapahtui: sisimmästäni kuului kuvaannollisesti ilmaistuna pieni räsähdys jonkin hajotessa, jonkin sellaisen, jota minun oli edes vaikea havaita. Ikään kuin jokin vanha koriste-esine olisi rikkoutunut; vanha ja rakas, mutta niin tavanomainen, että sen puutetta tuskin huomaa.

Aluksi tyydyin vain kohauttamaan olkapäitäni ja jatkamaan arkista työntekoa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuitenkin minua kalvoi tietoisuus siitä, että jotain oli särkynyt - ja mikä tavattominta, en itse tiennyt, mitä se oli. Vasta vähitellen, keskustellessani ystävieni kanssa ja yllättyessäni omista voimakkaista reaktioistani huomasin, mitä olin menettänyt.

En enää osaa ajatella itseäni naisena.

Totta kai minä olen nainen, en minä itseäni mieheksikään tunne. Jokin, ehkäpä kokemus naiseudesta tai naisellisuudesta, oli kuitenkin särkynyt. Niinpä huomasin kerääväni palasia ja ihmetteleväni, mihin muotoon ne tulisi jälleen liimata yhteen - vai pitäisikö ne vain heittää pois ja toivoa, ettei kukaan huomaa niiden puuttumista - etenkään se henkilö, joka tunteen minulle antoi lahjaksi.

Olipa oiva sattuma, että Turesson oli sijoittanut kysymysmerkin antamansa otsikon perään, sillä tulevan talven aikataulut ovat onnellisesti auki. Kolme asiaa tiedän kuitenkin: 1) minun pitää lukea talvella paljon, 2) minun pitää liikkua talvella paljon ja 3) saan kirjoittaa talvella larppeja. Hyvin todennäköistä on myös se, että saan tavata talven aikana ihania ystäviäni. Ajatustenvaihto heidän kanssaan on yksi minulle kaikkein mieluisimmista asioista.

Seuraavaksi edessä on joka tapauksessa joulu, mikä saa minut kovin onnelliseksi, sillä minulla on diagnosoitu edottoman pahanlaatuinen jouluihmisyys. Rakastan jouluruokien tekoa, erityisesti piparkakkujen leipomista; kynttilöiden valamista, sitä ihanaa steariinintuoksua, joka jää vaivihkaa leijumaan keittiöön ja suorastaan huutaa aamuisin: "Kohta on joulu!". Elämäni on tuoksu- ja kosketusaistimusten täyttämää ja iloitsen siitä sellaisena.

Visuaalisestikin joulu miellyttää silmääni. Se lienee tulokaslaji halloweenin ohella yksi ainoista juhlista, jolloin sallin kitchin asettumisen kotiini. Jouluun se kuuluu: kaikki ne lapsuudesta tutut hieman nukkavierut rojut kannetaan esille ja iloitaan siitä, että ne ovat olemassa, olivatpa ne ulkopuolisen silmin miten kauheita tahansa.

Vaan nyt eksyn aiheesta. Entäpä talvi? Pimeä masentaa minua usein. Kynttilöiden polttaminen, pimeän täyttäminen monenkirjavilla lyhdyillä ja pienillä elävillä liekeillä helpottaa oloani, samoin se, että tiedän saavani viettää aikaa minulle niin rakkaiden ihmisten kanssa. Uskon kyllä kestäväni.

Kunpa vain tulisi lunta.

Unta ja sen tervehdyttävää vaikutusta arvostetaan nyky-yhteiskunnassa liian vähän. Olen läheisen ystäväni kanssa miettinyt tätä asiaa jouduttuani kesällä pakon edessä nukkumaan joka päivä nokkaunet puolen päivän aikaan. Kuin lapsi käperryinkin yhteisillä retkillämme nokosille milloin vuorimäntytiheikköön, milloin taas jalavan tai haapojen varjoon. Nämä ihastuttavat, joutilaisuuden ja hyvänolon täyttämät hetket tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ystäväni kanssa olemmekin pohtineet epävirallisen uneksujayhteisön perustamista.

Törmäsin kuitenkin kielimuuriin yrittäessäni selittää ilmiötä englanniksi. Miten kertoa järkevästi, miten miellyttävää on nukkua toisen ihmisen kanssa? "I slept with my friend" aiheuttaa korkeintaan hämmästyneitä katseita, kulmakarvojen kohotuksia - ja naurua jälkeenpäin kun todellinen asianlaita selviää. Miksi seksistä käytetään eufemismia "nukkua"? Sehän on mitä viattominta toimintaa - rentouttavaa ja hyvin miellyttävää, luottamustaherättävää. Vanhan sananlaskun sanoin nukkuva ei edes tee syntiä. Entä tekeeköhän sitä syntiä, jos vain "nukkuu" yhdessä ystävänsä kanssa?

Tänäänkin tuli jälleen nukuttua yhdessä tuon hyvän ystäväni kanssa - siis nukuttua siinä merkityksessä, että silmät ovat kiinni ja keho unesta rentona. Herättyään, iltapäivän hämärtyessä illaksi, räpytellessään silmiään puolinukuksissa ystäväni naurahti ja totesi minulle: "Ihmiset ovat vähän niin kuin elokuvia - toisten seurassa on helpompi nukahtaa." Kohteliaisuus oli verhottu huumorin kaapuun, mutta imartelevaa se oli silti.

Aivan kuin en jo nyt miettisi liikaa... Kävin eilen hyvin mielenkiintoisen keskustelun siitä, onko kysymys "miksi" luonteeltaan aggressiivinen. Itse en ole koskaan kokenut sitä sellaiseksi, sillä pidän siitä, että omia ajatuskuvioitani kyseenalaistetaan. Ehkäpä jatkuva pohdiskelu on suurin syntini. Oli hätkähdyttävä ja hyvin tervetullut ajatus, että tuon yksinkertaisen kysymyksen voi kokea toisellakin tavalla, hyökkäävänä, olemassaolon oikeutuksesta riisuvana.

Uusi näkökulma pakotti minut pohtimaan itseäni ja tomintani motiiveja. Kyselenkö tosiaan asioita aivan puhtaasta mielenkiinnosta vai pyrinkö huomaamattani vaikuttamaan toisten ajatuksiin, pakottamaan niitä haluamani kaltaiseen muottiin? Ajatus on pelottava, sillä enemmän kuin mitään muuta vihaan sitä, että joku pyrkii kahlitsemaan ajatuksiani, pakottamaan niitä haluamansa kaltaisiksi. En pane pahakseni sitä, että minulta kysytään asioita ja mielipiteitäni arvostellaan, sillä testaan mielelläni ajatusteni oikeellisuutta hyvässä keskustelussa. En kuitenkaan halua tehdä muillle asioita, joita en itsekään siedä.

Arvostan vapautta suuresti - ja nimen omaan pään sisäistä vapautta, ajatuksen vapautta ja oikeutta itseilmaisuun. Kysymys "miksi" vaatii selvästi lisää pohdintaa.

Enemmän kuin mitään muuta haluaisin tänä jouluna lahjaksi uusia ajatuksia.