IRC-Galleria

Joulukorttikiire iski jälleen. Vaikka miten pyhästi itselleni lupaisin, että tänä vuonna kirjoitan joulukortit hyvissä ajoin ja otan selvää osoitteista, löydän itseni säännöllisesti viimeisenä yönä pahantuulisena ja silmä kourassa raapustamasta "Hyvää joulua". Tänä vuonna yllätin itseni sentään sillä, että raapustin vain joitain osoitteita enkä ollut huonolla tuulella. Toivottavasti korttien saajat ilahtuvat.

Pitäisi mennä nukkumaan, mutta toisaalta haluaisin valvoa. Joulun läheisyys innostaa ja ehkä vähän jännittääkin. Tekisi mieli siivota ja koristella, mutta tiedän, että huominen muuttuu pahantuuliseksi kärsimykseksi, ellen pian mene nukkumaan.

Ehkä pitäisi. Antaa tonttujen valvoa.

Näin raflaavan julkilausuman toi tänään esille ystäväni ja onnistui ilahduttamaan minua kovasti. Miten harvinaista onkaan kuulla tuollaista lausetta - edes pilan päiten lausuttuna - vaikka se henkiikin mitä järkevintä asennetta. Kenen suosiossa ihmisen tulisi olla ellei itsensä?

Voisipa sitä olla aina tyytyväinen itseensä. Toisaalta, johtaisiko se mihinkään järkevään tai jalostuneeseen? Ihmiseleämässä tulee tuskin pyrkiä jatkuvaan itsetyytyväisyyteen, sillä jokainenhan meistä tekee toisinaan virheitä. Kenties tulisi pyrkiä todella siihen, että kelpaa itselleen, virheellisenä, inhimillisenä; itsensä hyväksymiseen ja rakastamiseen.

Entäpä miten paljon pitäisi itselleen sitten antaa anteeksi? Itse lienen selvästikin liian kriittinen arvioissani, vaikka olenkin oppinut suvaitsemaan paremmin omaa epätäydellisyyttäni. Uskoakseni, mitä avoimemmin epätäydellinen minusta on tullut, sitä enemmän ihmiset pitävät minusta paradoksaalisesti. Harvapa sitä haluaa ystäväiipiiriinsä Neiti Täydellistä muistuttamaan omasta kuolevaisuudestaan. Ei kukaan pidä ihmisestä siksi, että tämä on täydellinen, vaan siksi, että hän on. Muunlainen tarvitseminen tuskin edes lienee pitämistä, vaan ihmisen funktioon perustuva sairaalloinen hyötysuhde - ellei sitten kyseessä todella ole työsuhde.

Mitähän tekisin tänään suosikilleni - eli itselleni? Lukisikohan sitä vaikkapa jotain mukavaa?

Ystäväni muisteli C. S. Lewisin määritelleen onnen siten, että se on levähdyspaikka keskellä elämän rasituksia ja vastoinkäymisiä. Onni ei ole siis Lewisin mukaan päämäärä sinänsä vaan ikään kuin ravintoa, jolla jaksamme päästä päämääräämme. Mielestäni tämä määritelmä on erinomainen. Ihmiset tosin pyrkivät nyky-yhteiskunnassa yhä enemmän saavuttamaan onnen hankkimalla hyödykkeitä, joihin liittyviksi on markkinoinnin keinoin iskostettu onnen illuusioita. "Käytä tätä tuotetta ja saavutat onnen", pyrkivät mainokset uskottelemaan meille - ja toisinaan ne onnistuvatkin.

Totuus lienee kuitenkin karumpi. Olenko tullut säkenöivän onnelliseksi nykyisestä pesupulveristani? Tuskinpa. Toki arvostan sitä, ettei minun tarvitse keittää lipeää hiki hatussa, vaan voin aamutokkurassa vain kaataa mitallisen pulveria pesukoneen lokeroon ajattelematta sen enempää, mutta hihkunko riemumielin pulverin nimeä? Harvoinpa sitä tulee tehtyä. Entäpä, ajattelenko pesupulverimerkkiä yleensä ottaen ollenkaan? Hädin tuskin edes muistan, minkä merkkistä pulveria käytän, sillä tapanani on kaataa pulveri epäkäytännöllisen pahvipakkauksen sijasta muoviseen ämpäriin. Se siitä pakkauksen houkuttelevuudesta.

Sen sijaan tunnen hetkellistä onnea silittäessäni lapseni vaatteita. Ajatukseni karkaavat usein seuraavaan hetkeen, jolloin näen hänen silmät loistaen pukevan ylleen puhtaan ja silitetyn lempipaitansa. Onnentunne on aito - pesupulverin merkistä riippumatta.

Onkohan tästä tulossa mainonnanvihaajan päiväkirja? Syyttäkää koulutustani.

Olen käyttänyt viime päivinä suhteellisen paljon aikaa yrittämällä miettiä järkevää määritelmää ystävyydelle. Kimmokkeen pohdinnoilleni antoi se, kun huomasin yrittäväni selventää suomalaista ystäväkäsitettä vierasmaalaiselle ystävälleni. Mikä mainio tilaisuus tarkentaa omia ajatuksiaan!

Siinä missä englannissa sana "friend" kelpaa yhtä hyvin leimaksi niin sydänystävälle, rakastajalle kuin satunnaiselle koirankusettajalle, ovat suomalaiset yleensä hyvin tarkkoja, ennen kuin uskaltavat kutsua jotakuta "ystäväksi". Ehei - ennemmin huomaan itsekin toisinaan kutsuvani sydänystäviäni "kavereiksi" - ja, herra paratkoon, jopa "tutuiksi", mikä on mitä suurinta vähättelyä. Lieneeköhän moisen salailun taustalla vanha ajatus siitä, että kel' onni on, se onnen kätkeköön? Pelkäänkö, että jos suurieleisesti erehtyisin kertomaan totuuden sydänystävistäni, katoaisivat he kuin tuhka tuuleen?

Mikä sitten tekee ihmisestä "ystävän"? Minulla on oikeastaan kolmekin määritelmää. Ystävä on henkilö, jonka kanssa voi 1) viettää aikaa mukavasti hiljaisuuden vallitessa; 2) nukkua ilman sen syvempiä kaksoismerkityksiä ja 3) riidellä menettämättä ystävyyttä.

Ystävät ovat minulle miltei kalleinta, mitä kohdalleni on osunut. Jos olet ystäväni ja satut lukemaan tätä päiväkirjaa, tiedä, että rakastan sinua. Saattaa olla, etten kuitenkaan uskalla sanoa sitä ääneen.

Kel' onni on, se onnen kätkeköön.

Tässä taannoin näin unta, josta herättyäni hihitin pitkään hiljaa sängyllä ennen kuin kykenin nousemaan. Olin nähnyt samantyyppistä unta jo aiemmin, mutta uni oli nyt muuttanut muotoaan. Unessa oli karhunvatukkapensaita, jotka pullistelivat kypsistä marjoista. Pensaiden takana oli valkeaksi kalkittu kiviaita ja sen takana teatteri, joka kyllä muistutti enemmän sirkusta. Lähdin harhailemaan telttojen väliin ja ihailin komeaa, elokuisen tummana ja lämpimänä loistavaa iltaa. Äkkiä näin ystäväni, joka seisoi kojun vieressä edessään suuri telineellinen punaisiin papereihinn käärittyjä tikkukaramelleja. Menin katsomaan niitä uteliaisuuttani ja huomasin, että jokaisessa tikkukaramellissa oli jonkun ystäväni kuva. "Sinun täytyy saada tietää, miltä ystäväsi maistuvat", tikkukaramelleja myyvä ystäväni sanoi.

Makuaisti on tottavieköön aivan lapsipuolen asemassa tervehdittäessä muita ihmisiä. Siinä missä koirat suvereenisti nuolevat toistensa takamuksia, ei meillä suinkaan ole tapana pyytää ystäviämme ensimmäiseksi laskemaan housunsa saapuessaan sisälle - ehei! Kunnollisina synnintuntoisina ihmisolentoina me tyydymme ojentamaan kätemme joko tiukkaan tai lahnanvelttoon kädenpuristukseen, joka sekin toki puhuu omaa kieltään. Miksi emme joskus vain vaihtelun vuoksi poikkeaisi tästä tavasta? Entäpä, jos nuuhkaisisimme ystäviämme? Tai jos peräti vähän haukkaisisimme? Olisikohan elämys erilainen? Ainakin vastaanotto voisi olla.

Ajatusta on pelottavaa edes lähteä kehittelemään eteenpäin. Pian bussipysäkit olisivat täynnä hajumainoksia. Valosaasteen lisäksi kaupungit täyttyisivät hajusaasteesta erilaisten parfyyminvalmistajien kilpaillessa toisiaan - ja meitä pysäkeillä seisovia hajuherkkiä - hengiltä, kirjaimellisesti. Entäpä sitten bussipysäkkimainokset, jotka houkuttaisivat nuolaisemaan? Kyllähän maistatuksia on jo nyt kaupoissa. Miksei niitäkin voitaisi ulottaa vähän joka tuoteryhmään.

Lienee parasta, että lopetan tämän merkinnän kirjoittamisen hyvän sään aikana.

Ennen kuin todella otsikoin sen: "Bite me".

Kuten tavallista, kuuntelen musiikkia. Illalla huomasin olevani apea, mutta ystävältäni saamani laulun kuunteleminen piristi minua - ja sai minut ajattelemaan sitä, miten suuri merkitys musiikilla kenties onkaan meihin. Olemmekohan edes tietoisia kaikista sen vaikutuksista?

Itselleni laulumusiikissa ovat merkitykselliset, kauniit tai kiehtovat sanat hyvin tärkeitä, toisinaan jopa melodiaa tärkeämpiä. Hyvät sanat voivat pelastaa huononkin melodian, mutta en ole varma, voiko hyvä melodia pelastaa kehnoja sanoja. Ilman sanojen luomaa merkityssisältöä ja kauniskin laulu kohdallani helposti ontoksi, ellei sen sanoissa ole syvyyttä. Pidän lauluista, joiden sisältö ei valkene kertakuulemalla, vaan jota joudun miettimään. Kuulemma mietin joka tapauksessa liikaa, joten en usko, että pieni lisä on pahitteeksi.

Useina päivinä huomaan valinneeni jonkun tietyn laulun, jota kuuntelen paljon, kenties sen sanojen tai kenties vain päivään sopivan tunnelman perusteella. Nuo "päivän laulut" vaihtelevat rajusti. Nyt parin päivän ajan olen kuunnellut John Paul Jonesin taivaallisen kaunista laulua "So ell encina". En osaa espanjaa, mutta cd:n mukana tulleessa lehtisessä on laulun sanat englanniksi. Miten kauniit ne ovatkaan! Ne kertovat minulle läheisestä aiheesta, unista.

Tänään ajattelin mustasukkaisuutta; sitä, mikä siitä kuuluu olennaisesti rakastamiseen ja missä vaiheessa se muuttuu sairaalloiseksi. Tunne on minulle erityisen mielenkiintoinen siksi, että se on niin täysin vieras. Olen toki tuntenut mustasukkaisuutta lievinä, ohimenevinä häivähdyksinä, mutten usko, että olen koskaan kokenut sen todellista voimaa. Itselleni halu omistaa rakastamani ihmiset on vieras. En halua rajoittaa kenenkään vapautta; en ajattelun sen paremmin kuin ruumiinkaan osalta. Tästä syystä pyrin myös kysymään kysymyksiä ennemmin kuin antamaan valmiita vastauksia.

Mitä on mustasukkaisuus? Lauluissa ja populäärikulttuurissa se liitetään raatelevaan, pakkomielteeksi muodostuneeseen rakkaudentunteeseen, jossa toisesta ihmisestä tulee ennemminkin oman minuuden jatke kuin itsenäinen yksilö, jonka seurassa on miellyttävä viettää aikaa. Itse olen kokenut mustasukkaisuutta erityisesti hetkinä, jolloin minulle kaikkein rakkaimmat ihmiset ovat kertoneet muista läheisistään. Olen huomannut kadehtivani sitä, etten voi jakaa samaa rakastavaa kokemusta heidän kanssaan siitä yksinkertaisesta syystä, että olemme eri yksilöitä. Onkohan se mustasukkaisuutta?

Oman kokemukseni perusteella voisin määritellä mustasukkaisuuden haluksi jakaa toisen ihmisen elämä täydellisesti. Useimpien ihmisten kohdalla se pysyy varmastikin samanlaisena ikävänä tunteena rintakehässä; hetken kouraisuna, joka muistuttaa siitä, että toiselle on sallittava muitakin ihmissuhteita, kuin se yksi, joka hänellä on minuun. Tuo tunne on kuitenkin ohikiitävä.

Minun on vaikea edes kuvitella miltä tuntuisi, jos tuntisin sitä jatkuasti.

Oikeastaan se oli eilen, ei tänään, ja vaikka otsikko osittain viittaakin Lou Reedin kappaleeseen "Transformerilta", ei kyseessä ollut huumeiden kyllästämä psykedeelinen kemiaonnela, vaan kehon tuottamien omien hormonien aiheuttama onnentunne, jonka oli aiheuttanut se, että kaikki oli ylipäätään hyvin ja melkein mallillaan. Oli siis Syytä Iloita, kuten A. A. Milne voisi mainita. Edes häntä ei ollut paleltumispisteessä eikä kenenkään tarvinnut hieroa sitä.

Miten määritellä "onni"? Onko se onnettomuuden puutetta? Onko se fysikaalista onnentunnetta? Endorfiinien läsnäoloa kehon aineenvaihdunnassa? Pelkään, että jos ryhdyn miettimään liian tarkkaan, olenko onnellinen, häviää tuntemukseni. Minun on vain tyydyttävä siihen, että sisälläni asuu tyytyväisyys, joka lienee parasta nimetä "onneksi".

Ystävät ovat suuren onnen lähde, sen sentään olen tänään oppinut - tai ainakin muistanut jälleen, sillä uskoisin, että tiesin sen jo ennenkin. Silti se jaksaa aina hämmästyttää, uudelleen ja uudelleen.

Päivän mietelause on C. S. Lewisin kirjeestä kummilapselleen: "Remember there are only three kinds of things anyone need ever do: 1) Things we ought to do. 2) Things we've got to do. 3) Things we like doing. I say this because some people seem to spend so much of heir time doing things for none of these reasons."

Tänään oli hyvä päivä - niin hyvä, että nyt olen hyvin väsynyt. Yllättävää, että hyvä olo tuntuu pehmeänä, lämpimänä väsymyksenä eikä virkeytenä. Tekisi mieleni käpertyä peiton alle, ottaa "Musta rapu" esiin ja ryhtyä lukemaan sitä loppuun.

Jerker Virdborgin "Musta rapu" on yllättänyt minut todella positiivisest. Hänen kerrontansa on kadehdittavan selkeää ja silti hyvin kaunista, paljastaen vain juuri ja juuri tarpeelliset, olennaiset asiat. Päähenkilöstä hahmottuu inhimillinen ja miellyttävä kuva, joka houkuttelee ottamaan selvää, lukemaan eteenpäin, ratkomaan arvoituksen, joka hitaasti paljastuu pala palalta.

Joulu on oivaa aikaa lukemiselle. Kirjahyllyssäni odottaa monia mielenkiintoisia ja ihania kirjoja: George McDonaldin "Wilfrid Cumbermede", Diana Wynne Jonesin kirjoja sekä Varjo-Inklingsiin seuraavaksi luettava kirja, "Hopeinen tuoli". GMD:tä olenkin jo aloittanut, mutta päätin, että aloittaisin sen alusta ja lukisin sen läpi huolella. McDonaldin kieli on käsittämättömän kauniina soljuvaa. Kunpa joskus itsekin kykenisin siihen.

Seuraava Varjo-Inklings jännittää hieman, sillä siellä tullaan käsittelemään hahmoja eloroolipelistämme "... Ja sitten palvelet". Ne eivät ole kirjallisuutta enkä vielä tiedä, miten ystäväni tulevat suhtautumaan niihin. Aika näyttää.

Minusta on jo monen päivän ajan tuntunut siltä, kuin jokin olisi hajonnut sisälläni. Eräänä tuikitavallisena päivänä se tapahtui: sisimmästäni kuului kuvaannollisesti ilmaistuna pieni räsähdys jonkin hajotessa, jonkin sellaisen, jota minun oli edes vaikea havaita. Ikään kuin jokin vanha koriste-esine olisi rikkoutunut; vanha ja rakas, mutta niin tavanomainen, että sen puutetta tuskin huomaa.

Aluksi tyydyin vain kohauttamaan olkapäitäni ja jatkamaan arkista työntekoa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuitenkin minua kalvoi tietoisuus siitä, että jotain oli särkynyt - ja mikä tavattominta, en itse tiennyt, mitä se oli. Vasta vähitellen, keskustellessani ystävieni kanssa ja yllättyessäni omista voimakkaista reaktioistani huomasin, mitä olin menettänyt.

En enää osaa ajatella itseäni naisena.

Totta kai minä olen nainen, en minä itseäni mieheksikään tunne. Jokin, ehkäpä kokemus naiseudesta tai naisellisuudesta, oli kuitenkin särkynyt. Niinpä huomasin kerääväni palasia ja ihmetteleväni, mihin muotoon ne tulisi jälleen liimata yhteen - vai pitäisikö ne vain heittää pois ja toivoa, ettei kukaan huomaa niiden puuttumista - etenkään se henkilö, joka tunteen minulle antoi lahjaksi.