IRC-Galleria

Hmm.. Olipas miellyttävää majailla välillä mammalla.
Nyt on molemmilla poneilla kengätkin jopa ja matka jatkuu.

Josko sitä vaikka tänään leiriytyis Okkin kanssa mamman luo ja jäis ihan jopa yöksi sinne. Jotenkin nyt houkuttais suunnattomasti rento ilmapiiri ja hyvä ruoka.
Tanssijalka on vipattanu tasaiseen tahtiin koko päivän, mutta bilettämiselle ei nyt taida löytyä aikaa. Käsi lippaan jne.. Kuukauden päästä Anne-pallero täyttää vuosia ja sitten me tytöt mennään. Saunan kautta tiettykin :) Hmm.. Siitä tulee hauskaa. Kuukausi vielä... Odottavan aika.. on tunnetusti pitkä.
Mulla päivät on kaikki samanlaisia. Yleensä arjen erottaa viikonlopusta se, et arkena tulee Salkkarit 19.30, mutta nyt sekään homma ei toimi. Kalenteri kertoo, että on keskiviikko. Missään kohtaa ei kuitenkaan voi valittaa, että ois muka tylsää. Tekemistä riittää aina.

Milloin teit ensimmäisen kerran asiat toisin kuin äiti on AINA neuvonut, vain siksi, että äidin kultaiset neuvot eivät enää tuntuneet omilta?

Olosuhteet pakottavat meidät kummallisiin ratkaisuihin. Koska vastaan tulee seinä?
Ihmiset antavat tapahtumille merkityksien. Jotkut ihmiset saavat merkityksen vasta kuoltuaan. Miksi?
Eilen tunsin itseni lapseksi ja olin siitä onnellinen. Ihmisten pitäisi osata iloita enemmän hassuista asioista. Niin kuin vaikka seinän maalaamisesta vedellä. Mulla oli ainakin hauskaa.
Ehkä vuosi sitten mä päätin olla auki. Se oli hyvä päätös. Miten erillainen olisikaan elämäni, jos en olisi ollut nuorena niin sulkeutunut? Sitä minun on turha miettiä.
Miksi riidellä menneistä, jos haluaa olla yhdessä onnellisia nyt?

Kulkuri matkaa tähtensä luo
ja tähti odottaa,
onhan se aina paikoillaan,
sielä missä kuuluukin,
sillä se on tähden osa.

Päivisin kun tähti ei nää,
se kulkurin mielestä
hetkeksi häviää
ja kulkuri polultaan katoaa,
kunnes tähden aika jäälleen koittaa.

Tähti itkee,
se tietää ettei ole kulkurin osa helppo,
kun jokaista täytyy rakastaa,
eikä osaa pysty kuin vihaamaan.
Se tietää,
miten kulkuri yrittää,
vaikka hän ei pysty yhtään enempään.

Voima rajaton on tähdenkin,
vaikka elo sen kestää kauemin
kuin ihmisen.
Se paikkansa tietää
ja yrittää viitoittaa,
oman kulkurinsa kohti suuntaa parempaa.

Ja tähti tietää,
miten jääräpäinen on sen kulkuri,
jota piesseet on maailman tuulet,
kurittaneet tyhjät rakkaudet,
joita kohtaa aina
kun on matkalla jonnekkin.

Kärsivällisesti hiljaa odottaa,
tähti yötä,
jona kuu rakentaa sillan kulkurille
tähden luo
ja kaiken taivalluksen jälkeen
tähtenä kulkurilleni rakkauteni suon.
_______________________________________

Palasin taas ajassa takaisin suloisiin muistoihin ja niihin arkoihin unelmiin. Niihi, jotka eivät välttämättä koskaan toteudu, mutta silti ne antavat toivoa.

Oh hoh.. Ihmiset on lähdössä Tampereelle hurvittelemaan. Minä jään kotiin ja varmaan runoilen yön. Ei huono.. Ois paljon kaikkea kirjoitettavaa, mutta kun en osaa muotoilla sitä mitenkään ulos itsestäni. Noh, eiköhän tämäkin ongelma kohtaa ratkaisunsa jossakin kohdassa.

Minä luulin totuudeksi satuja,
joita sinä minulle kerroit kun olin pieni.
Minä uskoin valheitasi todeksi
vielä silloinkin kun olin isompi.

Monta vuotta hukkaan heitin maailmassa,
johon minä en kuulunut,
olin kadoksissa.

Työnnä minut pois,
en tänne kuulu enää,
haluan irroittaa.
Tahdon nähdä enemmän,
sen maailman,
jolta minua suojelit.

Luotin sinuun kuin vajaamielinen,
en halunnut itseäni kadottaa,
sillä uskoin etten ilman sinua
pärjää kuitenkaan
ja vasta nyt kaiken jälkeen
palaset yhteen loksahtaa.

Salaisimmat haaveeni saivat taas eilen itseensä eloa, kun pieni lämmin tuulahdus puhalsi niihin lisää eloa. Ehkä joskus ne ovat riittävän rohkeita, jotta voivat tulla ulos ja näyttäytyä kaikille. Nyt pidän ne vain itselläni ja kävelen pitkin katuja hymyillen, niin kuin eilenkin tein juuri sillä hetkellä kun törmäsin... Niin.
Sisällä roihuaa, mutta ulos se näkyy paremminkin tylynä viileytenä. Ei se mitään. Nää on mun juttui.

Ja tää kotiutui eilen korvesta reidet hoosiannaa huutaen, mutta kivaa oli. Emmä muistanu, et pitkien matkojen sotkeminen tuntuu noin hyvältä. Uudestaan siis, KIITOS! Eilen siskolleni manasin kyllä, että nyt mä ymmärrän asteen verran paremmin niitä ihmisiä ku sanoo, että mulla on päässä "vähän" jotain vikaa. Noh, tervettä tuo vaan oli. Vaihtoehtoisesti voisin rehvastella kuuskyt päivää pitkällä ryyppyputkella, mutta ehei, meidän Annika polkee seitkyt kilsaa ja nautti siitä vielä suuresti. Reissun aikana tuli uitua vielä kaiken sotkemisen lisäksi monta kertaa. Oli muuten miellyttävä tapa liikkua sen kaiken fillaroinnin jälkeen.
Illalla laavussa istuessa ja nuotiota katsellessa oli melkoisen romanttinen olo. Jennika onneksi palautti mut todellisuuteen takaisin kiitettävän nopeasti.. Muuten olisin varmaan alkanut rallattamaan rakkauslauluja ja hirvet olisi häiriintyneet.
Kävi mielessä, että jos kelit vielä sallii jonakin viikonloppuna, ni vois porukalla pitää siellä kesän hautajaiset tai jotain semmosta. Jutskaillaan siitä sit porukalla :)
Nyt on aika Mion ja Maon... Ja lal lal lal la la:n.

Sisko+fillari+rusko+metsä+vesimonttu+laavu=mielettöntä eräjormailua ja hulvatonta liikuntaa. Johan mä itseni tunsinkin syöttöpossuks, mutta se on ohi nyt. Auuu! Aion nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta. Aamen.

En enää jaksaisi upota samaan suohon,
josta ennen olen vaivoin ylös noussut,
hetkeä aiemmin luulluut etten enää selviäisikään
ja omasta tahdostani nopeuttanut vajoamistani syvemmälle.

Mutta jos nyt en antaisi itselleni lupaa vajota,
tuntisinkohan enää milloinkaan,
miten ihanaa on kun jälleen saa hengittää vapaasti
ja nukahtaa auringon lämpimiin säteisiin?

Toivon, etten ole tullut raskaammaksi,
ettei kaiken turhan paino vedä minua suoraan pohjaan,
jotta voisin tuntea,
miten elämä minussa tiivistyy ja pyrkii ulos.

Ehkä en enää jaksa nousta takaisin pinnalle..
Silloin minä menetän kaiken suuren, pienen ja keskinkertaisen,
koko elämäni värittömän kirjon, joka sateenkaarena ylläni loistaa.
Jää jäljelle vain kylmä, kostea syli.