Huokaisen helpotuksesta. Nyt oli hyvä viikonloppu! En harjoittanut mitään minkäänlaisia asioita edistävää toimintaa, täytin velvollisuuttani viettämällä isän kanssa aikaa, relailin, käytiin elokuvissa katsomassa hömppää isolla H:lla: Mission Impossible: Ghost Protocol. Näinpähän Edelmannin kohutussa roolissa, joka paljastui lähinnä ulkonäköpökkelöinniksi, pariksi uhkailevaksi repliikiksi ja Tomppaa karkuun juoksemiseksi.
Yksi aivan riemastuttava asia on tapahtuva lähitulevaisuudessa: Kaveriporukastani on tulossa sisäpiirin vitisistä roolipeli. Aivan älymahtavaa! Eräs todella lahjakas kaverini on koodaillut nyt noin viikon tuota peliä ja grafiikoiltaan se muistuttaa aika paljon mitä tahansa vanhaa Poké tai FF-peliä käsikonsolile. Mutta hei arvatkaa kuinka siisti ajatus on olla enemmän tai vähemmänkin tärkeässä roolipelissä! Aina kakruna tuli tuollaisisita haaveiltua, kenties jopa viime vuosien aikana. Nassuni näyttää pelissä tältä:
Okei, Juho, saat nirhata minut, jos oli väärin laittaa tämä kuva tässä tai missään vaiheessa projektia tänne. Mutkun!!! :> Aivan liian mahtavaa.
Niinpä niin. Olen palannut sekasikiösekoitussekopäätekstejeni kanssa Irc-Galleriaan, koska yksinkertaisesti tänne on helppo kirjoittaa roskaa. Elusive Elyseä en kylläkään ole hylkäämässä lähipäivinä, koska käytän sitä eräänlaisena luovuuden jakamisen painopisteenä. Eli sinne kirjoitan tuotteistani, ehkä vähän kulttuurista, kehittymisestäni ja hotsittavista materiaalin kukkasista.
Viime päivinä olen miettinyt pääni puhki materian haalimisesta ja rakastamisesta. Olen viettänyt nuoruusvuoteni hokemalla mantraa: "En tarvitse muuta kuin välttämättömän" (cosplayhan lasketaan välttämättömään, eikö totta?) ja myönnän laistaneeni jopa aika arkipäiväisten tarpeiden hankkimisesta tuolla nojalla. Raamattu saarnaa siitä kuinka täysin tyhjänpäiväistä materiaan kiintyminen on vain itsemme huijaamista. Ja niinhän se onkin. Tunnen huonoa omatuntoa aina ostaessani mitä tahansa "turhaa"; (eli esimerkiksi tänään ostamistani talvikengistä, edellisten ja ainoiden kuluttua puhki) poden sitä isääni kohtaan, joka osti kengät, poden sitä Isää kohtaan, joka antoi elämän ja poden sitä itseäni kohtaan, koska pelkään unohtavani jokaista haluamaani turhaa asiaa kohden osan jostain paljon tärkeämmästä. Kamalinta on huomata haluavansa kenkiä pari paria lisää. Onko tämä siis tekopyhyyttä, vai yritänkö oikeasti ymmärtää jotain tärkeää?
Koska luit tekstiä näinkin pitkälle, kysyn, onko sinulla blogia? Haluaisin kasvattaa blogilistaa ihan lukemisen ilosta.