IRC-Galleria

Voi, kuinka yksinäisiä me nykyajan ihmiset olemmekaan! Meillä on sadottain kavereita ympäri maailmaa, muttei ketään lähellä vieressämme. Ehkä siksi ihmiset ottavat nykyisin niin paljon kuvia itsestään. On edes joku, jota voi katsoa silmiin kameran näytöltä. On edes joku, joka on läsnä ja välittää. On edes joku, jota rakastaa ja joka rakastaa takaisin. Minä itse, kun ei kukaan muu.

Samana aamuna, jolloin Muumipeikon isä sai äänentoistojärjestelmän asennustyöt valmiiksi, keksi pikku otus Nipsu erään kummallisen asian. Hän löysi ihQun biisin.

Elokuun ihQutusbiisin paikan ansaitsee Martin Solveigin kappale The Night Out. Menevä tanssikappale ja sen musiikkivideo kertovat nörttipojan ihastuksesta. Ranskalainen Solveig tunnetaan ehkä parhaiten poptähti Madonnan tuottajana, mutta viime vuosina miehen oma tuotanto on yltänyt reilusti hänen Madonnalle tekemäänsä musiikkia kovemmalle tasolle.



Poikkeuksellisesti kuukauden ihQutus julkaistaan vasta seuraavan kuun puolella kiireiden ja sopivan biisin löytämisen vaikeuden vuoksi. Tämä historiallinen tragedia on toistunut aiemminkin, kun Arttu Wiskarin kappale Tuntematon potilas nimettiin heinäkuun ihQutukseksi 2011 postuumisti ja samoin Jenni Vartiainen - Nettiin toimi myöhemmin nimettynä kesäkuun 2010 ihQutusbiisinä.

Viimeiset pari viikkoa elämässäni ovat olleet vaihteeksi erittäin mielenkiintoisia. Kuten jokainen poika tekee joskus elämässään, menin pokaamaan itselleni vähän aikaa sitten naisen (!) homobaarista (!!!). Lähdimme kaverini Santerin kanssa käymään eräänä perjantai-iltana helsinkiläisessä baarissa nimeltä DTM, ja vaikka minulla oli traumoja paikasta kesältä 2012 (tällöin eräs 49-vuotias setämies osoitti minua kohtaan vähän liiankin innokkaasti kiinnostusta), en erityisesti ollut ajatusta vastaan. Itse asiassa, heitimme illalla baariin mennessä ajatuksen, että kumpikin voisi hankkia sieltä itselleen miehekkeen.

Toisin kävi. Kun illan aikana ruvettiin Mixun kanssa juttelemaan ja lopulta kielemme eksyivät toistemme kurkkuun (osaanpas ilmaista asiat romanttisesti), Santeri olikin todennut yllättyneenä seurassaan olleelle lesbolle: "Herttinen mikä juonenkäänne!"

Salaman vauhdilla etenevä juttumme päätyi tuoreeltaan eräässä pikkutunneilla käydyssä keskustelussamme siihen pisteeseen, että me seurustelemme. Viaton ja pieni päätös, mutta tästäkös vasta stressi nousikin: pitäähän maailman saada tietää tästä, d44!

Myöhemmin aamulla hommasta tehtiin täyttä totta: seurustelusuhteesta tuli aluksi virallista oikein lärvikirjatasolla, sitten vuorossa olivat teinigalleria ja lihatiski.
"Voisin pistää sen kuvakkeeseenkin."
"AI ONKS SULLA KUVAKE?"
"No on."
"Mullakin on!"

Kun jokainen sivusto, jolle kumpikin oli laittanut kuvansa narsismiaan ruokkimaan, oli täytetty tiedoilla seurustelusta, edessä oli uusi ongelma: entäs sivustot, joilla vain toinen on? Pitäisikö minun rekata alastonsuomeen, koska naisellani on siellä kuvia? Oikeastaanhan se voisi olla hauskaa. ENTÄ ONKO VIELÄ JOKIN SIVUSTO JOLTA TIETO MEISTÄ PUUTTUU???

Helvetti että seurusteleminen voi olla nykyisin hankalaa, kun se pitää päivittää joka paikkaan. Eikö näitä palveluja voisi jotenkin yhdistää? Ei tämä tällaista ollut silloin, kun minä 13-vuotiaana seurustelin kämäiset 25 päivää erään tytsyn kanssa!

Lisäksi tajusin, että joudun ehkä rajoittamaan ihmisten puristelua. Normaalisti olen ihmisestä riippumatta käsi kiinni tisseissä tai pakaroissa. Työpaikalla, koulussa, vapaa-ajalla, kaupan kassalla... Uskallanko enää tehdä niin?

On tämä elämä hankalaa.

"Tunnettua on, että tässä maailmassa on paljon ihmisiä, joita viimeistellessään luonto ei ole liikoja konstaillut eikä käyttänyt mitään hienoja työkaluja, kuten viiloja tai nävereitä, vaan on yksinkertaisesti hakata huitonut olan takaa: löi kirveellä kerran – tuli nenä, iski toisen kerran – tuli huulet, porasi isolla kairalla silmät ja höyläämättä lainkaan laski maailmalle sanoen: 'Kyllä se elää!' "
(Nikolai Gogol - Kuolleet siellut)

Kerran pienessä Hölmölän kylässä tapahtui kummia: tuoreiden jäteasetusten takia jokaisen täytyi hankkia kotiinsa roskalaatikko. Hölmölän kyläläiset toki noudattivat lakia, ja niin ilmestyi viimein pihaan kuin pihaan ulkoroskalaatikot.

Eräänä kauniina kevätpäivänä sattui vanhan hölmöläisrouvan kaupunkiin muuttanut tytär olemaan käymässä äitinsä luona. Tytär keksi, että pihalle vuosien saatossa viskatut roskat voitaisiin viimein toimittaa muualle, sillä ne voitaisiin laittaa roska-astiaan, jonka myötä ne päätyisivät kaatopaikalle. Niinpä hän keräsi koko päivän pihan roskia ja kokosi ne useaan jätesäkkiin. Kaikki jätesäkit eivät edes mahtuneet roska-astiaan, vaan niitä jäisi seuraavillekin kuukausille (haja-asutusalueella roska-autot kävivät tyhjentämässä astiat neljän viikon välein). Joka tapauksessa, roskalaatikko meni täyteen.

Myöhemmin samana iltana, kun tytär oli lähtenyt, vanha hölmöläisrouva kävi tyhjentämässä roskalaatikkonsa puolilleen. Tytär sai myöhemmin, seuraavan kerran käydessään, tietää tapauksesta ja kummasteli tätä äidilleen. Hölmöläisrouva perusteli päätöstään sillä, että jos kaikki romut käytetään heti, ne loppuvat nopeammin. Kun tuleville kuukausille ei jäisi roskia laitettavaksi, jäteautot kävisivät noutamassa lähes tyhjiä roska-astioita, mutta maksu tyhjennyksestä tulisi edelleen - vaikka miltei mitään tyhjennettävää ei olisi. Sehän olisi rahan hukkaamista!
"On paljon parempi, että käyvät hakemassa monen vuoden ajan puoli laatikollista jätettä, kuin että muutamassa kuukaudessa olisivat vieneet kaikki roskat pois ja ei jäisi mitään. Tyhjentäväthän ne sen kumminkin."

Kuulemma naapurinrouva oli täyttänyt aiemmin laatikkonsa kokonaan, mutta kun vanha hölmöläisrouva ja pari muuta kyläläistä olivat huomauttaneet, että roskien loppuessa jäteautojen tyhjennyskäynnit olisivat vain jonninjoutavaa tuhlausta, oli naapurinrouvakin ymmärtänyt säästää roippeitaan pahan päivän varalle.

Nyttemmin vanhan hölmöläisrouvan navetassa on edelleen jäljellä usea jätesäkki pihalta kerättyjä roskia odottamassa sitä päivää, että kunkin pussin vuoro tulisi. Jätettä riittää puolella laatikollisella moneksi vuodeksi.

---

Olipa kerran Hölmölän kaupunki, joka oli todellisuudessa noin 60.000 asukkaan kokoinen, mutta siihen oli liitetty niin paljon muita ympäryskuntia, että sen koko lähenteli jo noin sataatuhatta. Vielä rajaa ei oltu rikottu, mutta Hölmölän päättäjien toiveena oli saada läheinen, noin 20.000 asukkaan kunta liittymään kaupunkiin, jolloin satatonninen menisi viimein rikki. Silloin kaupunki olisi iso ja elinvoimainen, ja naapurikunnankin hammashuolto voitaisiin ajaa Hölmölän kaupungin tavoin rappiolle (hahhah, siitäs saivat).

Hölmölän kaupungin päättäjien tavoitteena oli kaupungin kehittäminen, minkä myötä päätettiin rakentaa kaupungin torin alle lisää parkkipaikkoja ja kehittää ns. alatori. Osana tätä suunnitelmaa päätettiin, että Hölmölän kauppahallin kylkeen rakennettu kalahalli, joka ei kuulunut alkuperäiseen kauppahalliin (ja oli muutenkin itse asiassa perhanan ruma), purettaisiin pois.

Tästäkös soppa syntyikin: vajaasta sadastatuhannesta hölmöläisestä seitsemän suuttui ja päätti vastustaa kalahallin purkua vieden asian oikeuteen. Koska alatorin rakennustyöt oltiin kuitenkin ehditty jo aloittaa, kalahalli nostettiin rautapalkeilla rakennustyömaan tieltä ilmaan. Selväähän se oli alusta alkaen, että kalahalli tultaisiin purkamaan, mutta oikeudenkäyntien tuottama viivästys toi torihankkeelle lisää hintaa muutaman miljoonaa euroa.

Lopulta monimutkaisen oikeusprosessin jälkeen päätettiin, että kalahalli saadaan purkaa. Rautapalkein ilmaan nostettu kalahalli purettiin, ja torityöt pääsivät edistymään.

Lopussa kiitos seisoi: alatori valmistui kolme vuotta sen aloittamisen jälkeen. Kaupunkilaiset ottivat uudistetun torin vastaan kiinnostuksella: olihan se aika jännää, että torihankkeen aikana remontoidusta kauppahallista oli unohdettu ilmastointi. Lisäksi monet yllättyivät, kun alatori ei täysin vastannut suunnitelmia: sateen koittaessa sen käytävälle tapasi ilmestyä lainehtiva lampi, nähtävästi kosteuseristys ei ollutkaan aivan täydellistä.

Nyt Hölmölässä tapellaan, kenen vika on, ettei kaikki olekaan täysin allright. Ratkaisuja odotellessa hölmöläisillä on kuitenkin ainutlaatuinen tilaisuus nauttia uusista virkistysmahdollisuuksistaan: aluksi voi pulahtaa uimaan alatorin käytävän vesilampeen, sen jälkeen voi mennä hikoilemaan saunaksi muuttuneeseen kauppahalliin.

---

Olen aina jotenkin ajatellut, että hölmöläisistä kertovien satujen on pakko sijoittua Savoon.

Viimeisen parin viikon aikana tämän teinigaltsupäiväkirjani joihinkin wanhempiin teksteihin on tullut sydämiä / kommentteja, minkä myötä olen päätynyt tutkailemaan näitä kirjoituksiani. Joitakin wanhempia kirjoituksiani lukiessani on tuntunut hankalalta jopa uskoa, että olisin ne itse joskus kirjoittanut - eräs niistä tuntuu keskittyneen aivan epäolennaisiin asioihin ja olevan muutenkin nykyisin kaukana arvomaailmastani, samoin eräs toinen tuntuu sekavalta eikä vastaa täysin nykyisiä ajatuksiani. Nämä tekstit johdattivat minut lukemaan kirjoituksiani tänne rekisteröitymisestäni (syyskuu 2009) aina nykyhetkeen asti. Koskaan aiemmin en ollut niin tehnyt, sillä yleensä en halua "katsoa taaksepäin", mutta kokonaisuudessaan lukeminen sai minut huomaamaan monia mielenkiintoisia asioita.

Eräs mielenkiintoinen huomio on tekstien aiheiden muuttuminen ajan myötä - 2009/2010 tavallisimpia kirjoitusten aiheita näyttivät olevan muun muassa hiusten värjääminen tai flunssan sairastaminen - kohtuu turhia ja ei kovinkaan kiinnostavia kuulumisten kertomisia. Aloin muistella tuota aikaa ja tajusin, että hetkinen, sehän oli vielä tuohon aikaan aivan tavallista - nyt kukaan ei enää tee niin, koska Galtsu on yksinkertaisesti kuollut.

Olen usein valittanut lukion olevan joutavia asioita opettavaa paskaa, mutta merkintöjäni lukiessani voinen todeta, että (luojan kiitos) jonkinlaista henkistä kehitystä sen aikana on tapahtunut. Etenkin yhdeksännellä luokalla kirjoittamani tekstit ovat lähinnä kauheaa hymiö- ja kielioppiraiskausta. Apua, olenko joskus oikeasti ollut noin pinnallinen? Miten olen voinut pitää joitain hiusvärjäyksiä niin tärkeänä asiana, että niistä on pitänyt tehdä oikein päiväkirjamerkintöjä?

Huvittavaa on myös katsella oman aikansa ilmiötä, joka on nykyisin hyvin harvinaista: välien selvittely teinigallerian blogissa. Pari kertaa näytän syyllistyneen tähän asiaan itsekin teinigallerian ensimmäisinä kuukausinani, ja näiden juttujen lukeminen tuntui aika surkuhupaisalta. Onneksi olen tajunnut laittaa ne myöhemmin vain itselleni näkyviksi. Joidenkin kirjoitusten myötähäpeää itseäni kohtaan tuottavuudesta huolimatta olen päättänyt olla poistamatta niitä - on parempi muistaa, ettei arvomaailma ole ollut koko elämän ajan sama kuin nykyisin, eikä harhaudu uskomaan olleensa aina täysin samanlainen.

Sinällään mielenkiintoista on seurata, kuinka hiljalleen satunnaisista ja milloin mitäkin aihetta koskevista jaaritteluistani on tullut jopa jonkinasteinen blogi. Eräs tuttavani sanoi viime vuoden puolella lukevansa joskus "Galtsun blogiani". Tuntui oudolta tajuta, että sellainenhan tämä oikeastikin on.

Niin on vain jossain vaiheessa päässyt käymään - enkä edes pidä blogeista, minkä vuoksi en ole perustanut varsinaista "oikeaa" blogia. Toisaalta, teinigalleria ei ole mikään kauhean uskottava mesta omille kirjoituksille, joten viime aikoina olen jättänyt jaarittelematta monista vakavammista asioista, joihin minulla voisi olla jotain sanottavaa. Ehkäpä joskus löydän näille aivopieruille jonkin galleriaa paremman julkaisualustan...

Lopulta jäljelle kaikesta jää vain ironia. Kyky nauraa itselleen ja wanhoille kirjoituksilleen, kaikkeen suuntautuva kyynisyys, se, ettei osaa ottaa oikeastaan mitään tarpeeksi vakavasti. Haha.

Ehdin tänä kesänä viettää aikaa minulle rakkaalla Rautavaaralla poikkeuksellisen vähän työkiireiden takia. Heinäkuun puolivälissä vapauduin laitoshuoltajan duunista ja suuntasin 23. päivä ns. lakkalomalle, jolla oli tarkoitus kääriä tuohta poimimalla Rautsin rämeiltä hillaa ja myydä kerätyt kakunkoristeet yksityisille ostajille. Minun tuurini mukaisesti lakan hinta on hyvän sadon vuoksi alhaisimmillaan vuosiin, mutta omilta soiltani kultamarjat olivat paleltuneet kesäkuussa olleiden neljän asteen yöpakkasten vuoksi.

Joten se siitä.

Joka tapauksessa, viikon pituisella Rautavaara-reissullani sain kokeilla erästä perinteistä maalaisjuttua, jota harva ikäiseni tuskin on päässyt kokeilemaan: heinäntekoa! Sukulaiseni tuli pyytämään minua heinäkasakakseen, ja ainutlaatuisen tilaisuuden avautuessa halusin totta kai päästä kokeilemaan.

Nykyaikainen heinänteko on kaukana Suomi-elokuvissa nähtävästä perinteisestä työstä: siinä missä ennen homma hoidettiin käsin viitakkeella niittämällä ja kasaamalla orret heinäpylvään varteen heinäsuovaksi, nykyisin homma hoituu pitkälti koneistetusti: heinät niitetään niittokoneella, niitä pöyhitään ja ne paalataan traktorin avulla. Sukulaiseni traktorissa heinät paalattiin narulla kiinni neliskanttisiksi, naruilla solmituiksi paaleiksi, ja tämä kaikki hoitui automaattisesti (täytyi vain ajaa traktorissa kiinni olevalla paalauskoneella heinien yli).

Traktorilla ajo itsessään oli todella hauskaa ja helppoa. Ajettuani lyhyen elämäni aikana mopoa, autoa ja moottoripyörää, voinen sanoa traktorin olevan ylivoimaisesti kaikkia näitä helpompi ajettava.

Sanonta "helppoa kuin heinänteko" pitää monimerkityksisyytensä ansiosta paikkansa ja ollen samalla täyttä bullshittiä. Helppoa homma on tavallaan, sillä se ei vaadi erityistä älyllistä ponnistelua, mutta kun heinät pitää siirtää hangolla/käsivoimin hevostalliin sisätiloille, hiki kohoaa kyllä nopeasti otsalle.

Lopulta homma oli hoidettu - noin kello kahdentoista aikaan yöllä. Sukulaisellani on erikoinen tapa aloittaa hommat vasta illalla, osittain siksi, että hän viettää päivät erinäisissä menoissaan (sukuloiden, kyläillen, kylähulluillen), mutta ehkä rankka työ on myös mukavampaa tehdä illan viiletessä. Päästyäni nukkumaan uni tuli hetkessä. Kiitospalkkioksi kolmen tunnin avunannostani sain lasillisen maultaan mansikkaa jäljittelevää kivennäisvettä. Kova työ, kovat huvit.

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi kuuntelemahan kaikota, biisii Erkin popittaman, ihQuviisuu ihannoiman, laatulauluu laulattaman. Sanat sieluuni sattuvat, sävel sontaan sekoittuvi, korvihini kummutessa, tärykalvon turtuessa. Erkki perkele sinä saatana, teitkö sie sen taas toteen! Lopeta jo ihQutukset, turhaa turbaa ol tämäkin, paljon ootettu pettymys, nyrkil ansaitsisit naamaas!

Heinäkuun ihQuin biisi on ehdottomasti Austin Mahone - What About Love. Biisi itsessään ei ole ehkä mitään syvällisintä tai omaperäisintä, mutta se on tarttuva. Videolla nähtävät tanssit (oi kuinka kaipaisinkaan niitä lisää nykyajan musiikkivideoihin) ovat tyylikkäitä ja meno on muutenkin mukavan urbaani ja street-henkinen. Uudeksi Justin Bieberiksi kutsuttua Austin Mahonea katsoo paljon mieluummin kuin itse Piiperöistä.

En ole viime aikoina ehtinyt lukemaan erityisen paljoa töiden ja muun elämän hektisyyden takia, joten luQnurkkauksiakaan ei ole tullut kirjoiteltua tänne - mikä sinällään on varmasti monille kyllä helpotuskin, sillä teinipoitsun kirjallisuusarviot tuskin ovat näiden kirjoitusteni kiinnostavinta kamaa.

Kirjat ovat omassa kirjahyllyssäni omina, joten jokainen kiinnostunut henkilökohtainen tuttavani voi niitä halutessaan lainaan pyytää.

Yasmina Khadra - Bagdadin kutsu
***

Mohamed Moulessehoul on entinen armenialainen upseeri, joka on kirjoittanut vaimonsa nimellä Yasmina Khadra. Bagdadin kutsu oli aikoinaan hänen ensimmäinen suomennettu kirjansa. Itse löysin tämän kirjan kirpputorilta ja kiinnostuin siitä takakansitekstin perusteella.

Bagdadin kutsu kertoo Irakin sodasta. Huomaamattomassa aavikkokylässä asuva beduiininuori pääsee kokemaan länsimaalaisten julmuuden, kun amerikkalaiset tulevat aseiden kanssa opettamaan maan kansalaisille, mitä on vapaus. Kylän hääjuhliin isketään ohjus, tarinan kertojan perheen ylpeys viedään. Ikiaikainen kulttuuri polkaistaan paskaksi amerikkalaissotilaan maihinnoususaappaalla: päähenkilön ystävän suvussa vuosia kulkenut luuttu (soitin) särjetään amerikkalaisten toimesta. Nuorukainen ei näe lopulta muuta vaihtoehtoa kuin lähteä osallistumaan pyhään sotaan länsimaita vastaan. Hän matkustaa Bagdadiin, missä hänen on määrä osallistua kaikkien aikojen pahimpaan iskuun länsimaita vastaan.

Tarinana itsessään kirja ei ole mitenkään ihmeellinen: vastaavanlaisia kuvauksia on olemassa muitakin, nuoren tarina on jopa kliseinen. Tarina tuntuu poukkoilevalta ja pitkittelevältä: aivan kuin lopun tuloa pitkitettäisiin erilaisilla, hieman turhilta tuntuvilla kohtauksilla. Runollisempaa ja enemmän tunteita herättävää kuvausta länsimaiden itämaihin kohdistamista vääryyksistä on samoin olemassa (esimerkiksi Khaled Hosseinin Afganistaniin sijoittuva kirjallisuus).

Kirjalla on kuitenkin paljon ansioita: se päästää lukijan sisälle beduiinikulttuuriin, sen erilaisiin perinteisiin ja tapoihin, mikä voi auttaa länsimaalaista ymmärtämään arabeja paremmin. Kuvaus arjesta ja tapakulttuurista on ehkä kirjan parasta antia. Tekstissä on myös hienoja vertauskuvia ja tietynlaista runollisuutta - tosin koristellun autokulkueen vertaaminen joulukuusiin tuntuu minusta oudon länsimaalaiselta ilmaisulta.

Bagdadin kutsu on kaunis ja mielenkiintoinen, joskin tarinaltaan hieman kliseinen kuvaus.

Stephen King - Pimeä yö, tähdetön taivas
*****

Kingin tuore novellikokoelma Pimeä yö, tähdetön taivas kertoo neljjä erilaista tarinaa kostamisesta. Novellissa 1922 maatilan isäntä murhaa emäntänsä maatilan tulevaisuudesta eroavien näkökulmien takia. Jollain tasolla kaivoon haudattu emäntä alkaa kuitenkin kummitella miehen elämässä aina hänen viimeisiin vuosiinsa asti. Onnistunut avioliitto kertoo tarinansa (nimensä mukaisesti) onnistuneesta avioliitosta, joka saa eräänlaisen kulmapisteensä vaimon saadessa tietää miehestään jotain hyvin raskauttavaa.

Kingin kirjoittamat tarinat ja niiden sisältämät kostot ovat kaikki erilaisia ja omalla tavallaan "herkullisia". Ne eivät anna lukijan päästää irti kirjasta ennen kuin novelli on kahlattu läpi. Hahmot ovat Kingin tyylille ominaisesti eläviä. Joitain samankaltaisuuksia Kingin muihin teoksiin on havaittavissa juonenkäänteissä ja tarinan lähtökohdissa, muttei tämä ainakaan itseäni haitannut.

Kokonaisuudessaan Pimeä yö, tähdetön taivas on erinomainen ja uskottava kokoelma modernia, päänsisäistä kauhua/jännitystä.

Robin Cook - Mutantti
**

Robin Cookin kirjassa tohtori Victor Frank ja hänen vaimonsa eivät voi saada lapsia. Geeniteknologian parissa työskentelevä Victor kokeilee hedelmöittää vaimonsa munasolun keinotekoisesti spermallaan. Geneettisesti muunnellusta pojasta kasvaa keskimääräistä älykkäämpi, mutta pian näyttääkin siltä, että jokin on mennyt pieleen...

Robin Cookilla olisi kirjailijana ja lääkärinä mahtavat lähtökohdat romaaneihinsa - sellaisia olisi myös geeniteknologian vaaroista kertovaan Mutanttiin, mutta loppujen lopuksi tarina tuntuu kokonaisuudessaan hieman liioittelevalta ja epäuskottavalta. Aiemmissakin Robin Cookin teoksissa minua jäi häiritsemään tietynlainen epäuskottavuus ja epätyydyttävä loppuratkaisu. Lääketieteellinen osio on kirjassa hyvinkin mielenkiintoinen - mitenkään kovin syvälle geenitekniikan kiemuroihin ei mennä, sen ymmärtämiseen riittää jo ihan hyvin lukiobiologiakin.

Kolmen Robin Cookin jälkeen olen kohtuullisen varma, etten tule kirjailijan tuotantoa enää lukemaan: mielenkiintoiset mahdollisuudet, mutta jokaisessa kirjassa on ollut vain jotain epäuskottavaa ja epätyydyttävää.

Ilkka Remes - Uhrilento
***+

Innostuin pitkästä aikaa lukemaan kotimaisen jännityskirjallisuuden kärkinimen, Ilkka Remeksen, tuotantoa. Uhrilennossa suomalainen neurologi Antti Kaira odottaa morsiantaan saapuvaksi Helsinkiin, mutta naisen lentokone ajautuukin reitiltään ja katoaa Balkanin alueelle. Lentokoneen mereen pudonnut hylky löydetään, ja siinä sivussa löydetään jotain muutakin: tapaukseen liittyy jotain hämärää, josta Antti joutuu ottamaan selvää oman henkensäkin uhalla.

Remes on kirjoittajana taitava: hän osaa koota mysteeristä rakentuvan, lopulta kokonaisena kuvana täysin selkeän tarinan, joka rakentuu pala palalta lukijaa koukuttavalla tavalla. Lukujen loppuun mahtuu yllättäviä käänteitä.

Jos Remeksen kirjallisuus on jollekulle entuudestaan tuntematonta, romaanin saamaan arvosanaan voi lisätä hyvin vielä yhden tähden lisää. Kolme tähteä tuntuu itsestäni oikealta siksi, että kertomus on kyllä hyvä, mutta samalla siinä on Remekselle tyypillisiä kliseitä, jotka tuntuvat toistuvan kirjasta toiseen lähes samanlaisina. Samoin kirjan hahmot eivät ole kovinkaan syvällisiä, vaan jäävät pintaraapaisuiksi, kaksiulotteisiksi pahvifiguureiksi. Kirjasta voidaan vängäten löytää jonkinlaisia teemoja (esimerkiksi tosirakkaus, pohdinta siitä, kuka kukin oikeasti on, identiteetti, menneisyyden traumat), muttei mitään niistä käsitellä niin paljoa, että se johtaisi kirjaa lukiessa tai sen jälkeen mihinkään syvällisempään pohdiskeluun.

Toiminnan ja jännityksen ystäville Remeksen Uhrilento on varmasti lukemisen arvoinen kirja, mutta itse kaipaisin kirjailijan tuotantoon myös jotain syvällisempää.

Amanda Stevens - Nukketyttö
*½

Tämä kirja löytyi kirpputorilta, ja kiinnostuin siitä takakansitekstin perusteella. Onnekseni kirjalla taisi olla hintaa 50 senttiä, joten paljoa en rahaa tähän roskaan käyttänyt.

Ruby-niminen tyttö katosi New Orleansin lähiöstä jäljettömiin. Tytön äiti Claire on elänyt tyttärensä katoamisesta lähtien kuilun partaalla - hän näkee tytön kaikkialla ja suhtautuu pakkomielteisesti tähän. Epätietoisuus tytön kohtalosta raastaa häntä. Rubyn isälläkään, entisellä, nyt alkoholisoituneella poliisimies Dave Creasylla ei mene paljoakaan sen paremmin.

Claire uskoo päässeensä uudestaan Rubyn katoamisen jäljille, kun hän näkee erään kaupan ikkunassa syntymämerkkejä myöten Rubyn kaltaisen nuken. Ennen kuin Claire ehtii tehdä mitään, nukke varastetaan ja liikeen omistaja löytyy murhattuna. Claire ja Dave alkavat puida johtolankoja ja menneisyyttään, mikä johtaa karmaiseviin paljastuksiin miljoonakaupungin pinnan alta.

Tarina osaa olla paikoin mielenkiintoinenkin, mutta kokonaisuudessaan käänteet ovat ennalta-arvattavia (minulle oli alusta asti selvää, kuka katoamiseen oli syyllinen) ja kerronta on ajoittain hyvinkin kökköä. Tytön sieppaajan vinoutunut suhde isäänsä jää käsittelemättä niin nykyiseltä kuin menneeltä osaltaan, samoin sieppaajan äidin kohtalo jää pimentoon. Sieppaajan mielenterveysongelmat tuntuvat liioitellun epäuskottavilta. Hahmot tuntuvat milloin missäkin vaiheessa tietävän ja aavistavan asioita, joita heidän ei pitäisi vielä tietää. Kerrontaan pudotellut fraasit New Orleansin karuudesta/julmuudesta/viettelevyydestä alkavat toistaa itseään kirjan puolivälin jälkeen.

Kiinnostavasta takakansitekstistä huolimatta Nukketyttö osoittautuu pettymykseksi, enkä suosittelisi kirjaa kenellekään.

Monet suomalaiset vihaavat sisäministeriään. Sinällään minua jaksaa aina vain huvittaa, kuinka kristillidemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen pääsee yhä uudestaan otsikoihin mielipiteillään - ne ovat itse asiassa hyvin harvoin oikeasti ristiriidassa kirkon pohjimmaisten periaatteiden kanssa, eikä kenellekään luulisi enää tulevan yllätyksenä, millainen arvomaailma hänellä on.

En halua puolustaa Päiviä (minusta hän on itse asiassa monilta osin aika urpo), mutta haluan huomauttaa, että häntä ja hänen puoluettaan äänesti viimeisimmissä, täysin laillisissa eduskuntavaaleissa 118 453 äänioikeutettua henkilöitä. Päivi ei ole arvojensa kanssa yksin.

Minusta on sinällään hassua, ettei esimerkiksi Kuopion torin nurkilla Jumalan ilosanomaa kailottavaa Jeesus-naista, sammakkoennustajaa, skientologeja tai ufotutkija Rauni-Leena Luukonen-Kildettä siteerata mediassa läheskään yhtä usein kuin Räsästä, vaikka minusta näiden jutut ovat useimmiten samanlaista huuhaata. Ehkä Räsänen on heitä vaikutusvaltaisemmassa asemassa.

Toisaalta on lohduttavaa (tai sitten juuri päinvastoin, hyvin huolestuttavaa), että maailmalla on itse asiassa Räsästä paljon konservatiivisempia pahvipäitä paljon vaikutusvaltaisemmissa viroissa.

Hyvä esimerkki on George W. Bush - Yhdysvaltain presidenttinä kaksi nelivuotiskautta toiminut Bush lupasi hallita maataan kuin Jeesus sitä hallitsisi. Bushin kaudella maa ajautui maan kansalaisten oikeuksia ja yksityisyyttä polkeneeseen terrorismin vastaiseen sotaan ja velkaantui ennätyksellisesti. Bush loi kaudellaan ennakkoluuloja niin muita uskonnollisia ryhmiä kuin seksuaalivähemmistöjäkin kohtaan.

Yhdysvallat on maana mielenkiintoinen vastakohta Suomen politiikalle - meillä äänekästä uskovaista pidetään hulluna fundamentalistina, kun taas Amerikan mantereella paljastuminen ateistiksi tietää poliittisen uran loppua. Presidentti saa olla ruma, epäpätevä, kansalle entuudestaan lähes tuntematon, epäkarismaattinen ja vaikka tummaihoinenkin, kunhan maan ensimmäinen mies ei vain mene möläyttämään, ettei hän usko Jumalaan.

Minusta jokaisen maailmankatsomus on oma asia, muttei sitä kuuluisi sotkea politiikkaan, jonka pitäisi perustua varmennettuihin faktoihin. On ymmärrettävää, että Päivi Räsäsen "Raamatulla päähän" -argumentit herättävät useissa ihmisissä ärsytystä. Päivi Räsästä kohtaan antipatioita tunteville henkilöille haluan sanoa, että asiat voisivat kuitenkin olla paljon huonomminkin.