Olipas taas hyvä lenkki, kyllä näissä maisemissa kehtaa juosta! [kuva] 37 tykkäystä.
Työpäivä päättyy lounaalla hyvässä seurassa supernaisteni kanssa. Haasteita takana ja uudet odottavat taas huomenna. Time to enjoy! [kuva] 18 tykkäystä.
Elokuun ihQutusbiisi on tällä kertaa tässä! 0 tykkäystä.
Ihmiset jakavat elämäänsä sosiaalisessa mediassa (tai somessa, kun tällainen sanahirviö mentiin keksimään) hyvin avoimesti: parhaimmillaan olen saanut lukea omien tuttavien ripuleista, aamiaisista, tavallisista työpäivistä. Arjen lisäksi raportoidaan myös juhlaa: valmistumisia, syntymäpäiviä, perjantain bileitä. Paljon jakaville näyttäisi olevan myös vastapainonsa: osan lärvikirjakäyttäytyminen koostuu neljästi vuodessa vaihdettavista profiilikuvista ja kaverien tekemistä tagauksista.
Huomasin eräänä päivänä, että raportit ripuleista tai vihreistä räkäpalleroista ovat viimeisen parin vuoden aikana kadonneet – ainakin omasta uutisvirrastani. Ei siinä, en kaipaa niitä takaisin (en todellakaan – älkää please aloittako uudestaan, en halua tietää yhtään enempää!), mutta on mielenkiintoista huomata ihmisten oppineen käyttämään lärvikirjoja ynnä muita alustoja fiksummin kuin ennen.
Aalto-yliopisto kertoi tuoreeltaan julkaistussa tutkimuksessaan, että ihmiset arvostavat Facebookin käyttäjissä aitoutta. Ihmiset haluavat antaa myös itsestään aidonoloisen kuvan, mutta ovat valmiita teeskentelemään saadakseen itsensä esitettyä oikeassa valossa. Sopivan kuvan antamisen vuoksi ihmiset saattavat jättää kuuntelematta vaikkapa tiettyjä kappaleita, jottei rakennettu olemus rapautuisi kaverin huomatessa last.fm -palvelun kautta toisen kuunnelleen jotain väärää. Samoin henkilöbrändiin käypiä kappaleita saatetaan soittaa tarkoituksella. Uskoisin, että ilmiö näkyy myös Facebookissa, johon musiikkipalvelu Spotifyn voi yhdistää.
Koska Facebookin rooli toisille suunnattavan minän rakentamisessa näyttäisi olevan yhä merkittävämpi, ehkä tämä selittää myös ripulistoorien katoamisen. Ne voivat antaa pieninä arkisina ja ikävinä asioina realistista kuvaa elämästä, mutta se ei tarkoita, että annettu kuva olisi sopiva. Elämä ei ole oikeasti kovin hehkeää, mutta eihän sitä tarvitse kaikille kertoa.
Kukaan ei pakota meitä raportoimaan elämästämme muille, mutta satumme vain tekemään niin. Ehkä sisällön tuottaminen ja toisten sisällöstä tykkääminen käsitetään eräänlaiseksi yhteydenpidoksi ihmisiin. Ehkä ne ovat muistutus siitä, että hei, minä olen olemassa. Joka tapauksessa kyseinen tapa on oiva keino rakentaa minuutta: sisällönhän voi vapaasti valita. Ihmiset valvovat, yksi jakaa ja valvoo muita takaisin.
Ajoittain esiin nousee kauhuskenaarioita valvovasta yhteiskunnasta, joka kyttää kansalaisiaan valvontakameroin ja mittarein, sääntelee ja kieltää. Näitä kauhukuvia voi nähdä niin dystopiakirjallisuudessa, foliohattujen nettikeskusteluissa kuin myös vakavissa yhteiskunnallisissa tulevaisuudenpohdinnoissa. Ehkei kuitenkaan ole tullut huomattua, ettei valvontaan tarvita laeilla ja säännöksillä kontrolloivaa pakkoyhteiskuntaa: Facebook ja muu sosiaalinen media tekevät sen valtiovallan puolesta. Olemme itse luoneet järjestelmän, valvovan isoveljen, jolle raportoimme tekemisistämme ja joka myös kontrolloi käytöstämme.
Media, mainostajat ja yritykset miettivät jatkuvasti, miten saada ihmiset tykkäämään kohteista yhä enemmän. Verkkolehdet viilaavat otsikoitaan yhä tarkemmin tietyn kaavan mukaisiksi kokeilemalla, minkä otsikon takainen kirjoitus saa eniten katsontakertoja (mainostuloja) ja tykkäyksiä. Tietoa tärkeämpää on tunne ja sen välittäminen. Samaa tekevät myös tavalliset, Facebookia käyttävät ihmiset: omaa käytöstä ja julkaisuja kontrolloidaan paremman kiinnostavuuden ja sopivamman minäbrändin rakentamisen vuoksi. On arveltu, että ihminen saattaa sosiaalisen median myötävaikutuksesta valita jopa lenkkipolkunsa: ketä houkuttelee kämäinen Kehvon kuusimetsätie, kun hölkkäämässä voi käydä komeammissakin maisemissa? Kuva lenkkeilijän huikeammista maisemista kallioineen ja laaksoineen voi tuoda enemmän tykkäyksiä kuin yksitoikkoisen tylsä, hämärä soratie.
Jokainen kaveriensa lenkkeilypäivityksiä nähnyt voi huomata esimerkin osuvaksi. Komeista kalliomaisemista jaetaan kuvia, sumuiset mäntymetsät eivät kiinnosta. Myös lenkkireittien maisemat ovat osa arjen juhlaa ja hienoutta – sitä, millä voi luoda sopivaa kuvaa muiden nähtäväksi. Kukin käyttäjä on tuote, jonka näyteikkunana toimii Facebook-profiili. Aalto-yliopiston tutkimus kertoo samaa: koska soitettavat kappaleet ovat julkisia, käyttäjä kuuntelee epämääräisen oikean kuvan rakentamisen paineen alla sopivaa musiikkia. Eräs oma tuttavani laittoi Spotifyn kappalesoittonsa salaiseksi siksi aikaa, kun laitoin Frederikin musiikkia soimaan.
Entä onko salille tai lenkille mukavampi lähteä, kun siitä kertoo kaikille ja saa kannustusta tykkäyksistä? Jäisikö kuohuviinilasillinen tilaamatta tai kahvikakku leipomatta, jos siitä ei voisi kertoa eteenpäin? Samalla likehuoraukseen herätessä alkaa pohtia myös omaa käytöstään: kun hain alastonmallin töihin viime syksynä, eräs ensimmäisiä ajatuksiani oli myös idea kiinnostavasta blogimateriaalista. Olisinko kokeillut koko hommaa, ellei minulla olisi ollut käytössä somea, jonne voin uuden työnkuvani myötä rakentaa kuvaa itsevarmasta, estottomasta ja uutta kokeilevasta ihmisestä?
Tiedämme jo nyt, että Facebook voi tutkitusti vaikuttaa algoritmien valikoimalla newsfeed-sisällöllä käyttäjänsä tunne-elämään joko positiivisesti tai negatiivisesti: tulevaisuudessa tullaan toivottavasti näkemään yhä enemmän tutkimustietoa siitä, miten tykkäyksien tavoittelu ohjaa käyttäytymistä ja jopa koko elämän kulkua.
// teksti blogistani, linkin takana myös täydellinen lähdeluettelo http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/08/sosiaalinen-media-valvova-silma.html
