IRC-Galleria

Maailma ei ole koskaan sitä, miltä se näyttää ulospäin. Minä tiedän sen. Olen hullun armoilla. Olen mielipidevanki Suomessa vuonna 2013. Minut on pakotettu kuuntelemaan ei-ihQua musiikkia. En tiedä, kuunteleeko kukaan tuota kappaletta koskaan. Tuskin. Toivon silti, että joku kuuntelisi. Haluan tehdä selväksi, ettei se ole sitä, mitä siitä on väitetty. Olen täysin normaali, täysissä järjissäni oleva ihminen. Olen Tarja Sievinen, 23-vuotias dj Kuusmäeltä, ja tämä on minun tunnustukseni ja näkemykseni siitä, mikä biisi oli ihQutus joulukuussa 2013.

Joulukuun 2013 ihQuinta musiikkia on Calvin Harris, Alesso ja Hurts yhteistyöllään Under Control. Under Control on teknisesti erinomainen tanssikappale. Vuosi 2013 on ollut skotlantilais-dj Calvin Harrisin vuosi – hänen tuotantonsa on soinut ahkerasti niin suomalaisilla kuin kansainvälisilläkin tanssilattioilla. Jo muutama vuosi sitten I'm Not Alone -hitillään itsensä läpi lyöneellä Harrisilla on omanlainen soundimaailmansa, jota hän on vienyt viime aikoina yhä vain parempaan suuntaan. Vuoden aikana häneltä on kuultu ennakkoluulottomia musiikillisia kokeiluja esimerkiksi jordanialaislaulaja Ayah Mararin kanssa, ja duetto Ellieh Gouldingin kanssa on ollut menestys. Ehkä juuri ennakkoluulottomuus yhdistettynä laadukkaaseen tanssimusiikkiin on ollut Harrisin tie onnistumiseen. Tätä samaa ennakkoluulottomuutta edustaa myös yhteistyö Hurts-yhtyeen kanssa.

Mikäpä voisikaan olla kauniimpaa kuunneltavaa kuin julkkisten ah-niin-ihanan-tunteelliset versiot klassisista joululauluista? On jokavuotisen jouluperinteen aika: Erkin joululauluhaasteen!

Kuuntele siis seuraavat upeat jouluiset laulut aloittaen ensimmäisestä ja jatkaen viimeisimpään. Mitään biisiä ei saa skipata ja järjestystä ei saa vaihtaa: siinä missä ensimmäiset biisit vielä voivat olla kuunneltavaa kamaa, loppupuolen unohtumattomat tulkinnat herättävät halun puhkaista tärykalvon palasiksi. Siis nämäkö muka ovat kliseistä ja teennäistä paskaa? Ei sentään! Just parasta.

Jaossa on mainetta, kunniaa ja tarve hankkiutua psykiatrille. Osallistumatta jättävät sen sijaan ovat automaattisesti huumorintajuttomia ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista leikkimielisyyttä (hävetkää!).

Yritä kestää kuunnella koko lista loppuun. Kerro minulle ja muille, selvisitkö listan loppuun tai missä kohti oli pakko lopettaa. Jouduitko jättämään leikin kesken jo heti Arja Korisevan pulputuksen tai Mariahin ja Justinin siirappisen tusinajouluveisun takia? Entä millainen on tämän vuoden jouluhaasteen viimeinen kappale?

Tekniikka menee eteenpäin – laulut ovat valmiina soittolistana Youtubessa. Sen kuin klikkaat tästä linkistä.
http://www.youtube.com/watch?v=F_9peC9UuCU&list=PLYDpU3FaaPD2kC2oRskih0n8nGI-b_bAZ

Arja Koriseva - Tule joulu kultainen
Bruno Mars feat. Philip Lawrence - White Christmas
Smurffit - Kulkuset
Train - Shake Up Christmas
Justin Bieber feat Mariah Carey - All I Want For Christmas Is You
Trey Songz feat Florida - Jingle Bells
Martina Aitolehti feat. Frederik & Neumann - Aito joulu

Tänä vuonna lista on helpompi kuin koskaan! Aiempana vuonna kuullut Petri Nygårdin, Lil Waynen ja Katy Perryn ulvonnat saavat tämän listan vaikuttamaan jopa aika kevyeltä urheilusuoritukselta. Yhä harvempi uusi laulaja julkaisee joululauluja. On surullista, ettei esimerkiksi Johanna Tukiaiselta, Gangnam Style -laulaja PSYlta eikä Cheekiltä olla vielä toistaiseksi saatu maailmaan jouluista tulkintaa kehiin. Muuten nämä hoilotukset olisivat ansainneet paikkansa täällä.

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/12/ne-kauneimmat-joululaulut-vol-5.html

Eräs erikoisimmista vuoden 2013 uusista kokemuksistani oli ehdottomasti pääseminen taidemalliksi Ingmanin käsi- ja taideteolliselle oppilaitokselle. Selaillessani työkkärin sivuston avoimia työpaikkoja viime lokakuussa silmiini pomppasi koulun hakemus, jossa haettiin taidemallia. Hetken (kolmen sekunnin) harkinnan jälkeen päätin hakea tätä vakanssia ainakin kokeilumielessä. Miksikäs ei? Ei minulla ole mitään hävettävää. Ei minulla ole täydellistä vartaloa, muttei työ sitä vaadikaan, vaan rohkeutta ja hyvää itsetuntoa. Alastomuus on viime aikoina inspiroinut minua muutenkin.

Hakemuksessa kerroin pituuteni ja painoni, hieman itsestäni ja liitin mukaan kaksi normaalia "vaatteet päällä" -kuvaa itsestäni. Lisäksi liitin hakemukseen mukaan entisen seurustelukumppanini ottaman, taidealastonkuvan. Uskoin mahdollisuuksieni päästä malliksi olevan hyvät, sillä todennäköisesti koululla ei ole ollut minua ennemmin androgyynisiä miesmalleja. Koululta ei aluksi kuitenkaan kuulunut mitään, mutta kun viimein marraskuun alussa Ingmanin vararehtori soitteli ja kyseli, olisinko käytettävissä, en voinut olla sanomatta ei.

Huomasin oikeastaan mukavaksi vaihteluksi, että minulla oli työ, jota varten kuului (tai ainakin itse halusin) näyttää hyvälle: siinä missä en sairaalaa siivoamaan lähtiessäni ole jaksanut tukkaani suoristella tai naamaa kursia kasaan, tähän työhön minulla oli hyvä syy sheivata karvat pois, ajaa parta, laittaa tukka hyvin ja laittaa kasvot kuntoon. Hiukset pysyivät päivästä toiseen samana, mutta erilaisia meikkejä tulin mallipäivänä kokeilleeksi.



Parhaimmat reaktiot hommaan tulivat ehdottomasti perheeltäni. Koululla vaatetusalaa opiskeleva pikkusiskoni totesi helpottuneena "onneksi käyneensä jo elävän mallin kurssin", äitini oli uudesta urastani täysin järkyttynyt ja vertasi sitä prostituutioon. "Eikö silloin kaikki ole ikään kuin myynnissä?"



Ensimmäinen työpäiväni oli maanantaina 18. päivä marraskuuta. Pahin jännitys oli mennyt ohi jo edellisen päivän iltana. Opettaja aloitti tunnin mallin ohjauksella: minun ei aluksi tarvinnut ottaa vaatteitani pois, vaan ensimmäiseksi opettaja neuvoi erilaisia asentoja ja miten mallia kuuluu ohjeistaa niihin. Malliin ei missään vaiheessa kosketa, vaan ohjauksen täytyy työsuojelullisista syistä tapahtua vain suullisesti. Lopulta oikean asennon löydyttyä hän sanoikin: "No niin, laitahan malli työvaatteet päälle – eli vaatteet pois."



Riisuuntumista varten minulla oli käytössäni yksityinen luksussviitti (lue: luokan eräässä nurkassa ollut varastokomero), jossa päivän alussa otin vaatteet pois. Tauot kuului erottaa mallaamisesta pukemalla tauon ajaksi jokin helposti päälle vedettävä vaate päälle. Itse pidin tauoilla suurikokoista hupparia.
Kun ensimmäisen kerran nousin jalustalle ja vedin hupparin pois päältäni, tunsin kehossa pientä jännityksen tunnetta. Alastomuuteen tottui kuitenkin nopeasti, samoin oppilaat alkoivat suhtautua siihen neutraalisti miltei heti.

Elävästä mallista piirtämisessä tärkeintä on huomioida valojen, varjojen ja heijastusten asettuminen ihmisvartalolla. Siinä mielessä alastomuus on toissijaista. Kurssin päätavoitteena oli saada aikaan valomaailman kannalta ja anatomisesti realistinen teos. Vartaloni muutettiin siis viivoiksi, laatikoiksi ja palloiksi. Oppilaat aloittivat kurssin A4-paperille tehtävällä luonnoksella. Siitä siirryttiin suurikokoisempaan hiilipiirrokseen, jossa keskityttiin erityisesti valoihin ja varjoihin. Viimeiseksi tehtiin värillinen maalaus, jossa valomaailman rinnalle nousivat värit ja niiden käyttäminen yhdessä.

Poseerasin kerrallaan 20 minuuttia, sen jälkeen pidin kymmenen minuutin tauon. Päivät olivat neljästä kuuteen tuntia pitkiä. Työ oli yllättävän fyysistä: kun tuli pidettyä samaa asentoa koko päivän ajan, erityisesti vasen kantapääni, jolla painoni oli, puutui monesti.

Koska mallin työhön kuului vain asennon ottaminen ja asettuminen paikoilleen tietyksi ajaksi, minulla oli mukavan paljon aikaa erilaisille mietiskelyille. Kokemus sai erityisesti pohtimaan, miksi suhtaudumme niin häpeällisesti alastomuuteen ja omaan vartaloomme. Loppujen lopuksi kyseessä on eräs maailman luonnollisimmista asioista. Alastonmalleilu oli siten myös hyvin vapauttavaa.

Moni tiedusteli jo ennen tätä blogimerkintää eräästä aiheesta, joten puhuttakoon siitä myös tässä. Kikkelistä. Minulta on kyselty, että entä jos minulla alkaisi stondaamaan poseeratessa. Noh, aluksikin, luokkahuoneessa oli aivan perkeleen kylmää, joten Iso E (en kutsu sitä oikeasti tuolla nimellä) oli aivan rutussa, eikä seisokin pelkoa todellakaan ollut. (:D)



Eräs ehdottomasti jännimmistä huomioista piirroksia ja maalauksia katsellessa oli huomata, kuinka eri tavoin ihmistä voidaan tulkita. Erään opiskelijan työssä näytin anorektisen laihalta animepojalta (awws), jossain toisessa tiimalasivartaloni vuoksi näytin aika muhkealle ("tää mun työni näyttää enemmän lihavalta naiselta"). Osa kiinnitti huomiota maskuliinisiin puoliini, osa feminiinisiin. Toisessa työssä asentoni saattoi näyttää uhmakkaalle, toisessa rentoutuneelle. Osa töistä tuntui miltei imartelevilta, osa taas... vähemmän mairittelevilta.

Tietyt jutut myös nousivat työpäiväni huvituksiksi. Koska olin itse hiljaa pitääkseni saman asennon, opin kuuntelemaan oppilaiden ja opettajan juttuja. Välillä jotkut vitsit olivat tosin niin hupaisia, että pari kertaa repesin itsekin jalustalla niille. Kurssin aikana eräänä huvittavana yksityiskohtana toistui myös se, kuinka opettaja ei millään muistanut erään oppilaan nimeä, vaan kutsui tätä muun muassa nimillä "sinä tyttö joka olit Lieksasta" ja "sinä sporttinen" (tytöllä oli tuona aamuna päällään verkkarit). Vapaa-ajalla tulin tehneeksi muutenkin K13-luokan kuvataideopiskelijoiden kanssa tuttavuutta – mielettömän hauskoja ja ihania ihmisiä.

Alastonmallina toiminen oli hauska, vapauttava ja hyväpalkkainen (15€/h) kokemus. Homman suurin plussa on juuri se, kuinka vapauttavaa se onkaan. Voi kunpa tätä voisi tehdä kokoaikaisena duunina!

Ps. Opettajakin oli tyytyväinen, luut ja lihakset erottuivat hyvin ja tavallista hankalampi, tiimalasimallinen vartaloni toi oppilaille haastetta. Pysyin myös hyvin paikoillani. Sen myötä meitsi nähdään vissiin Ingmanilla jatkossakin. Nähdään siis tammikuussa K13-luokan toinen puolisko!

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/12/alastonmallina.html

Perjantaina 13. joulukuuta Suomen eduskunnan käsittelyyn tulee kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tahdon 2013 -kampanjassa kerättiin kaiken kaikkiaan hieman yli 167 000 kannattajaa lakiehdotukselle, joka toteutuessaan takaisi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pareille yhteneväiset juridiset oikeudet verrattuna heteropareihin. Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma on ehtinyt hehkuttamaan, että kansalaisaloitteen avoimesta käsittelystä voi tulla "yksi eduskunnan historian suuria keskusteluja".

Toivon tätä kirjoittaessani olevani väärässä, mutta pelkään joka tapauksessa pahoin perjantai kolmannentoista olevan huonon onnen päivä myös kansalaisaloitteelle. Vaikka vielä vuoden 2011 eduskuntavaalien alla nykyisistä kansanedustajista 60 prosenttia ilmoitti kannattavansa homopareille tasa-arvoisia oikeuksia, kansanedustajien keskuudessa järjestetyn lakialoitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista allekirjoitti vain 76 kansanedustajaa eli 38 prosenttia. Erityisesti pääministeripuolue kokoomuksen edustajista yllättävän moni jätti allekirjoittamatta aloitteen, vaikka puolue pyrki profiloitumaan vaalien alla välittäväksi sateenkaari-ihmisten puolueeksi. Samoin valitettavan moni keskustan ja SDP:n kansanedustaja jätti vaaleissa kertomistaan mielipiteistä huolimatta aloitteen allekirjoittamatta. Oliko homppelimyönteiset kommentit vain keino kalastella ääniä vai saiko pääsy eduskuntaan aikaan joissakin edustajissa varovaisuutta?

Joka tapauksessa, kariutunut kansanedustajien lakialoite ei lupaa hyvää perjantaiselle lakiehdotuskäsittelylle. Asiaa ei paranna se, että perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on päättänyt tehdä äänestyksestä puoluekurillisen – yleensä arvokeskustelussa kansanedustajat saavat äänestää omatuntonsa mukaan, mutta perussuomalaiselle kansanedustajalle voi tulla puolueensa johdon suunnalta sanktioita positiivisesta äänestä homoavioliitoille. Vaikka Soini hokee "kansan kyllä tietävän", tässä tapauksessa hänen oma uskonnollinen näkemyksensä näyttää ohittavan sen tosiasian, että enemmistö kansasta puoltaa tasa-arvoista avioliittolakia – jopa perussuomalaisten keskuudesta löytyy hieman enemmän lain kannattajia kuin sitä vastustavia. Soinin ja hänen opetuslastensa lisäksi ainakin kaikki kristillisdemokraatit tulevat äänestämään lakialoitetta vastaan.

Ensimmäinen kansalaisaloite, Turkistarhaton Suomi, hylättiin eduskunnan käsittelyssä kesäkuussa murskaäänin 146-36. Monet lain puolustajat olivat pettyneitä, mutta täytyy huomata, että enemmistö kansasta hyväksyy turkistarhauksen, joskin varauksin. Mikäli eduskunta päätyy hylkäämään myös toisen kansalaisaloitteesta alkunsa saaneen lakiehdotuksen (tasa-arvoinen avioliittolaki), ollaan kuitenkin jo eri ongelmien edessä: mitä järkeä ylläpitää kansalaisaloitejärjestelmää, jos eduskunta päätyy hylkäämään kansan enemmistön kannattamia aloitteita?

Tasa-arvoisen avioliittolain tavoin ongelmalliseksi voi nousta vaaditut 50 000 kannattajaa saanut lakialoite pakkoruotsin muuttamisesta vapaaehtoiseksi: monet kansalaiset ovat toivoneet sitä pitkään, mutta miten myös suomenruotsalaisilta ääniä havittelevat kansanedustajat päätyvät lopulta äänestämään, kun ehdotus tulee käsittelyyn?

Kun kansalaisaloitteen tekeminen tuli mahdolliseksi, toiveena oli innostaa suomalaisia uusin keinoin kohti suoraa demokratiaa ja kannustaa yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen. Mikäli eduskunta päätyy hylkäämään jokaisen merkittävästi keskustelua herättäneen aloitteen, se sortuu suoran demokratian ja kansalaisaloitejärjestelmän vähättelemiseen. Jos näin tulee käymään, kansalaisaloitteiden suosio todennäköisesti vähenee, niiden poliittinen merkittävyys pienenee ja tavoite kansalaisten aktivoimiseksi jää saavuttamatta. Siksi näenkin ratkaisuksi sen, että kansalaisaloitteen saadessa tarpeeksi paljon kannattajia se siirtyy kansanäänestykseen. Muun muassa Sveitsissä kansalaisaloitejärjestelmä on juuri tällainen: tarpeeksi monen kannattajan jälkeen maan parlamentti tarkastaa aloitteen ja vie sen kansanäänestykseen. Parlamentti voi hylätä aloitteen vain painavista syistä. Vaikka harva aloite on lopulta johtanut lakiin tai lainmuutokseen, järjestelmä on havaittu hyväksi keinoksi nostaa esiin yhteiskunnan epäkohtia, jotka muuten jäisivät huomaamatta. Sen on arveltu vähentävän välimatkaa Sveitsin kansalaisten ja hallituksen välillä.

Kansanäänestykselle on olemassa monia hyviä puolia: kansalaisten ei poliitikkojen tavoin tarvitse olla toisia mielisteleviä vaalisalaisuuden ansiosta. Suomalaiset ovat yleisesti ottaen olleet läpi historian mielipiteissään sopivan rauhallisia, eikä poliittisilla äärisuuntauksilla ole maassamme liikaa vaikutusmahdollisuuksia. Ainoaksi ongelmaksi kansanäänestykselle voisi nousta alhainen äänestysprosentti: jos esimerkiksi aniharva vaivautuu äänestämään energiatodistuslain muutoksista (50 000 kannattajaa saanut kansalaisaloite), kansanäänestys on kyseenalainen. Tästä syystä kansanäänestyksille olisi asetettava jonkinlainen vähimmäisraja eli kuinka monta prosenttia äänioikeutettuja tarvitaan, jotta kansanäänestyksen painoarvon voidaan katsoa olevan tarpeeksi merkittävä. Kieltolaista äänestettäessä äänestysaktiivisuus oli noin 44%, EU-jäsenyyden tapauksessa 74%. Ehkäpä jo 40 prosentin äänestysaktiivisuus olisi siis tarpeeksi?

Toivon joka tapauksessa lakiehdotuksen menevän läpi perjantaina. Mikäli se ei mene, suoran demokratian ja kansan rivien väheksymistä ei kannata jatkaa: joko järjestelmä menettää ajan myöten arvonsa tai sitten kansalaisaloite voisi johtaa suoran demokratian huipentumaan: kansanäänestykseen, kansan todelliseen valtaan.

---

Lue myös vanhempi teksti IRC-Gallerian blogin ajoilta:
ErQ
Lähteitä:
http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/keskustan-kannattajat-nihkeimpia-tasa-arvoiselle-avioliittolaille/642341/
http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/politiikka-ja-talous/kansan-enemmist%C3%B6-hyv%C3%A4ksyy-turkistarhauksen-varauksin-1.27947

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/12/kansalaisaloitteesta-kansanaanestykseen.html

Epäonnistumaan tuomittu
Virheet suunnitellut
Pahan kakun resepti joka solussain
Kaikkiko ennaltasovittu
Oonko uskotellut
Turhaan et luontoni ois hallittavissain

Tuomio julma langetettu
Se on perisynti
Kirous, luuserin veri virtaa suonissain
Tietoni todeks vakuutettu
Hittibiisihymni
Laulu joka kertoo kaiken kohtalostain

Vastaus kaikkeen onpi DNA
Paljon se ottaa vähän antaa
Mut loi ja mut tuhoo DNA
Paljon se ottaa vähän antaa
Kolme kirjainta mut kiroaa

Päiväni kaikki valmiiks luotu
Käsikirjoitettu
Kohtaus joka ainoo murhenäytelmässäin
Ei tasa-arvoo mulle suotu
Etuoikeutettu
Aina, kun pidän pahuutta hyppysissäin

Ikiajoiks yhteen kahlittu
Minä ja mun geenit
Pari ja silti yhtä ain syntymästäin
Vankila liian hyvin vahdittu
Monet murheenkryynit
Velloo pitkin mua ja tulee sisimmästäin

Totuus kaikkeen on mun DNA
Paljon se ottaa vähän antaa
Mut loi ja mut tuhoo DNA
Paljon se ottaa vähän antaa
Kolme kirjainta mut kiroaa

Oon vaitonainen panttivanki
Tikittävä pommi
Joka mussa ajastaa räjähtämistäin
Lumoava on lumihanki
Onhan se kai onni
Kun siihen siirryn lopulta lämpimästäin

Totuus kaikkeen on mun DNA
Paljon se ottaa vähän antaa
Mut loi ja mut tuhoo DNA
Paljon se ottaa vähän antaa
Kolme kirjainta mut kiroaa

---

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/12/kolme-kirjainta.html

Kaikilla on päivänsä. Naistenpäivä on 8. maaliskuuta, miestenpäivää vietetään 19. marraskuuta. Rasismn vastainen päivä on 21. maaliskuuta, homo- ja transfobiaa vastaan ollaan 17. toukokuuta. Vammaisten päivä on 3.12., lasten 20. marraskuuta. Ketään ei unohdeta, ketään ei syrjitä. Ai niin, paitsi yhtä ryhmää: puhun tietysti kaljuista ja kaljuuntuvista.

Länsimaisessa kulttuurissa ihannoidaan tuuheita hiuksia, ja kaljuus nähdään epäesteettisenä, jopa rumana. Myönnän, ei se miellyttävältä näytä niin toisilla kuin omassa kuontalossakaan. Monesti kalju liitetään moniin negatiivisiin asioihin, kuten rikollisuuteen, rasismiin, sairauksiin, epäterveellisiin elämäntapoihin ja välinpitämättömyyteen omasta ulkonäöstä. Pahimmassa tapauksessa asian takia voi joutua syrjityksi. Eräs mieleenpainuneimmista kaljuihin liitettävistä ennakkoluuloista on tapaus, jossa varhain kaljuuntunut nuori mies kertoi maahanmuuttajataustaisten nuorten pahoinpidelleen hänet porukalla: hiustyylinsä (tai sen puutteen) vuoksi häntä oli luultu skinheadiksi!

On totta, että myös sairauksilla ja elintavoilla on vaikutusta, mutta suurimmaksi osaksi kaljuuntuminen johtuu perinnöllisistä tekijöistä: todennäköisyys on noin neljä seitsemästä, että miehellä on kaljuuntumisen geeni.

Kalju ihminen on usein unohdettu ihminen: kaljun oikeuksista tai tasa-arvosta ei puhuta, koska ei tulla edes ajatelleeksi, että sellaiselle olisi tarvetta. Näin kuitenkin on: tutkitusti kalju mies tienaa reilusti vähemmän mitä mies, jolla tukka on pysynyt päässä. Arviot nousevat jopa 20 prosentin suuruiseen tuloeroon, kaljupäisellä ja hiuksensa säilyttäneellä miehellä on siis yhtä reippaasti tuloeroa kuin naisten ja miesten välillä. Niin sanottuun "naisten euroon" on löydetty joitakin selityksiä: naiset työskentelevät pienipalkkaisemmilla aloilla miehiä useammin (kunnalliset virat ja hoitoala), perhe voi rauhoittaa riskinottoa työelämässä ja vähentää mahdollisuuksia edetä uralla, mieslääkärit päivystävät naislääkäreitä hanakammin, äitiysloma tuo taukoa työelämään... Varsinaista sukupuolisyrjintää palkoissa on arveltu olevan vain 4-5 prosenttia, mikä ei sekään ole mitenkään väheksyttävä asia. Mutta miten kaljun miehen ja hiuspäisen miehen välinen palkkakuilu selitetään?

Kalju menestyy huonommin myös politiikassa: Yhdysvaltain senaattoreista alle 20% on kaljuja/kaljuuntuvia, vaikka tilastollisesti väestöstä 45 vuotta täyttäneistä miehistä puolet (50%) ovat kaljuja tai kaljuuntuvia. Myös suomalaisessa poliitikassa ei nähdä kaljupäitä läheskään yhtä paljon kuin heitä on suhteellisesti olemassa – mielenkiintoisena poikkeuksena tosin Kekkonen, jonka tavaramerkiksi hiukseton pää ehti muodostua. Myös maailman rikkaimpien ihmisten keskuudessa tukan omaavat muodostavat normaalista väestöllisestä jakaumasta poikkeavan enemmistön. Voisi kai sanoa, että kiiltävä kalju vie loiston pois ihmisen persoonasta.

Oma kaljuni ei ehkä ole mistään näyttävimmästä päästä, mutta ohimoiltani hiusraja on silminnähden lähtenyt juoksemaan karkuun. Kuulun niihin harvoihin "onnekkaisiin", joilla hiustenlähtö alkoi jo puberteetti-iän jälkeen, 13-vuotiaana. Mikäli (tai ennemminkin kun) tulen sukuuni, hiusraja tulee olemaan takaraivon tietämillä jo 25-vuotiaana. Viimeisen parin vuoden aikana tahti on lisääntynyt: siinä missä parturi leikkasi paksua pehkoani vielä 2010 ja 2011 naisten hinnaston mukaan, nyt joudun tyytymään tavalliseen miesten hintaan. Joskus olen kuullut väitteitä, joiden mukaan kaljuuntumiseni johtuisi hiusharrastuksestani ja värjäämisestä, mutta todettakoon, että aloitin erikoisemmat hiuskokeilut huomattuani ensimmäiset hiusten ohenemisen merkit. Sitä ennen hiukset olivat olleet minulle vain turhaa, päästä kasvavaa massaa. Niinhän sitä sanotaan, että jonkin asian arvon tajuaa vasta sen menettäessään. Onneksi vielä takaraivossa, niskassa ja päälaella on hiusta.



Herättyäni etsimään tietoa voin ilokseni kertoa, että kaljuilla on sittenkin olemassa jonkinlainen oma päivänsä: 14. lokakuuta. Toistaiseksi päivän asema ei kuitenkaan ole millään tavoin virallinen, mutta suuri ja vääryyttä osakseen saanut ryhmä ansaitsisi sen. Kaljut miehet, on aika nousta baarikadeille, heittää kiiltävää takaraivoa peittävä tupee tai pipo pois, heilauttaa comb over tieltä, antaa karkaavan hiusrajan näkyä ja huutaa: "olen kalju, olen yhtä hyvä ja olen samanarvoinen kuin kaikki muutkin!"

---

Ps. Kaljuuntuminen ei toki ole vain miesten ongelma: myös monet naiset joutuvat kärsimään hiuslähdöstä vaihdevuosien jälkeen. Naisille tosin kaljuuntuminen ei ehdi työuran loppupuolella aiheuttaa ainakaan niin suurta haittaa, mitä se voi aiheuttaa nuoremmalle, kaljuuntuvalle miehelle. Onneksi paljas pää on nykyisin kohonnut välillä jopa trendikkääksi sekä naisilla että miehillä!

Tutustu toki myös näihin artikkeleihin:
http://www.businessinsider.com/the-ugly-tax-2011-8
http://usatoday30.usatoday.com/money/companies/management/2008-03-13-bald-ceos_n.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Hair_loss
http://www.daysoftheyear.com/days/bald-and-free-day/

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/12/kalju-vailla-tasa-arvoa.html

Heli lakaisi kellastuneita vaahteranlehtiä katse tieltä kääntyvään autoon nauliintuneena. Hän oli kuulevinaan kuljettajan vierestä ulkomaalaiselta kuulostavan ihQutusbiisin sävelen.

Marraskuun ihQuin artisti on suomalaisen popmusiikin ehdoton kuningatar Jenni Vartiainen kappaleellaan Minä sinua vaan. Mariskan sanoittamassa huikean hienossa kappaleessa vältetään toistamasta sanaa rakkaus, jottei se ylikuluisi. Äänimaailma on yksinkertaisuudessaan komeaa kuunneltavaa, ja Mariska näyttää jälleen kerran yltävänsä sanoituksillaan Juice Leskisen omaiseen runollisuuteen.



Kokonaisuudessaankin Jenni Vartiaisen uusi levy Terra on lyriikoiltaan ja soundimaailmaaltaan upeaa kuunneltavaa. Ehkä loppujen lopuksi levyn heikoimmaksi lenkiksi paljastuukin avaussinkku Junat ja naiset, joka lienee jo kulutettu puhki Suomen radioissa. Mitään yllättävää levy ei tarjoa, mutta kymmenen hyvää biisiä on sekin jo saavutus.

Jenni Vartiaista on kuultu ihQutuksessa aiemminkin: kappale Nettiin oli kesäkuun 2010 ihQutus.

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/11/marraskuun-ihqutusbiisi.html

Lady Gaga julkaisi pari viikkoa sitten sitten tuoreimman albuminsa, jonka hän nimesi Artpopiksi. Artpop itsessään on Lady Geelle ominaiseen tapaan sillisalaattimainen, teknisesti ihan hyvä tanssilevy, johon on mahtunut mukaan myös hip hopia ja rock-vivahteita. Sanoitukset ovat monilta osin jopa laulajattaren aiempiakin levyjä yksinkertaisempia, mutta kokonaisuudessaan levyn kuunneltuani voin todeta sen olevan ihan mukava kuuntelukokemus. Ei mitään uutta, ei mitään erityisen yllättävää, mutta kuuntelukelpoista.

Artpop on saanut osakseen ristiriitaisia arvioita, mutta se on ollut kaupallinen menestys. 60 miljoonaa tykkäystä Facebook-sivulleen saaneen Lady Gagan olisikin ehkä aiheellisempaa antaa albumilleen nimi Masspop. Itse asiassa tavalliselle tanssilevylle annettu nimi "Taidepop" jossain määrin ärsyttää minua, sillä taidepop on myös oikeasti olemassa musiikinlaji.

Todennäköisesti nimi on tarkoitettu pönkittämään Lady Gagan imagoa taiteilijana: jo uransa alkuaikoina G teki nopeasti selväksi olevansa kevyestä musiikistaan huolimatta vakavasti otettava taiteilija. Toki hän onkin, mutta Lady Gagan taiteellisesta annista parhainta on kuitenkin ollut nainen itse: hänen hiuksensa, meikkinsä, asunsa, videonsa ja esiintymisensä. Samoin Artpop tuntuu kai olevan jonkinasteinen esiintymisistä ja videoista koostuva taidekokonaisuus, josta musiikki on vain pieni osa. Taidepoppia sanan varsinaisessa merkityksessä se ei kuitenkaan ole.


Jos Lady Gagan musiikilleen antama nimi Artpop ei olekaan täysin todenmukainen, sitä ei ole kaikki muukaan popmusiikissa nähtävä ja kuultava. Hyvin paljon Lady Gagaa muistuttava esimerkki löytyy Suomesta. Tuoreeltaan näyttävän paluun musiikin pariin tehnyt Jenni Vartiainen kuvaili uutta Terra-levyään mystiikasta, šamanismista ja primitivismistä inspiroituneeksi. Aidot šamaanivaikutteet jäävät pois, mutta pinnistelemällä kuulija voi erottaa levyn tummanpuhuvista melodioista ja sanoituksista mystisyyttä. Todellisuudessa Vartiaisen tuoreimman levyn markkinoidun mystisyyden alta paljastuu kuitenkin laskelmoivaa poppia ja housemusiikkia. Albumin alussa määritetään levyn suunta, sitten tulee kevyempää soitettavaa ja lopulta kokonaisuus huipentuu tummiin, syvällisempiin kappaleisiin.

Toki Terra on Artpopin tavoin hyvä levy. Itse asiassa Terra on loistava albumi: äänenlaatu on täydellistä, Mariska on taas kerran osoittanut olevansa nerokas sanoittaja, Teemu Brunila ja Jukka Immonen ovat onnistuneet luomaan upean ja säkenöivän kauniin kuuloisen äänimaailman. Mystiikan ja šamanismin (saati kansanperinteen) kanssa levyllä ei kuitenkaan ole tekemistä.

Musiikkimaailmassa on yleistä, että popille annetaan todellisuutta syvempiä merkityksiä. Se on markkinointikikka, joka toimii. Mystiikka-Jenni ja Pop-Jenni ovat tehokas yhdistelmä. Valitettavasti tällainen toiminta voi viedä huomiota niiltä, jotka oikeasti tekevät taidepoppia tai yhdistävät šamanismielementtejä musiikkiinsa. Kuitenkin, monesti popmaailmassa imago on todellisuutta tärkeämpää: se on sitä, mitä artistista halutaan viestiä, sitä, millä artistia ja hänen tuotettaan myydään.

---

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1380598325925
blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/11/popmusiikissa-imago-on-todellisuutta.html

Olen ottanut elämässäni tavoitteeksi kokeilla mahdollisimman laajasti erilaisia harrasteita ja aktiviteetteja. Aloitin kokeiluni 2009 monilla perusasioilla, jotka olivat vain jääneet aiemmin kokeilematta, kuten keilauksella ja biljardin pelaamisella, mutta hiljalleen olen kokeillut myös kaikenlaista erikoisempaa, kuten ratsastusta, ampumista ja spiritismiä. Kesän 2013 eräisiin uusiin (ja ehdottomasti hauskimpiin!) kokemuksiini kuului dyykkauksen kokeileminen.

Dyykkaus tarkoittaa roska-astioista tapahtuvaa mahdollisien hyödyllisten tavaroiden etsintää. Sana tulee todennäköisesti ruotsin kielen verbistä sukeltaa (dyka). Dyykkaus on toimintana laillisen ja laittoman rajamailla – kaupat suhtautuvat siihen negatiivisesti dyykkauksen takia menetettyjen asiakkaiden takia (jos dyykkari kaivaa tarvitsemansa tuotteen roskiksesta, hänen ei tarvitse ostaa sitä kaupasta) ja siksi monet kaupat ovat pyrkineet hankaloittamaan dyykkausta erilaisin fyysisin estein ja tulkitsemalla roska-astiat ja niiden sisällön omaisuudekseen. Roska-astiasta jonkin asian ottaminen on kuitenkin Suomen lakien mukaan täysin sallittua. Roska-astian ympäristön sotkeminen ja mahdollisten asetettuja esteiden muokkaaminen (kuten roskiksen luo pääsyn estävän portin särkeminen) ovat kuitenkin laitonta toimintaa.

Suuntasimme yhdessä ystäväni Emmin kanssa eräiden aamuisten grillijuhlien jälkeen hetken mielijohteesta dyykkaamaan ympäri Pohjois-Savoa. Mukaan liittyi myös Hanna ja Iisalmessa kyytiin kapusi vielä Miia.



Suuntasimme aluksi Lapinlahdelle, jossa dyykkausmahdollisuudet eivät olleet valitettavasti kovinkaan kummoiset: vain paikallisen tavaratalon yhteydessä oleva roskis oli kaiken kansan tongittavissa. Vedimme Hannan ja Emmin kanssa kumihanskat käteen ja aloimme penkoa. Mitään erityisen mielenkiintoista ei kuitenkaan löytynyt, roskalaatikko oli täynnä pääasiassa vaatehenkareita ja käytettyjä puutarhakasvien muoviastioita. Itse nappasin mukaan noin kymmenisen kappaleita henkareita.

Matka jatkui Lapinlahdelta Iisalmeen, jossa dyykkausmahdollisuudet vaihtelivat merkittävästi kaupasta riippuen. Ehkä paras paikka oli paikallisen marketin luona ollut romuastia, jossa oli kaikenlaista tavaraa lähtien paistinpannuista muoviastioihin, kuvakehyksiin ja puutarhatilpehööriin.

Ja romuahan riitti! Tonkiminen oli oikeastaan hauskaa upeana kesäiltapäivänä, vaikka dyykkaamiseen perinteisesti liitettävä hämäryys jäi kokematta. Useimmat dyykkaajat käyvät roskiksella nimittäin yöaikaan välttyäkseen näkemiseltä. Vastapainoksi on onneksi niitä idiootteja, jotka käyvät päiväsaikaan ja kirjoittavat aiheesta vielä blogiinsa useiden kuvien kera. Kesäkuussa yöt ovat tosin Savossa muutenkin sen verran valoisia, että reissu oli aivan sama tehdä päiväsaikaan.

Omiin löytöihini lukeutui muun muassa saunakauha, jonka keksin viedä mummolaani Rautavaaralle. Kesää Rautavaaralla viettämässä ollut serkkuni oli vienyt kauhan salamyhkäisesti saunaan entisen muovikauhan tilalle. Mummoni oli tiettävästi ihmetellyt myöhemmin, mistä moinen saunakauha oli saunaan ilmestynyt, ja serkkuni oli todennut Erkin tuoneen sen.
"Mistä se sellaisen on mennyt hankkimaan?"
"Dyykkauksesta!"
Vastaus oli nähtävästi riittänyt, sillä lisäkysymyksiä kauhan alkuperästä ei enää tullut. Todennäköisesti kauha ei olisi kelvannut, jos arvoisa isoäitini olisi tiennyt tarkemmin käsitteestä dyykkaus ja kauhan alkuperästä.


Samaisesta romuastiasta tehtiin muitakin löytöjä. Miia ja Hanna löysivät kaiken roskan seasta esimerkiksi valokuvien kehyksiä ja arkasteluun/sisustukseen sopivia juttuja.



Paras ja ehdottomasti herkullisin löytö tehtiin viimeisenä. Paikallinen kahvila oli heittänyt työpäivän päätteeksi kaikki leivonnaiset menemään, eiväthän herkut olisi enää kovin kummoisilta maistuneet seuraavana maanantaina viikonlopun jäljiltä. Siististi muovipusseihin pakatut herkut olivat suojattu muilta roskilta hyvin, ja myöhemmin Miian kämpillä myös maistoimme niitä. Todennäköisesti löytämämme sämpylät oli leivottu aiemmin aamulla, sillä niissä ei ollut minkäänlaisia merkkejä pilaantumisesta. Makukokemus oli oikein hyvä, joskin sämpylät olivat hieman kuivuneita.



Kokonaisuudessaan dyykkaus oli kokemuksena ehdottoman hauska. Se pisti pohtimaan, kuinka paljon yhteiskunnassamme heitetään täysin toimivaa, käyttökelpoista tavaraa hukkaan. On valitettavaa, että niin monet kaupat tekevät kaikkensa, ettei roskiin heitetyt tuotteet päätyisi dyykkaajien käsiin, vaan ihmiset tulisivat ennemmin kuluttamaan rahansa kauppaan. Toisaalta, markkinatalouden kannalta asia on ymmärrettävää, eihän yritys ole olemassa hyväntekeväisyyttä varten.

Kahdesta kiertämästämme paikkakunnasta Iisalmi paljastui varsin dyykkaajaystävälliseksi kaupungiksi: hyvin harvojen kauppojen roska-astioille pääsyä oli hankaloitettu, ja monista paikoin kaikkea kivaa myös löysi. Lapinlahdella ongelmaksi nousi, ettei mitään dyykattavaa hirveästi ollut. Pohjois-Savon muista paikoista olen kuullut, että etenkin Kuopiossa dyykkaus on lähes kaikissa paikoissa mahdotonta kauppojen asettamien esteiden takia. Lisäksi Kuopion kokoisessa kaupungissa dyykkaajien määrä on suurempi, joten käytännössä kaikki parhaat roskisten aarteet viedään miltei heti astioihin päätyessään. Toki Kuopiossakin osataan, esimerkiksi tiedän erään henkilön kaivaneen itselleen uuden imurin elektroniikkaliikkeen jätteiden seasta.

Dyykkaus saattaa herättää ennakkoluuloja ja jopa ällötyksen tunteita, mutta suosittelen jokaista ainakin joskus kokeilemaan. Hyvällä porukalla roskiksiin onnistuu upottamaan monta tuntia. Dyykkaus on eettinen, ympäristötietoinen ja rahaa säästävä harrastus, jota aion ehdottomasti kokeilla joskus uudestaan.

---

Enemmän kuvia blogissani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/11/dyykkaamassa.html

Parisen viikkoa sitten Savossa ja myös valtakunnallisesti kohistiin Pohjois-Savon poliisilaitoksen toiminnasta, kun kesäajasta talviaikaan siirryttäessä (26.-27. lokakuuta) poliisi määräsi ravintolat sulkemaan ovensa tuntia aikaisemmin. Valviran ohjeistuksen mukaan jatkoaikaluvan saaneet ravintolat voivat sulkea ovensa kello neljältä talviajan mukaisesti sinä yönä, jolloin siirrytään kesäajasta talviaikaan – tällöin saadaan yksi ylimääräinen anniskelutunti korvaamaan tuntia, joka on menetetty siirryttäessä aiemmin keväällä kesäaikaan. Täten siis Pohjois-Savon poliisilaitoksen yleisjohtajana toiminut komisario Jyrki Haapala toimi vastoin Valviran virallista ohjetta. Myöhemmin on osoittautunut vielä, että Haapala oli tiettävästi tietoinen tästä ohjeesta, vaikka mies aluksi muuta väittikin.

Osa nettikeskustelijoista ovat kummastelleet (vähätelleet) asiaa toteamalla, että miksi teinit jaksavat valittaa yhdestä menetetystä ryyppäystunnista. Samoin Haapala itse väheksyi epäillen, olisivatko ravintolat edes ylimääräistä tuntia tarvinneet.

Ehkä lähtökohtaisesti kohu ja siitä syntynyt keskustelu kuulostaa vain lapselliselta kostonhalulta ("me ei saatu ryypätä ylimääräistä tuntia niin sinähän koppalakki saat siitä nyt maksaa"), mutta koko keissiin liittyy myös jotain syvempää ja huolestuttavampaa. Enkä puhu nyt ravintoloitsijoiden kommenteista, joiden mukaan menetetyllä lisätunnilla on merkittävä vaikutus talouteen, vaan ihan vain siitä, että viranomainen on käyttänyt valtaansa röyhkeästi väärin oman mielipiteensä johdattelemana.

Jo muutama vuosi aikaisemmin samainen komisario yritti saada suljettua Kuopion baarit aikaisemmin talviaikaan siirryttäessä. Tällöin yrittäjä Harri Kauhanen oli luetuttanut hänelle Valviran ohjeen. Haapala oli todennut, että "herrat sitä pitää ravintolaa auki silloin, kun huvittaa". Nyt Haapala yritti toteuttaa fantasiansa uudelleen ja onnistui siinä.

Vaikka monet varmasti sympatisoivat Haapalan mielipiteitä, en usko (tai ainakaan toivo) kenenkään olevan sitä mieltä, että poliisilla tai millään muullakaan viranomaisella on oikeus polkea lakia. On yksinkertaisesti väärin, että yksittäisen ihmisen oma, henkilökohtainen mielipide on pystynyt kumoamaan lainvoimaisen ohjeen vain siksi, että henkilöllä sattuu olemaan sopivalla hetkellä tarpeeksi vaikutusvaltaa. Ravintola-ajat voivat olla pieni juttu, muttei pienintäkään rikkomusta kuulu hyväksyä: jos pahalle antaa pikkurillin, se syö hiljalleen koko käden. Maailmanhistoria on täynnä esimerkkejä siitä, miten käy, kun viranomaistaholle annetaan mahdollisuus väärinkäyttää valtaansa. Niitä ei tarvitse toistaa.

Asiaan onkin reagoitu oikein: komisarion toimista on käynnistetty aivan syystäkin esitutkinta.

---

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/haapala-ei-voinut-olla-tietamaton-valviran-ohjeesta/1705513
http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/tulkitsin-lainsaadantoa-kellonajan-perusteella/1703816
http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/baarit-ihmeissaan-kuopiossa-poliisi-maarasi-yokerhot-kiinni-etuajassa/1703492
http://www.hs.fi/kotimaa/a1382929910347

blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2013/11/pienikin-vallan-vaarinkaytto-on.html