IRC-Galleria

Dean Koontz - Taivaan porteilla
***½
Michelle on nainen, joka ei ole saanut elämässään aikaan käytännössä mitään. Elämä on kuitenkin kohdellut häntä edes yhdellä tavoin hyvin: vaikka se on ollut tyhjää, hän on säilynyt hyvännäköisenä erinomaisen aineenvaihduntansa ansiosta. Michellen elämä saa uuden merkityksen, kun hänen naapuriinsa muuttaa epämääräinen perhe. Leilani Klonk on vammautunut tyttö, jonka äiti Sinsemilla on sekava, huumeet tunteva hippi. Hänen isäpuolensa on ufouskovainen bioeetikko. Leilani kertoo Michellelle, että hänen isäpuolensa uskoo Leilanin nousevan taivaaseen ufon mukana 10-vuotispäivänään. Leilanin veli on jo niin tehnytkin. Kun Leilanin perhe yllättäen katoaa ja tytön 10-vuotissyntymäpäivä lähestyy, Michelle huolestuu. Suhtautuiko hän liian huolettomasti tytön tarinoihin?

Taivaan porteilla on kieleltään taidokas teos, joka rakentuu kolmesta tarinasta, jotka nivoutuvat lopussa yhteen. Michellen ja Leilanin tarina on yksi niistä, joskin siihen keskitytään eniten. Kirjassa sivutaan bioetiikan ääriradikaalia laitaa ja ufouskovaisuutta. Koontzin suurimpia etuja ovat mielenkiintoiset hahmot, joita nähdään tässäkin. Sinsemilla, joka lukee toistuvasti samaa romaania ja asettaa pieniä nukkeja pyörimään asuntoauton jokaiseen huoneeseen, on suorastaan huutonaurua huvittavuudessaaan aiheuttava hahmo. Preston Maddoc, Leilanin isäpuoli, on samoin julmuudessaan, säälimättömyydessään ja naiivissa ufouskovaisuudessaan kiintoisa hahmo. Samoin Michellen täti Geneva, joka muistaa klassikkoelokuvien kohtaukset osana omaa elämäänsä, on viehättävä ja sympaattinen.

Kirja on mieluista luettavaa, mutta huonona puolena mm Koontzille ominainen, lässähtävä loppu.

Khaled Hosseini - Ja vuoret kaikuivat
***½
Khaled Hosseini on eräs viime vuosien suurimpia tarinankertojia. Afganistalaislähtöinen kirjailija on kirjoittanut kaksi kuolematonta, koskettavaa kertomusta, Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa. Ja vuoret kaikuivat kertoo adoptiosta Afganistanin tapaan, kun kaksi toisistaan erottamatonta sisarusta, Pari ja Abdullah, erotetaan toisistaan. Abdullah jää isänsä ja äitipuolensa kanssa kotikyläänsä, Pari siirtyy hienostorouvan lapseksi Kabuliin. Abdullah jää kaipaamaan sisartaan, mutta Pari unhtaa ikänsä takia veljensä – joskin hän kokee sisällään olevan tietynlaisen aukon.

Ja vuoret kaikuivat on rakenteeltaan novellikokoelman omainen: lähtökohtana toimiva Abdullahin ja Parin erotus sysää alulle joukon erilaisia tarinoita. Samoin Parin ja Abdullahin kanssa tekemisissä olleiden henkilöiden tarinoita kerrotaan, vaikkeivät ne päätarinaan liitykään. Novellityylisyyden toimivuudesta voi olla montaa mieltä: samalla tarinoilla on vetovoimaisuutensa, mutta toisaalta ongelmaksi muodostuu kokonaisuuden pirstaloituminen. Jos vertaa Hosseinia aikatasojen käytössä suomalaiskirjialija Sofi Oksaseen, hän päihittää Oksasen mennen tullen. Välillä aikatasolta toiselle liikkuminen on hyvinkin nautinnollista. Hahmot ehtivät usein saada syvyyttä ja tarina voi koskettaa.

Lopulta kirjan edetessä kohti loppua tuntuu, ettei varsinainen päätarina etene miltei ollenkaan. Se ratkaistaan vähän liiankin pikaisesti viimeisillä sivuilla. Jää myös epäselväksi, mikä on teoksen punainen lanka, kun liki neljänsadan sivun aikana esiin marssitetaan yhä lisää ja lisää henkilöhahmoja, joiden kohtalot ja taustat jäävät enemmän tai vähemmän avonaisiksi. Harmilliselta myös tuntuu, kun Afganistan jää tällä kertaa vain yhdeksi tapahtumapaikaksi, siinä missä aiemmat teokset antoivat kasvot afganistanilaisten kärsimyksille.

Ja vuoret kaikuivat on hieno tarina juurien menettämisestä ja sisällään vellovasta tyhjyydestä ja yrityksestä täyttää se. Tämä on Hosseinin huonoin kirja ja se oli itselleni pienoinen pettymys, mutta se on silti hieno ja lukemisen arvoinen teos. Hosseinin aiempi tuotanto on vain niin vaikuttavaa, että uusi kirja näyttää niiden varjossa laimealta.

Margaret Atwood - Oryx ja Crake
***½
Margaret Atwoodin synkkään lähitulevaisuuteen sijoittuvassa kirjassa Lumimies heräilee puusta ilmastonmuutoksen runtelemalla rannalla. Lumimies on nähtävästi viimeinen ihminen maailmassa. Seuranaan hänellä on vain joukko geneettisesti muokattuja ihmisiä, jotka palvovat jumalinaan Oryxia ja Crakea. Lumimies itse esiintyy uusille aatameille ja eevoille Craken profeettana.

Tarina etenee kahdella aikatasolla: toisessa Lumimies vaeltelee ihmiskunnan raunioilla. Toisella aikatasolla ihmiskunnan ajautumista kohti tuhoaan käsitellään Jimmyn (josta tuli myöhemmin Lumimies) näkökulmasta. Pala palalta koko kuva rakentuu lukijan eteen: ympäristökriisit, ihmisten eriarvoistuminen, moraalinen rappio, uuden ihmisrodun muokkaaminen ja lopullinen ihmisrodun tuho. Välillä Atwood pyrkii jopa ällöttämään lukijaansa kuvaamalla lapsipornoa, ihmiskauppaa ja enemmän tai vähemmän arveluttavia geeniteknologian saavutuksia.

Huonoja puolia tarinassa voi olla joidenkin kohtien epäuskottavuudet ja lopun jääminen kesken. Tarinassa on nähdään myös malliesimerkki eräästä dystopiakirjallisuuden kompastuskivistä: tarinoidessaan tulevasta ei voi tietää, mihin teknologinen kehitys on kirjoitushetken ja tarinan sijoittumisajankohdan välillä ehtinyt. Kirjoja ei tarinan mukaan olisi tulevaisuudessa olemassa, vaan kaikki on siirretty CD-rompuille ja DVD-levyille. CD-rompuille? DVD-levyille?

Oryx ja Crake on hyytävä dystopia geeniteknologian vaaroista. Se on lohduton teksti kaikin puolin. Takauma-aikatason kuvauksessa, jossa ihmisten ahneus ja säälimättömyys ajaa lajia väistämättömästi kohti tuhoaan, on synkkä. Voidaanko mitään tehdä? Kirjan nykyhetki (Lumimies yksin maailmassa epämääräisten mutantti-ihmisten kanssa) on samoin toivoton. Mitään ei voi enää tehdä, tämä oli tässä.

Moraalista rappiota, ihmisen ahneutta ja tulevaisuuden toivottomuutta pohtivilta teemoiltaan Oryx ja Crake on hieno kirja. Se saa lukijansa pohtimaan elämän merkityksettömyyttä ja sitä, mihin maailmamme on menossa. Tarina heijastelee monia aikakautemme ongelmia erilaiseen kontekstiin vietynä: näkisikö lukija näitä ongelmia omassa maailmassaan, ellei törmäisi niihin toisenlaisessa ympäristössä? Tämä onkin tieteellisen fiktion parhaimpia puolia.
(ps. kannattaa googlailla kirjan fanitaidetta esimerkiksi sanoilla "Oryx and Crake art" – kirjan synkkä maailma näyttää inspiroineen hyvin monia, ja inspiraation tulokset ovat kertakaikkisen kaunista katseltavaa)

Johanna Sinisalo - Lasisilmä
****

Johanna Sinisalon teos Lasisilmä kertoo helsinkiläistyneestä Tarusta, joka on päässyt käsikirjoittamaan epäilyttävän paljon Salatut elämät -sarjaa muistuttavaa kotimaista saippuaoopperaa, Lähiötä. Taru pääsee luomaan sarjaan uuden hahmon, Sadun. Oudosti sarjaan kirjoitettavat tapahtumat sattuvat pian myös Tarulle itselleen. Aluksi kyse on vain itsensä nolaamisista ym, mutta entä kun tv-sarjaan päätetään sijoittaa mukaan onnettomuuksia ja kuolemaa?

Lasisilmä on hykerryttävän hauska ja samalla karmiva teos. Yhtä aikaa Taru tuntuu epäonnistumisissaan huvittavalta hahmolta, mutta hahmon muuttuminen kirjan myötä aggressiiviseksi ja kontrolloivaksi on jollain tasolla jopa pelottavaa seurattavaa. Kirjan todellisuus on hämmentävä: onko kertojana toimiva Taru luotettava kertoja?

Kirjassa puidaan myös ryhmädynamiikkaa: tv-sarjan käsikirjoittajan pitäisi samalla yltää luovuuteen, kun hänen kuitenkin täytyy alistua noudattamaan pääkäsikirjoittajan ohjeita. Mielenkiintoisen Lasisilmästä tekee myös Lähiön yhteneväisyydet Salatut elämät -saippuasarjaan, jota Sinisalo on itsekin aikoinaan käsikirjoittanut. Varsinaisesti tekstissä vihjataan eräässä vaiheessa hyvinkin suoraan, ettei tämä vastaa todellisuutta, ja samoin Sinisalo on korostanut, ettei kyseessä ole omaelämäkerrallinen teos, mutta ehkä tarinassa on sen verran ripaus todellisuuttakin, että se opettaa lukijalleen jotain jatkuvajuonisen sarjan käsikirjoittamisesta.

Johanna Sinisalo osoittaa jälleen kerran olevan kirjailija, joka ei petä.

Leo Tolstoi - Anna Karenina
Venäläisen Leo Tolstoin Anna Karenina on eräs maailmankirjallisuuden klassikoita. Lähes tuhatsivuinen kirjajärkäle kertoo kaksi rakkaustarinaa: Anna Kareninan ja kreivi Vronskin onnettoman löövstöörin, jossa jo naimisissa oleva Anna rakastuu tulisesti Vronskiin, ja lisäksi lähintään yhtä merkittävä osa kirjaa on Levinin ihastus kauniiseen Kittyyn.

Klassikolle lienee mahdotonta antaa minkäänlaisia tähtiä, mutta voinen sanoa Anna Kareninan olevan eräs parhaimmista lukukokemuksistani. Venäjän 1800-luvun eliitin elämää ja joutenoloa kuvaava teos on sitä, mitä kirjan juuri kuuluisikin olla: se kuljettaa lukijansa pois tästä maailmasta, saa uppoutumaan kuvailemaansa miljööseen ja on yksinkertaisesti mielettömän hyvä ajanviete. Hahmot tuntuvat usein toimivilta ja uskottavilta, ja esimerkiksi haikeamielinen Annan ja Vronskin tarina kosketti ainakin minua. Jos ärsyttäviä puolia miettii, niin joskus kirjassa on toistoa, esimerkiksi mustasukkaisuutensa kanssa kamppaileva Levin saattaa suuttua samoista jutuista montakin kertaa muutaman kymmenen sivun sisällä. Eräs minua vaivaamaan jäänyt yksityiskohta oli myös erään päähenkilön sisaruussuhteet: aluksi hänellä mainittiin olevan vain kaksi veljeä, mutta 700 sivua kirjan jälkeen hänellä mainitaan yllättäen ohimennen olevan siskokin.

Anna Karenina on kirjana mielenkiintoinen myös siksi, että se kuvaa niin laajasti 1800-luvun loppupuolen elämää Venäjällä. Pääasiassa kuvailtu elämä koskettaa vain hyväosaisia, mutta myös tavallisen kansan arkea (esimerkiksi heinäntekoa) selostetaan hyvinkin tarkasti. 1800-luvun suuria asioita, kuten teollistumista, panslavismia ja naisten oikeuksia, käydään läpi elävästi henkilöhahmojen välisissä keskusteluissa. Kirjan kerronnasta oma lempikohtani oli loppupuolella tapahtunut Annan katkeroitunut pohdinta elämän julmuudesta ja turhuudesta.

Tämä kirja on tiiliskivi ja sen lukemiseen menee aikaa, mutta suosittelen sitä lämpimästi jokaiselle.

Ystävänpäivän kunniaksi kerron pari tarinaa ystävyydestä!

1. Ystäväni Kaappi ei ole mikään lukion tunnollisin oppilas. Hän myöhästelee, hänellä ei ole opiskeluvälineitä, hän tykkää toisinaan provosoida opettajaa erilaisilla kysymyksillään. Hän aloittelee historian kolmatta lukiokurssia, kunnes opettaja yllättäen ilmoittaa, että jos Kaapilla ei ole ensi tunnilla oppikirjaa, hän lentää kurssilta pihalle. Hän tuskailee asiaa minulle, kaipa se kallis kurssikirja on sitten pakko käydä ilmahintojen paratiisistä, Infosta ostamassa. Yllättäen minä keksinkin jotain: hei, minulla pitäisi olla sen kurssin kirja, tuon sen vain huomenna kouluun Kaapille ennen tunnin alkua. Illalla rupean penkomaan kirjakasaani, mutta ikäväksi yllätyksekseni huomaankin omistavani ainoastaan yhteiskuntaopin kolmannen kirjan – kummassakin aineessa kirjasarja ovat lukiollamme Forum. Kirjaa ei siis ole eikä kaverini ehdi käydä sitä ostamassa, joten hän lentää ulos kurssilta.

2. Ystäväni Sem on toisinaan hieman sottapytty. Eräällä kerralla hänen luona käydessäni siivouskärpänen puraisee minua, ja alan siivota hänen kämppäänsä. Siivous onkin yllättävän vaikeaa, sillä Sem ei muun muassa suostu luopumaan Hesburgerin kuitistaan, se on muisto Pieksämäen matkalta. Joka tapauksessa, täytän astianpesukoneen ja heitän joitakin turhan oloisia lappuja roskikseen. Myöhemmin saan kuulla astioiden homehtuneen suljettuun astianpesukoneeseen ja roskikseen heitettyjen lappujen seassa olleen muun muassa Semin verkkopankin tunnusluvut. Hupsista keikkaa.

3. Ystäväni R on Facebookin mukaan eronnut pitkäaikaisesta poikaystävästään. Monet oppilaat lukiollamme tuntuvat puhuvan asiasta ja katselevan hieman hämillään kohti Ärrää. Minä päätän kuitenkin olla reilu ja menen lohduttamaan. Halaan Ärrää ja soperran "voi kun ikävä kuulla teistä te olitte niin kiva pari ja minä luulin että kaikki teillä oli hyvin mutta kyllä se siitä kyllä asiat vielä paranevat älä itke älä itke ÄLÄ ITKE R PIENI". Kappas vain, lässytykseni myötä R rupeaa itkemään.

4.Ystäväni Cia lähtee ala-asteella kanssani paikalliselle ABC-myymälle. Tarjoan hänelle jäätelön ja muun muassa Dumle-tikkarin. Jäätelö maistuu hyvälle, Dumle-tikkarista Cian hammas taasen lohkeaa puoliksi. Olen silloin lisäksi hieman ihastunutkin häneen.

5. Ystäväni Krisu juhlii 18-vuotisiaan. Koska tätä täytyy juhlia, kannustan häntä juomaan yhä nopeammalla tahdilla yhä enemmän. C'mon, 18 vuotta täyttää vain kerran! Humalainen kaverini huojuu baarin edustalla, ja portsari epäilee, lieneekö tuo jo liian kovassa kunnossa baariin. Totean "mä olen kokenut juoppo kyl mää nää tiedän" -tyylilläni, että kyl tuo tuosta, ei se oo juonu kuin 6 mojitolonkkua. Samassa hän yrjöää portsarin kengille.

---

Hyvää ystävänpäivää! (joka meni jo mut kuiteski!)


// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/02/viisi-tarinaa-ystavyydesta.html

http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/02/paikka-jossa-ne-hyvanmakuiset.html

"Paikka, jossa ne hyvänmakuiset lehmäkarkit eivät koskaan lopu kesken" on joulukuussa 2012 kirjoittamani novelli. Henkilökohtaisesti pidän sitä yhdestä parhaimmistani.

Teksti osallistui science fictionia ja fantasiaa julkaisevan Portti-lehden novellikilpailuun syksyllä 2013. Valitettavasti menestystä kisassa ei tullut. Syistä en ole varma, mutta veikkaillahan voi. Kilpailuun osallistui tiettävästi tällä kertaa ennätysmäärä osanottajia, joiden joukossa paljon ammattilaisia. Kilpailun tulosten kunniamainintasijoillakin vilisi pitkälti ammattilaisten nimiä, joten taso lienee ollut hyvin korkea. Omia mahdollisuuksiani heikensivät myös väärin valittu fonttikoko ja riviväli. Periaatteessa ainoa ehto on, että A4-liuskalla on noin 30-35 riviä, mutta oma fonttikokoni oli jälkikäteen ajatellen ja yleiset käytännöt huomioiden liian suuri. Lisäksi tarina on pääosin realistinen ja vain lopun pehmolelukoiran henkiinherääminen on fantasiaelementti. Osallistuin kahdella novellilla ja laitoin kummatkin menemään samalla nimimerkillä, mikä oli samoin virhe (joskaan tätä ei suoraan novellikilpailun ohjeissa sanota). No, virheistä oppii, parempi menestys ensi kerralla.

Koska teksti on liian pitkä tänne Galleriaan, sen voi tsekata mahdollisesti kiinnostaessa oheisesta linkistä.

Ihmiset haukkuvat tipatonta tammikuuta, mutta se on tehnyt minulle hyvää! Pidin tipattoman jo toista kertaa peräkkäin. Koska yksi kuukausi juomatta on tiettävästi aika turhaa, pidin myös juhlattoman joulukuun: olin siis myös vuoden viimeisen kuukauden juomatta. Tiedetään, juhlaton joulukuu on nimityksenä todella pölhö, (eihän silloin ole muuta kuin itsenäisyyspäivä, joulu ja vuosikin päättyy) mutta ainakin keksimässäni nimityksessä on tipattoman tammikuun tavoin alkusointu. Yeah.

2012 ja 2013 tämä tipaton kaksi kuukautta oli rankka kokemus. Keksin kuitenkin porsaanreiän kiertää sitä: uudenvuoden vaihteessa tulin ottaneeksi pikkuisen, kun keksin, että jossain muualla vuosi on jo vaihtunut: vaikka Suomessa elettiin vielä joulukuuta 2012, jossain muualla oli jo vuosi 2013, mutta koska elimme joulukuuta, oli periaatteessa joulukuu 2013, jolloin voi ottaa. Kätevää eikös? Lisäksi keksin, että esimerkiksi muslimeilla ajanlasku on erilainen, ja siellä on menossa 1400-luku vuosissa. Enhän minä luvannut itselleni olla juomatta joulukuussa 1400-luvulla, vai mitä? ;)

Tällä kertaa kaksi kuukautta oli lähestulkoon iisibiisi homma. 1. joulukuuta heräsin kaverini Marjutin tupareiden jälkimainingeissa niin kauheassa kohmelossa, että alkoholiton kausi tuntui enemmänkin itsestäänselvyydeltä kuin teolta, jota tarvitsisi harkita. Siinä mielessä vuoden 2013 juomiskausi (1. helmikuuta - 30. marraskuuta) oli tietynlainen ympyrän sulkeutuminen: se starttasi Marjutin tupareissa tammikuun viimeinen päivä (kyllähän noin tärkeän asian takia juopottelun uudelleen aloittamista voi päivällä aikaistaa!) ja päättyi Marjutin kolmansiin tupareihin marraskuun viimeinen päivä. Legendaarista, sanoisinko.

Poikkeuksen kylläkin tein, otin nimittäin vuoden viimeisenä päivänä lasillisen punaviiniä kaverini (Marjutin) luona päivällisellä ollessa. Eihän punaviini oikeastaan edes ole alkoholia! Lisäksi juuri vuoden vaihtuessa vetäisin alas kuohuviinilasillisen: olin luvannut olla joulukuun 2013 ja tammikuun 2014 juomatta, mutta kun vuosi vaihtuu, ei olla pieneen hetkeen kummankaan puolella. Kolikko on kyljellään, ei ole kruunaa eikä klaavaa, u know. Ei tämä mitään itsepetosta ole.

Onneksi nyt tämä tuska on päättynyt ja voin palata normaaliin päiväjärjestykseen. 1. helmikuuta join kahdet saunasiiderit (Bulmersin täyteläistä, makeaa omenasiideriä ja Thatchersin hedelmäistä marjasiideriä) ja tiistaina vein mäyräkoirani parin päivän (tai yön) pituiselle lenkille. TÄNÄÄN LÄHTEE TAAS, vaikka olen tainnut saada flunssan. Mutta hei, pakko saada juoda, nyt kun saan juoda.

Juopottelemattomuuden jännä puoli on se, että sen aikana tulee ostelleeksi paljon alkoholia. Joulun alla Alkoihin pamahtaneet harvinaisemmat liköörit, kuten Bols mansikan makuisena ja ranskalainen vadelmalikööri Chamborde, päätyivät kokoelmaani. Joululahjapaketista paljastui italialainen mantelilikööri Disaronno.

Kokonaisuudessaan olen hyvin tyytyväinen, että pidin tipattoman tammikuun. Kahden kuukauden täydellinen pidättäytyminen saa minut varmistumaan, etten ole riippuvainen alkoholista. Näin, että pystyn hyvin elämään ilman viinan iloja, eikä se myöskään pyöri jatkuvasti päässäni. Lisäksi raittius on tehnyt hyvää terveydelleni.

Itse asiassa niin paljon hyvää, että nyt se on aika ottaa takaisin.

---

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/02/tipaton-on-ohi-viimeinkin.html

Parempi ihQutusbiisi soittolistalla kuin kymmenen virttä tietokoneella.

Tammikuun ihQuin biisi tulee Iso-Britanniasta. Englantilainen poikabändi Union J kappaleellaan Loving You Is Easy on mielenkiintoinen yhdistelmä korkeaa teinitenoriääntä ja tanssibiittiä. X Factorista pinnalle ponnahtanut Union J on ainakin keskivertoja poikabändejä parempi. Yhtye tapaa julkaista myös akustiset versiot kappaleistaan.



Tässä vaiheessa katseen voi luoda myös vuoden 2013 ihQutuksiin:
Tammikuu: The Script feat will.i.am - Hall of Fame
Helmikuu: The Rolling Stones - Doom and Gloom
Maaliskuu: Ismo Alanko - Vuoden turhin laulu
Huhtikuu: Shiney Ahuja feat Sayali Bhagat - Aaja Khatam Sabr (Ghost)
Toukokuu: T-ARA - Sexy Love
Kesäkuu: Frederik - Missä on jatkot
Heinäkuu: Austin Mahone - What About Love
Elokuu: Martin Solveig - The Night Out
Syyskuu: Porcelain Black - Pretty Little Psycho
Lokakuu: Musta Barbaari - Salil eka salil vika
Marraskuu: Jenni Vartiainen - Minä sinua vaan
Joulukuu: Calvin Harris feat. Alesso & Hurts - Under Control

IhQutukset voi kuunnella soittolistana Youtubesta: http://www.youtube.com/watch?v=mk48xRzuNvA&list=PLYDpU3FaaPD1xXnJyHM5JxCvG2tG7y_6M&feature=mh_lolz

Vuoden 2013 ihQutusten alussa nähtiin joukko lainauksia, jotka ovat intertekstuaalisia viittauksia pääasiassa suomalaisen kirjallisuuden klassikoihin. Useimmat lainaukset pyrkivät itseironisesti nauramaan monipuolisen musiikkimakuni surkeudelle. Joulukuun lainaus on kesäkuussa 2013 kirjoittamastani novellistani Paskaduuni. Osaako porukka arvailla, mistä kirjaklassikoista kukin teksti on revitty?

Tammikuu: "Alussa oli suo, kuokka ja ihQutusbiisi."
Helmikuu: "Kaksi ahdistunutta miestä istui autossa. Laskeva aurinko häiritsi heidän silmiään pölyisen tuulilasin lävitse. Yllättäen tielle loikkasi ihQutusbiisin poikanen, jonka päälle toinen miehistä ajoi. Toinen jäi paikan päälle ja piti ihQutuksesta hyvää huolta ja vietti sen kanssa ainutlaatuisen vuoden."
Maaliskuu: "Taas kerran, nuoren kauniin ihQutusbiisin elämä päättyi noin viikon päivät sen julkaisun jälkeen kuukauden vielä ollessa nuoremmalla puolellaan.
Huhtikuu: "Minä, Erkki, julkaisen tämän ihQutusbiisin. En ylistääkseni popmaailman jumalia, sillä jumaliin olen kyllästynyt. En ylistääkseni poppareita, sillä heidän tekoihinsa minä olen kyllästynyt. Vaan itseni tähden minä tätä kirjoitan. En mairitellakseni kriitikoita, en mairitellakseni laulajia, en pelosta, enkä tulevaisuuden toivosta. Sillä elämäni aikana olen niin paljon kokenut ja menettänyt, ettei turha pelko minua vaivaa, ja kuolemattomuuden toivoon olen kyllästynyt, niinkuin olen kyllästynyt jumaliin ja kuninkaihin. Vaan itseni tähden minä tämän ihQutusbiisin julkaisen ja siinä luulen eroavani kirjoittajista niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa. "
Toukokuu: "Tähän mennessä on tapahtunut:
Alussa julkaistiin ihQutusbiisi.
Tämä on herättänyt suurta myötähäpeää, ja sitä on laajalti pidetty huonona siirtona."
Kesäkuu: "Kaikki hyvät kappaleet ovat toistensa kaltaisia, jokainen ihQutusbiisi on onneton omalla tavallaan."
Heinäkuu: "Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi kuuntelemahan kaikota, biisii Erkin popittaman, ihQuviisuu ihannoiman, laatulauluu laulattaman. Sanat sieluuni sattuvat, sävel sontaan sekoittuvi, korvihini kummutessa, tärykalvon turtuessa. Erkki perkele sinä saatana, teitkö sie sen taas toteen! Lopeta jo ihQutukset, turhaa turbaa ol tämäkin, paljon ootettu pettymys, nyrkil ansaitsisit naamaas!"
Elokuu: "Samana aamuna, jolloin Muumipeikon isä sai äänentoistojärjestelmän asennustyöt valmiiksi, keksi pikku otus Nipsu erään kummallisen asian. Hän löysi ihQun biisin."
Syyskuu: "Niin kuin hyvin tiedetään, on Erkki kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas. Niinpä hän oli aikoinaan antanut julkaista kuukauden ihQutusbiisin eräässä kerrostalokaksiossa lähellä Helsingin kaupunkia. Tapansa mukaisesti koettivat ihmiset kaikkensa ponnistaen keskeyttää hänen työnsä, mutta järkähtämättä hän soitatti biisiään niin kovalla volyymilla kuin katsoi tuleviin tarkoituksiinsa sopiviksi."
Lokakuu: "Aliide Truu kuunteli ihQutusbiisiä ja ihQutusbiisi kuunteli takaisin."
Marraskuu: "Heli lakaisi kellastuneita vaahteranlehtiä katse tieltä kääntyvään autoon nauliintuneena. Hän oli kuulevinaan kuljettajan vierestä ulkomaalaiselta kuulostavan ihQutusbiisin sävelen."
Joulukuu: "Maailma ei ole koskaan sitä, miltä se näyttää ulospäin. Minä tiedän sen. Olen hullun armoilla. Olen mielipidevanki Suomessa vuonna 2013. Minut on pakotettu kuuntelemaan ei-ihQua musiikkia. En tiedä, kuunteleeko kukaan tuota kappaletta koskaan. Tuskin. Toivon silti, että joku kuuntelisi. Haluan tehdä selväksi, ettei se ole sitä, mitä siitä on väitetty. Olen täysin normaali, täysissä järjissäni oleva ihminen. Olen Tarja Sievinen, 23-vuotias dj Kuusmäeltä, ja tämä on minun tunnustukseni ja näkemykseni siitä, mikä biisi oli ihQutus joulukuussa 2013."

Disney-sarjakuvissa on kolme asiaa, joiden sivuamista pyritään välttämään mahdollisimman paljon: seksi, uskonto ja politiikka. Tämän tekstin myötä on kuitenkin aika murtaa tabu ja nostaa esiin Disney-hahmojen poliittiset kytkökset. Olen saanut käsiini Ankkalinnan puolueiden jäsenkirjoja, joiden riveiltä paljastuu joukko tuttuja ankkalinnalaisia.

Yllättävää kyllä, Calisotan osavaltion kaupungin Ankkalinnan puoluepoliittinen järjestelmä muistuttaa lähes täydellisesti suomalaista.

Kokoomus

Roope Ankka
Eikö RA-yhtiöt edusta raakaa kapitalismia parhaimmillaan? Roope Ankka suhtautuu valtavien tulojensa takia kriittisesti erilaisiin veroihin, joita kokoomus on pyrkinyt politiikallaan alentamaan. Roope Ankka ei tiettävästi sairastu koskaan, joten todennäköisesti julkiseen terveydenhuoltoon liittyvät arvot eivät ole hänelle kovinkaan tärkeitä.

Minni Hiiri

Sievistelevästä, elegantista ja hieman lapsenomaisen hienostelevasta tyylistään tunnettu Minni on aito kokkari. Eikö presidentti Niinistön puoliso Jenni Haukio itse asiassa pukeudukin tismalleen Minni Hiiren tavoin?
Tupu
Lakistakinhan sen jo tietää.

Vihreät

Iines Ankka
Iines edustaa trendejä seuraavana kaupunkilaisnaisena tyypillistä vihreää. Todennäköisesti Iineksen ajatukset ovat erityisen lähellä ViNOn (Vihreät nuoret ja opiskelijat) ajatuksia, sillä hänhän selkeästi kannattaa moniavioisuutta heilastelemalla sekä Akun että Hannun kanssa.
Hessu Hopo
Jotkut pitävät Hessua liian pölhönä poliittiseen ajatteluun, mutta todellisuudessa Hessullakin on suosikkipuolue: vihreät. Erityisesti puolueen nuorisojärjestön kannanotto huumeita kohtaan on varmistanut Hessun paikan viherpiipertäjien keskuudessa. Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden mukaan esimerkiksi kannabis kuuluisi rinnastaa alkoholiin lainsäädännössä, ja tämäkös on Hopolle mukavaa kuultavaa. Kai muistatte, että hänen pihallaan kasvaa jokin epämääräinen pensas, jota syömällä hän muuttuu Super-Hessuksi?
Indiana Hopo
Aku Ankan taskukirjoissa esiintyvä seikkailija-arkeologi Indiana Hopo on lähisukulaisensa Hessun tavoin vihreä. Maapallon kulttuuriperintö ja ympäristö merkitsevät hänelle paljon. Hän on valmis suojelemaan kulttuureja ja pelastamaan luontoa, minkä vuoksi hän reissaa lentokoneteitse ja kuluneella jeepillään milloin luisuen jäätiköitä pitkin, milloin rälläillen ympäri rauhoitettuja sademetsiä.

Kommunistinen puolue

Kaino-Vieno, ”Mummo”, Ankka

Mummo Ankkaa erehdytään pitämään maanviljelijätaustansa takia keskustalaisena, mutta hänen tilaansa tarkemmin perehdyttäessä päädymme yllättäviin huomioihin. Miten hänen tilansa voi olla vieläkin pystyssä, vaikka kyseessä on vaatimaton pientila? Koneistus on jäänyt olemattomiin (ainoa maataloudessa käytettävä väline taitaa olla pihalta löytyvä traktori), lehmiäkin on vain muutama. Mummo tykkää kuitenkin kutsua sukulaisia erilaisiin talkoisiin esimerkiksi omenoita poimimaan. Todennäköisesti tämän kollektiivisuuden tavoittelu ja alkeellinen maatila viittaavat siihen, että Mummo Ankka on hakenut maanviljelysoppinsa Neuvostoliitosta. Ehkä hän tavoittelee tilallaan jonkinlaista kommuunia armoisan äiti-Venäjän esimerkin mukaan?
Hansu Hanhi
Hansu elää mukana Mummo Ankan kommuunissa oikein mielellään. Vasemmiston henkeen hän kuitenkin tyytyy pääasiassa nauttimaan siitä, mitä hänelle tarjotaan. Hansu tykkää syömisestä ja nukkumisesta. Mitäpä sitä itse ponnistelemaan liikoja, muut tekevät kyllä kaiken työn.
Neiti Näpsä
Työskenneltyään vuosikymmeniä Roope Ankan henkilökohtaisena sihteerinä vapaaehtoistyöntekijään verrattavalla palkalla epäturvallisissa työolosuhteissa, joissa voi joutua kärsimään kiukuttelevasta pomosta, olemaan tekemisissä työnantajan rahojen ryöstämisestä kiinnostuneiden paatuneiden rikollisten kanssa tai saada naamalleen posautuspommista, Sirkku Neonilla Näpsä haluaa perheensä kokoomustaustasta huolimatta uskoa, että liian rikkaiden ihmisten omaisuus on takavarikoitava kansalle.

SDP

Aku Ankka
Margariinitehtaalla ja erilaisissa pätkätöissä vuodesta toiseen töitä painava Aku kannattaa työväenpuoluetta eli sosiaalidemokraatteja. Toisinaan tuittupäissään Aku voi antaa äänensä myös vasemmistoliitolle, perussuomalaisille tai kristillisdemokraateille. Aku uskoo talouden lähtevän nousuun, kun kilpailukyky ajetaan nollaan ja sosiaaliturvajärjestelmän ylläpitämiseksi otetaan lisää velkaa velan päälle.
Pormestari Pösö
Puolueiltaan laajassa kaupungissa ollaan päädytty valitsemaan pormestariksi Piri Pösö. Sika on viihtynyt virassaan jo pitkään, ja aina vaalien alla hän jaksaa myös huolestua kannatuksestaan tehden erilaisia lupauksia, jotka eivät vaalien jälkeen johda Ankkalinnan kaupungin kehityksessä mihinkään. Tyypillinen demari siis.
Lupu
Lakistakinhan sen jo tietää.

Keskusta

Kulta-Into Pii
Aku Ankka -sarjakuvissa korostetaan usein Roopen ja Kulta-Into Piin eroavaisuuksia heidän tavoissaan hankkia omaisuutta: siinä missä Roope on pyrkinyt rehellisyyteen ja kovaan työhön, Kulta-Into on sortunut kepulikonsteihin. Näitä kepulikonsteja ovat olleet yhtä aikaa myönteinen ja kielteinen suhtautuminen vapaakauppa-alueiden kehittämiseen, kaupunkilaissijoittajien suosiminen vaikka suurin osa Kulta-Innon yhtiöiden sijoittajista on maaseudulta, flirttailu sekä vasemmiston että oikeiston kanssa ynnä muut ihmisressukoita hämäävät keinot.
Etsivä Kaasi
Ankkalinnan poliisilaitoksella työskentelevän, sikaria polttelevan etsivän Kaasin päällä on nähty sarjassa niin sinertävän, ruskean kuin vihreänkin sävyisiä etsiväntakkeja. Koska Kaasi on selvästi innokas kääntämään takkiaan, hänen täytyy ehdottomasti olla kepulainen.


Tupun, Hupun ja Lupun puoluetaustat erottaa heidän lakkinsa väristä.
Mustavalkoisessa kuvassa heitä ei kuitenkaan erota toisistaan, kuten ei siten puoluettakaan.

Hupu
Lakistakinhan sen jo tietää.

Perussuomalaiset

Mikki Hiiri

Mikki ei ehkä tule ensimmäisenä mieleen puhuttaessa Ankkalinnan persuista, mutta hänen sijaintinsa puoluepoliittisella kartalla on loppujen lopuksi ilmiselvä. Avustaessaan Ankkalinnan poliisia Mikki päätyy jostain syystä aina tulokseen, että syyllinen rikoksiin on joko Musta Pekka tai Mustakaapu. Jaaha, ja miksiköhän? No, totta kai sen takia, että kumpikin on mustia. Mikki Hiiri ajattelee, että Mustan Pekan ja Mustakaavun kaltaiset ulkomaalaiset rikolliset pitää karkottaa maasta. Jos Musta Pekka päätyy lähentelemään Minni Hiirtä, Mikki ryntää oitis ”pelastamaan” Minniä, vaikka Minni voisi modernina naisena selviytyä lähentely-yrityksistä varmasti itsekin. Tämän toiminnan taustalla on tietysti Mikin ajattelumalli: ”mustat miehet vievät naisemme”.
Simo Sisu
Ankkalinnan poliisipäällikkö Simo Sisu on yhdistetty Suomen Sisu -liikkeeseen.
Musta Pekka
Vaikka Musta Pekka onkin tummaihoinen, hän äänestää silti perussuomalaisia kokeakseen jollain oudolla tasolla siten kuuluvansa alkuperäisväestöön, vaaleaan ja kauniiseen, pyhään arjalaiseen kansaan. Musta Pekka ajattelee muutenkin, että maahanmuuttajien on ansaittava paikkansa maassa tekemällä töitä. Ja hänhän tekee, tosin rikoksia! Pekan huippuhetki oli perussuomalaisten vaalivoiton aikaan päästä halaamaan rasistiksi haukuttua persua. Joku saattaa sanoa Mustaa Pekkaa ”Soinin tyhmäksi neekeriksi”, mutta kyllä Pekka tietää, että hänen halaama idolinsa on vain ja ainoastaan maahanmuuttokriittinen, ei rasisti. Ei ei.

RKP

Kroisos Pennonen
Ankkalinnassa asuva hienostoporvari pukeutuu muita ankkoja tyylikkäämmin ja on syntynyt kultalusikka suussa. Mahdollisesti jopa kirjaimellisesti. Koska väite suomenruotsalaisesta eliitistä ei ole myytti, Pennonen on selvä RKP:läinen. Tiesittekö, että hänen oikea nimensä on Gråisås Pengarsson?
Roope Ankan hovimestari von Ankenström
Voi olla, että Roope Ankan hovimestarina toimivan von Ankenströmin olisi kannattavampaa äänestää vasemmistoa, jota hänen oikeutensa kiinnostaisivat. Voi olla, ettei oikeistolainen pienporvaripuolue välttämättä aja nälkäpalkalla työtä tekevän hovimestarin etuja, mutta von Ankenström äänestää silti RKP:tä, onhan hänellä itsellään hieno, ruotsinkielinen sukunimi. Ja onhan kyseisen puolueen äänestäminen aika kova statussymboli.

Sitoutumattomat

Hannu Hanhi
Hannu Hanhi ei ole kovinkaan yhteiskunnallisesti aktiivinen persoona. Joka vaaleissa hän vain menee äänestyskoppiin ja valitsee umpimähkäisesti jonkun ehdokkaan vaalilistalta silmät kiinni pitäen. Hänen äänestämänsä ehdokkaan puolue on kyseisten vaalien voittaja.

---

Teksti ei mahtunut kokonaisuudessaan Galtsuun. Kokonaisuudessaan teksti blogissani http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/01/nain-ankkalinna-aanestaa.html

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/01/nain-sinakin-saat-pillua.html

Opettaja innostuu avaisemaan tietokoneeltaan Youtuben. Hän alkaa soittaa mieleistään musiikkia: Esko Rahkosta. Luokkaan leviää kiusaantunut tunnelma, kun opettajan ja oppilaiden musiikkimakujen välillä paljastuu olevan luultua syvempi kuilu. Opettaja ei osaa lukea tilannetta, joten musiikin hiljentämisen sijaan hän laittaa sitä jopa kovemmalle. Oppilaat katsovat vaivaantuneina toisiaan ja toivovat Rahkosen kakomisen olevan jo ohi.

Kuulostaa radikaalilta, mutta oheinen kuvaus voi olla totta vielä 2010-luvun lukioissa. Myös omilta yläaste- ja lukioajoiltani on jäänyt mieleen muun muassa tilanne, jossa opettaja on tyrkyttänyt musiikkimaailmankatsomustaan oppilailleen esimerkiksi Lauri Tähkän muodossa. Tämä on tapahtunut, vaikkei tunnin aihe liittynyt Lauri Tähkään eikä hänen ns. musiikkiinsa millään tavoin. Se on ollut oppilaiden tietoista käännyttämistä. Vaikka Suomessa kansalaisella on oikeus omaan musiikkimakuun, yhä edelleenkin iskelmän ja muun humpan asema on kiistaton.

On aika tehdä jotakin asialle: vaadin musiikin kuuntelemisen ja musiikkimakunsa esittelemisen täyskieltoa kouluihin!

Aikamme monikulttuurisessa maailmassa ihmisten mieltymykset ovat pirstoutuneet. Youtuben, Spotifyn ja muiden internet-palvelujen ansiosta erilaiseen kuunneltavaan on helppo tutustua. Itse rakastan itäeurooppalaista tanssimusiikkia, kokeilevaa taidepoppia, jazzia ja bluesia, mutta toisen kuuntelutottumukset voivat ulottua esimerkiksi reggaeen, heavy metaliin ja arabialaiseen kansanrunouteen. Siten voidaan sanoa, että yksipuolisten iskelmähumppien valtakausi suomalaisissa kouluissa on ohi.

Musiikki kouluissa on historiallinen jäänne ajalta, jolloin suomalaiset kuuntelivat samoja kappaleita. Näin ei ole enää. Minusta opettajan kuuluu pitää musiikkimakunsa henkilökohtaisena, yksityisenä asianaan. Sitenpä opettajan on parempi saksia Chisun fanipaidan kirjaimet irti ja repiä Frederikin juliste pois luokkahuoneen seinältä. Sama koskee myös oppilaita: koska kyseessä on oma, henkilökohtainen vakaumus, se täytyy pitää samoin piilossa: ei rokkibändien fanipaitoja, ei raptähtien lainauksia puheessa, ei biisien soittamista puhelimella. Jos musiikkia soittaa ääneen, koululaiselle voisi antaa jälki-istuntoa.

Ongelmallisinta on ottaa huomioon ihmiset, jotka eivät kuuntele musiikkia. Eräässä tutkimuksessa noin viisi prosenttia vastaajista kertoi, ettei itse asiassa edes pidä musiikista. Wikianswers arvioi, että noin 10% teineistä ei kuuntele musiikkia. En tiedä, onko arviossa luultu, että esimerkiksi Euroviisut tai James Blunt olisivat muka musiikkia, mutta joka tapauksessa kyseessä on merkittävä vähemmistö. Vaikka noin moni ei kuuntele musiikkia, he joutuvat silti kestämään toisten veisuja. Heidän huomioon ottamisensa voi olla haastavaa, mutta se on joka tapauksessa tarpeellista.

Olisi toivottavaa, etteivät muut oppilaat täyskiellon tullessa kuuntelisi musiikkia edes korvanapeilla tai kuulokkellta. Kuulokkeet toimivat usein musiikin, sävelten symbolina, mikä julkisesti esille asetettuna voi loukata niitä, jotka eivät kuuntele. Samoin voisi olla hyvä, jos kauittimet poistettaisiin luokista. Mikäli niitä tarvittaisiin esimerkiksi jonkin oppimisen kannalta tärkeän äänen (kuten historiadokumentin) takia, ne voitaisiin asentaa siksi aikaa takaisin. Ainakin kauittimet voitaisiin peittää, etteivät ne olisi muistuttamassa iskelmähöpötyksien (ja musiikin yleensäkin) valta-asemasta. Näin kukaan ei loukkaannu.

Koska musiikki kuitenkin kuuluu kulttuurimme, musatuntien tilalle voitaisiin tuoda jonkinlainen yleinen musiikkitieto. Tyhjänpäiväinen kitaran rämpyttäminen, pianon pimputus ja nokkahuiluun räkiminen jäisivät pois, ja oppilaille opetettaisiin perusfaktat musiikista teoriatasolla. Oppilas saisi tietää sävelet, melodiat, sanoitusten taiat ja kaiken tarvittavan. Jokaista genreä ja soitinta käsiteltäisiin tasapuolisesti. Tunneilla kunnioitettaisiin myös niitä, jotka eivät kuuntele: asiasta kerrottaisiin ja todettaisiin, että se on täysin hyväksyttävää.

Suomalainen yhteiskunta kasvattaa jäsenensä kuuntelemaan musiikkia pienestä pitäen. Vauva kastetaan virsiä veisatessa ja sitten cd-rompulla raikaa Titi-nalle. Pikkutytöille on tarjolla isacellioteja ja justinbiebereitä. Teinit luukuttavat omia artistejaan. Cheekin kuulemiselta ei voi välttyä, yrittipä kuinka paljon tahansa (ja minä olen yrittänyt!).

Nyt tälle toiminnalle on aika panna piste. On aika vaatia kouluihin täydellistä hiljaisuutta musiikkimaunvapauden nimissä!

---

Ps. Teksti on huumoria ja pyrkii parodisoimaan aikamme mielensäpahoituskeskustelua.
http://wiki.answers.com/Q/What_percent_of_teens_listen_to_music?#slide=2
http://www.smartgirl.org/reports/2226868.html

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/01/musiikille-tayskielto-kouluihin.html

"Teillä on monilla varmasti mielessänne opettajaanne liittyviä kysymyksiä, joten vastataan niihin nyt ensiksi. Ei, minulla ei ole minkäänlaista varsinaista pätevyyttä tähän hommaan. Ei, en ole homo, ja kyllä, olen sinkku." [vinkkaava silmänisku]

Aloitin oheisilla sanoilla viikko sitten pitämäni äidinkielen oppitunnin entisessä lukiossani – oppilaan sijasta olin tällä kertaa päässyt opettajan asemaan. Mitäs sitä nyt mitään akateemisia tutkintoja suorittamaan, suoraan töihin vain!

Joskus minusta tuntuu, että olen työurallani kuin Aku Ankka: päädyn kokeilemaan kaikenlaista työtä ilman muodollisia koulutuksia. Olen vuoden sisään ollut siivoamassa sairaalaa, olen alastonmalleillut ja joulun alla olin vielä postityöntekijänäkin. Nyt sain ainutlaatuisen tilaisuuden kokeilla äidinkielen lehtorin elämää wanhalla lukiollani yhden päivän ajan.

Opettajien sijaisuuksia myöntäessään lukioiden on otettava huomioon ensimmäiseksi tarjolla olevat opettajat ja opiskelijat (esimerkiksi historiaa opiskeleva voi toimia historian lehtorin sijaisena), mutta toisinaan sijaisen saaminen lyhyellä varoitusajalla voi olla haasteellista. Tällöin lukiot voivat mahdollisesti pestata aiemmin valmistuneita oppilaitaan lyhyisiin sijaisuuksiin. Oikeastaan kyseessä on aika nerokaskin ratkaisu – opit ovat vielä tuoreessa muistissa, eikä parin vuoden sisällä omasta valmistumisesta ehdi yleensä tapahtua suuria muutoksia opetussuunitelmissa. Muutama tuttuni on tiettävästi samoin päässyt tekemään sijaisuuksia omissa lukioissaan eri puolilla Suomea, joten tapa lienee kohtuullisen yleinen.

Olin jo marraskuussa 2013 käynyt juttelemassa sijaisuuksien mahdollisuudesta lukioni uuden rehtorin kanssa, vienyt hänelle ansioluetteloni ja vilauttanut koulu- ja ylioppilasarvosanojani. Vaikka en pitänyt chäänssejäni mitenkään valtavina (kuitenkin sijaiseksi pätevämmän opettajan tai oppilaan löytäminen on todennäköistä), ajattelin kuitenkin yrittää – kannattaahan työtä hakiessaan uskaltaa heittäytyä ja kokeilla kaikenlaista. Kerroin lisäksi, missä aineissa minulla olisi tarpeeksi annettavaa oppilaille. Näiksi oppiaineiksi arvioin äidinkielen, historian, yhteiskuntaopin, psykologian ja biologian, jotka ovat vahvuuksiani ja joissa tietomääräni ylittää paikoin lukion oppimääränkin.

Viimein tilaisuus opettamiseen koitti. Olisin voinut saada jopa kolmen päivän sijaisuuden, mutta valitettavasti vain yksi päivä kävi muiden töiden takia. Tiistaina 14. tammikuuta kävelin lukiolleni ensimmäistä kertaa osana henkilökuntaa. (Jatko-opintojasi pohtiva yhdeksäsluokkalainen, tule sinäkin Siilinjärven lukioon – kolmen vuoden kuluttua olet jo opettamassa!)

Kaksi oppituntia sisältävä päivä alkoi toisen vuositason ryhmällä. Käsittelin tunnin aikana kirjallisuuden tyylikausia, romantiikkaa ja realismia. Käytettävissäni oli onneksi valmis diaesitys, joten minun ei tarvinnut nopealla varoitusajalla ruveta säheltämään kasaan mitään omaa materiaalia. Tunnin aikana selostin diat läpi täydennellen niitä omilla huomioillani: onnekseni jotkin romantiikan ajan klassikkoteokset olen tullut lukeneeksi, samoin realismin merkittävistä venäläiskirjailijoista (mm. Gogol ja Dostojevski) useimmat ovat minulle tuttuja. Toisella tunnilla erittelimme Pekka Haaviston puheen argumentointia eli teimme argumentaatioanalyysin. Lisäksi omistin lopputunnin kirjoituksista puhumiselle: kerroin omia pohdintojani eri aihealueiden tärkeydestä ja siitä, kuinka suhteellisen helppoa äidinkielestä on saada halutessaan laudatur.


Kansankynttilä, auktoriteetin huipentuma, lähes pätevä äikänmaikka työympäristössään. Kuvan otti innokas oppilaani Maiju, joka ei edes kurssille varsinaisesti kuulunut, mutta halusi tulla kuuntelemaan vierailevaa luennoitsijaa.

Opetustyyliltäni huomasin olevani rento ja hieman piikittelevä pallonhukkaaja. Pyrin lisäämään varsinaiseen asiaan (ainakin minusta) mielenkiintoisia faktoja. Esimerkiksi romantiikan ajan satujen raadollisuudesta puhuessa mainitsin, ettei Andersenin alkuperäisessä sadussa merenneito koskaan saa prinssiään, vaan muuttuu vaahdoksi meressä, ja ettei alkuperäisissä tarinan kuvituksissa merenneidoilla nähdä Disney-elokuvien tapaan lapsellisia simpukkarintaliivejä. Koska oppilaita ei näyttänyt viittaaminen hirveästi kiinnostavan, pommitin kysymyksilläni satunnaisesti istumajärjestyksestä valitsemiani oppilaita: "Paavo, mitä ajattelet tämän puheen tehokkuudesta? Loiko se sinussa uskoa suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuteen?"

Koska tunsin monet oppilaat entuudestaan, opettajan auktoriteettini ei ehkä ollut aivan täydellinen. Samoin uskalsin vitsailla oppilaille tavallista opettajaa rohkeammin. "Mie ajattelin sun olevan sellainen innokas hikke mutta siehän oletkin pahin kaikista kun pyydät päästä pois tunnilta jo varttia ennen sen loppumista!" Oli oikeastaan huvittavaa huomata, että etenkin abeista eniten uskalsivat tunnilla pulista juuri läheisimmät tuttuni.

Luokan edessä heiluminen ei itsessään ollut jännittävä tilanne, mutta jälkikäteen työpäivän jälkeen olo tuntui, että olisin voinut antaa enemmänkin. Pari hyvää kysymystä tai mielenkiintoista juttua olisi voinut vielä kertoa, mutteivät ne muistuneet luennoidessa mieleen.

Opettajan elämän kokeileminen oli huippuhauskaa – ehkäpä sitä voisi harkita tekevänsä jopa tulevaisuudessa ihan oikeasti elääkseen. Työn etuja on kiinnostavuus, nuorten persoonien tapaaminen ja oikeus tietynlaiseen boheemiuteen: koulumaailma ei aseta työntekijöilleen yhtä tarkkoja ulkonäkövaatimuksia kuin esimerkiksi konservatiivinen sairaalamaailma. Tässä hommassa on lisäksi oikeus olla luova. Viime kuukausien aikana taidemallina ja lehtorisijaisena saadut kokemukset koulumaailmasta työympäristönä ovatkin monta kertaa sairaalamaailmaa mieluisampia.

Oppituntien lopuksi oli hienoa nähdä työni tulokset. Abit kiittelivät erityisesti tunnin lopuksi kirjoituksiin annettuja vinkkejä, eli ainakin jotain oli jäänyt käteen. Kakkosvuositasolaisia kuulustellessani eräs oppilas osasi kertoa realismin ankeudesta verrattuna romantiikkaan.

Eräs oppilaista muisti Pienen merenneidon simpukkarintaliivit. Siihen tunti olikin hyvä lopettaa.

---

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/01/opettajana.html

Katoavaista on kauneus
muistot häipyy hämärään
Lyhyt on matkas maailmassa
mut sun fotot jää elämään

Ota kuva tästä hetkestä
Todisteeks tilanteesta jonka unohdat
Ota kuva tästä hetkestä
Kuinka olit joskus elävä ja ah-niin-ihana
Ota kuva tästä hetkestä

Nauti siitä mitä saat
huominen huono olla voi
Et voi tietää vaik
kuolinkellot sul silloin jo soi
Vain silmänräpäys
ja kaikki on pois

Kuvasi sun
Suurimmat jäljet
Jotka tänne pystyt jättämään
Ei sun kyyneleet ei sun tarinat
Koskaan yllä siihen
Mi pystyt kameran ees tekemään

Ota kuva tästä hetkestä
Sillä lyhyt on aika tääl vieraillessa
Ota kuva tästä hetkestä
Todisteeks et oot ollut olemassa

Ota kuva tästä hetkestä

---

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/01/ota-kuva-tasta-hetkesta.html