IRC-Galleria

Voi noita 30- ja 40-luvulla syntyneitä pullamössövanhuksia! Niiden ei tarvinnut sodissa taistella, vaan saatiin rauhassa elellä arkielämää. Monet saivat viettää nuoruutta sodanjälkeisessä Suomessa, jälleenrakentamisen ansiosta kiihtyvästi kasvavassa kansantaloudessa. Eläkkeelle päästiin reilusti ennen 60 ikävuotta. Koska lääketiede ehti kehittyä ja elintaso parantua reilusti elämän alkuvuosista, monet ovat eläneet paljon odotettua pidempään. Niin ne vain nykyajan hemmotellut vanhukset makaavat kotona/hoitolaitoksessa ja antavat eläkkeiden kerääntyä lottopotiksi pankkitileilleen, tai sitten nämä kaiken saaneet mummelit ja papparat matkustelevat ja humputtelevat rahojaan kuin mitkäkin tyhjäpäät. Eikö ne vain voisi suostua kuolemaan kuten wanhoina hyvinä aikoina?

Ovat nuo 40-luvun lopulla ja 50-luvulla syntyneet myöhäiskeski-ikäiset onnekkaita tapauksia! Nuoruus vietettiin huolettoman jälleenrakentamisen aikana. Töitä sai kuka tahansa, ja 60- ja 70-lukujen korkea inflaatio söi asuntolainat, korkotilannekin oli inhimillinen. Omaisuus kasvoi kohisten. Eläkkeille hankittiin kaiken maailman superkarttumat, joita aiemmat sukupolvet eivät saaneet, ja jotka vedettiin tulevilta sukupolvilta pois. Eläkkeitä tullaan saamaan enemmän mitä ollaan maksettu, nuorempien kustannuksella tietty.

Voi noita 60- ja 70-luvulla syntyneitä pullamössösukupolvia! Nuoruus saatiin viettää rauhaisana aikana, jolloin Neuvostoliittoa ei enää tarvinnut pelätä. Elintaso oli kohonnut jo valmiiksi aiempiin sukupolviin verrattuna: tuoreet kansalaiset pääsivät valmiiksi katettuun juhlapöytään. 70- ja 80-luvun nousukausina työpaikkoja oli tarjolla työvoimapulaksi saakka ja musiikkikin oli niin elämäniloista, ettei bileille näkynyt koskaan loppua. Suuri osa sai jostain julkisen puolen syövereistä itselleen suojatyöpaikan, ja 90-luvun alussa nähty lama meni parissa vuodessa ohi viedäkseen Suomen vain uuteen nousuun Nokian ja muun elektroniikkahuuman myötä.

Sääliksi käy 80- ja 90-luvun lapsia. Opiskelupaikoista on kovempi taisteilu kuin koskaan, eikä akateemisella koulutuksellakaan saa vuorenvarmasti työtä. Oma asunto vaatii koko elämän ajan lyhennettävän velan. Nuoret ovat eläneet lamasta toiseen ja saaneet toivottomina seurata, kuinka heitä koskeviin palveluihin lähtien lapsilisistä mielenterveysohjelmiin on tehty leikkauksia keski-ikäisten poliitikkojen toimesta. Neljällä laudaturilla valmistunut ylioppilas pääsee lukion jälkeen viettämään välivuotta K-kaupan kassalle, puhelinmyyjäksi tai siivoojaksi – määräaikaisin pätkätyösopimuksin, tietenkin. Jos irtisanomisia tarvitsee tehdä, ne kohdistetaan ensiksi totta kai nuoriin, etteivät kiintiösairaslomiaan nauttivat vanhemmat joutuisi luopumaan yltiöhyvin palkatuista suojatyöpaikoistaan. Tulevaisuudessa tikittää vinoutuvasta huoltosuhteesta, taantuvasta kansantaloudesta ja epävarmasta urasta koostuva aikapommi. Pian "ansaituille" eläkkeilleen vanhemmat sukupolvet osaavat antaa hyviä neuvoja: "ajat ovat erilaiset, nyt tarvitaan luovuutta. Lykkyä tykö!"

Voi voi.

Jäätyäni ilman työpalveluspaikkaa syksyllä 2013, siviilipalvelukseen varattu aika muuttui välivuodeksi. Työnteko maistui, joten päätin pitää toisen. Kuluneen puolentoista vuoden aikana olen toiminut potilaskuljettajana/sairaalasiivoajana, alastonmallina, postityöntekijänä, lukion lehtorin sijaisena, järjestötyöntekijänä, henkilökohtaisena avustajana ja baarityöntekijänä. Vain yksi työ on ollut kokoaikainen, ja vain yksi toistaiseksi voimassa oleva. Olen ollut monia muita ikätovereitani onnekkaampi: jotain työtä on ollut aina tarjolla, eikä yhtään viikkoa ole tarvinnut viettää toimettomana. Omaan työhistoriaan verraten omien vanhempien ansioluettelot tuntuvat kummallisilta: kaksikymppisinä he olivat tehneet vain paria duunia, jotka olivat tarjonneet täydet työviikot ja kestäneet pitkään. Tämä on saanut minut pohtimaan monin tavoin maailman muutosta.

Monesti saa kuulla vanhempien sukupolvien valitusta nykynuorista: laiskasta pullamössösukupolvesta, joka sai kaiken valmiina eikä ole valmis kantamaan korteaan kekoon. Usein unohdetaan, että vanhemmat sukupolvet pääsevät itsekin nyt nauttimaan kohonneesta elintasosta. He voivat olla varmoja, että he saavat ylipäätään eläkettä vanhuuden päivinään.

Puoli vuosisataa sitten olisi ollut ennen kuulumatonta, että 80-vuotias haluaa kokeilla uutta ja nauttia elämästä tai 60-vuotias voi olla virkeä ja yhä työelämässä – saati sitten se, ettei 20-vuotiaille ole tarjolla töitä.

Nuorten maailma on hyvin erilainen muihin sukupolviin verrattuna: työtä on tarjolla vähän, pätkissä ja useimmiten vain osa-aikaisena. Vaikka me nuoret olemmekin päässeet nauttimaan valmiista yhteiskunnasta, ilman omaa ponnisteluamme meitä jo ennen syntymäämme odottaneesta korkeasta elintasosta, tulevaisuus näyttää epävarmalta: kouluttautuipa sitten opettajaksi, hoitajaksi tai teollisuustyöläiseksi, työpaikan saaminen ei koskaan ole täysin varmaa. Ehkei nykynuoriakaan pitäisi niin usein syyllistää laiskuudesta ja pullamössöilystä: tälläkään sukupolvella kaikki ei ole ollut helppoa, eikä ainakaan tule olemaan. Tulevaisuuden suhteen vain epävarmuus on varmaa.

---

http://www.hs.fi/talous/a1397730826362

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/12/pullamossosukupolvet.html

Ylläpitääkseni machomiehen imagoani kävin ensimmäistä kertaa kosmetologilla! Kaverini Emmi on ollut eräässä kuopiolaisessa kauneushoitolassa harjoittelussa, joten varasin itselleni ajan jalka- ja pärstähoitoon. Täten meillä olikin joulukuun alkupuolella kolme tuntia aikaa hauskanpidolle ja hemmottelulle – kahdestaan, vain miesten kesken.



Aloitimme jalkahoidolla. Emmin mielestä kasvohoito on mukavampi tehdä, joten fantsut jutut säästettiin loppuun.

Jalkahoito aloitettiin rentouttavasti laittamalla jalat lämpimän veden astiaan. Sen jälkeen jaloista poistettiin kenkien hankaamisesta johtuvaa kovettumaa skalpellilla ja rullukaksi kutsutulla, ruskeateräisellä poralla. Iho suorastaan pöllysi pois! Ai saamari että kutitti.

Tämän jälkeen sondilla (mistäköhän ne kosmetologistit repivät näitä nimiä työkaluilleen?) putsailtiin kynnenalusia ja kynsinauhoja. Lopuksi päätimme vielä lakata meitsin varpaankynnet, jee! Yleensä pidän mustia varpaankynsiä, mutta tällä kertaa valitsin väriksi turkoosin ja violetin (joka tosin näyttää kuvissa tummansiniselle). Aika fabulousit kynnet, etten sanoisi.



Tämän jälkeen lyhyt jalkahieronta ja jalkarasvaa. Myöhemmin kävellessä jalkahoidon tulokset huomasi: jalat tuntuivat jotenkin kevyemmiltä, suorastaan leijuin. Hyi saatana kun tämä alkaa kuulostaa joltain oman elämän hienoutta hehkuttavalta life&style -tekstiltä: ihihii, mulla oli niin ihana olo. Mut minkäs sille mahtaa, mulla oli! Ihana on ehkä vähän liian gay sana kuvaamaan olotilaa, joten käytettäköön vaikka adjektiivia rentoutunut. Rela.

Tämän jälkeen pärstäni sai osakseen huolenpitoa: naama kuorittiin, ja sen jälkeen seurasi mekaaninen puhdistus komedoraudalla: raudalla painellaan mustapäitä, jolloin niiden sisällä oleva tali (paska) pursuaa ulos. Nenän ja otsan alueille tehty mekaaninen puhdistus oli kasvohoidon parasta antia, sillä muut jutut voi tehdä jotensakin kotona, mutta tämä ei olisi ainakaan kovin helppoa tehdä yksin. Puristelu sattui aivan perkeleesti, mutta hei, kauneuden vuoksi täytyy vähän kärsiäkin.

Mekaanista puhdistusta seurasi rauhoittava kasvonaamio, joka tuntui iholla kummalliselta. Ei ehkä niin freesiltä kuin televisiosarjoista saa kuvan. Merilevä haisikin itse asiassa pahalle, ja en saanut silmieni päälle tyylikkäitä kurkkuja vaan pumpulitupot. Perhana! Ennen kasvohoitoa en ollut ajanut parransänkeäni, ja kasvonaamio meinasi poistettaessa tarttua siihen. Olin ensimmäinen mies, jolle Embo oli koskaan kasvohoidon tehnyt! Huh, naurua riitti.



Kasvohoidon ajaksi huone pimennettiin ja soimaan laitettiin itämaista huilumusiikkia rentouttamiseksi. Mieluiten olisin kuunnellut Frederikiä, sillä se on mun ja Emmin lempimusaa, mutta fiiliksen vuoksi myös huilut kävivät.

Kasvohoidon jälkeen naama punoitti noin vuorokauden mekaanisen puhdistuksen jäljiltä. Hiljalleen punoitus laski ja uskalsin seuraavana päivänä pistää jo tavaraakin taas naamaan.

Emmi ei suostunut hienoon kosmetologiposeeraukseen tätä juttua varten, vaikka pyysin hartaasti. Emmi on kuitenkin tästä huolimatta sangen mahtava tyyppi! Joskus (humalassa?) sanoin sille, että se on paras asia mitä minulle on tapahtunut, heti Rihannan tissien jälkeen. Emmistä on täysin normaalia ajaa autoa avattu maitopurkki kädessä. Kävimme katsomassa Frederikiä Kuopiossa marraskuussa.

Takaisin asiaan eli kosmetologijuttuihin. Kokonaisuudessaan jalka- ja kasvohoidoista koostunut sessiomme oli erittäin rentouttava. Kasvohoitoa olin jo aiemmin miettinyt, sillä kasvoilleni on viime aikoina ilmaantunut silloin tällöin finnejä, joten oli jo aikakin hoitaa ihoa ammattilaisella. Pidin eniten kuitenkin jalkahoidosta, jonka jälkeen kävely tuntui eri lailla kevyeltä. Vaikkei jaloissani paljoa kovettumaa ollutkaan, sen vähänkin ottaminen teki jalkapohjista paljon mukavamman tuntuiset. Sileät kuin vauvan peppu! Kokemuksia nämäkin kauneudenhoitojutut: jos tällainen ronskimpi äijäkin uskaltaa kokeilla, kannattaa muidenkin!

http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/12/kosmetologilla.html

Vuoden suunnittelun, jankkaamisen ja epäonnistumisten sarjan se vaati, mutta viimein, oi viimein, pääsin toteuttamaan elämässäni pitkään vallinneen ykköstavoitteen: hakemaan viinaa Virosta, halvan juoman maasta.

Teimme Petran kanssa dramaattisen päätöksen maanantaina 17. marraskuuta. Varasimme risteilyn Tallinnaan, sillä aika kävi meille kummallekin. Mukaan lähtivät Riko ja Markus. Meillähän oli siis huipputiimi koossa! Hytille hintaa tuli vain 54 euroa, eli 13,50 per nuppi. Ei paha. Toki automatka toi lisäkustannuksia.

Starttasimme Petran Nissan Sunnyn kello yhdentoista maissa – aluksi suunnitelmissa oli ollut lähteä jo puoli kymmeneltä, mutta Petra jäi meikkaamaan luomivärejään paremmiksi (idiootti). Onneksi aikaa Stadiin matkaamiseen oli varattu reilusti, joten pieni luomivärimyöhästyminen ei tuhonnut koko matkasuunnitelmaa.



Ehdimme Stadiin sopivasti iltapäiväneljän ruuhkaan. Markus napattiin mukaan joltakin teatterilta, ja ennätimme perille juuri sopivaksi kuudeksi. M/S Baltic Queen irrotti ankkurinsa ja riensimme matkaan Suomenlahden toiselle puolelle. Taxfree-myymälän auettua kävimme nappaamassa matkarasitusten helpottamiseksi evästä eli alkoholia.

Taxfree-myymälässä koin itseni kuin lapseksi karkkikaupassa. Viinaa, viinaa, niin paljon enemmän tarjontaa ja halvemmalla kuin Suomessa! Olin aiemmin kotona koonnut listan kaikista tuotteista, joita halusin ostaa. Osa laivan puteleista oli jopa Viron hintatasoa halvempia, joten jo ensimmäisenä matkapäivänä pääsin alko-shoppailun makuun.

Olimme suunnitelleet Petran kanssa, että reissusta tulisi tyylikkään ammattilaismainen: "juodaan vain pari-kolme silloin illalla niin jaksetaan sitten herätä ajoissa aamulla shoppailemaan". Suunnitelma ei ihan toteutunut, sillä intouduimme pelaamaan juomapelejä (kyllä tabletit sitten ovat käteviä vehkeitä!), ja lopulta aamukahdeksalta ainoa hereillä ollut olin minä. Minä sen takia, että olin ensimmäinen, joka oksensi ja sammui. Tätä se laivaan liitettävä glamour kai on.


Dagen efter -kuva laivalta.

Vietin ensimmäiset tunnit Tallinnan kaduilla eri kauppoihin tutustuen. Kaupunki yllätti pienuudellaan: jo muutaman sadan metrin päässä satamasta oltiin ydinkeskustassa. Kaupat olivat pienoinen pettymys: paikallisia putiikkeja oli tuskin nimeksikään, pääasiassa liikkeet olivat samoja kuin koto-Suomessakin: homoa et ämmää, newyorkereita ja seppälöitä. Kommunismin perujako sitten lienee, ettei paikallisia yrityksiä hirveästi keskustassa näkynyt.

Matkailu avartaa aina. Kiinnitin huomiota esimerkiksi joihinkin liikennekulttuurin kiinnostaviin eroihin: tallinnalaiset loikkivat paljon rohkeammin autojen alle suojateille kuin porukka Suomessa. Suomessa puhutaan monesti huonosta taloustilanteesta ja huomautellaan, kuinka asiat Virossa ovat yrittäjille niin paljon paremmin. Moisista väitteistä huolimatta kaupungilla oli paljon tyhjää liiketilaa.

Super-Alko oli kierrokseni viimeinen osio. Uus-Sadaman Kadun jättiläiskokoinen viinakauppa oli hauskan varastomainen. Tuotteiden esillepano oli hieman kiinnostavaa (lue: hankalaa), mutta ajan kanssa kaikki nettikaupastakin tutut tuotteet ehti etsiä. Ja ne hinnat, ne hinnat! Olin päättänyt jo ennakkoon ostaa tavaraa kunnolla, tänne asti kun oli kerran tultu.


Riko ja Petra iloisina ja pirteinä laivaan tullessa...


...ja laivalta lähtiessä. Idiootti Petra. Mukana myös Markuksen jalat.

Palatessani Baltic Queenille sain huomata, ettei mikään ollut muuttunut. Siellä ne muut makasivat edelleen. Riko havahtui:

"Ai sä tulit jo! Me voitais kohta lähteä maihin!"
"No jos te haluatte käydä maissa nii teillä on kymmenen minuuttia aikaa pistäytyä siellä."

Matka kotiin sujui joutuisasti. Oli hieman kuumottavaa ajaa Helsingin keskustan iltapäiväruuhkassa krapulassa täydellä viinalastilla (idiootti Petra ei suostunut), mutta me selvisimme. Puoleenyöhön mennessä kaikki olivat päässeet koteihinsa. Oh my G, reissu onnistui!



Olen tavannut pitää joka vuosi kaksi tipatonta kuukautta putkeen. Yksi tipaton kuukausi on kuulemma turhaa, se voi olla jopa haitallista terveydelle, joten olen ollut alkoholitta joulu- ja tammikuun. Kun kotona on nyt lähes tulkoon täydellinen, miltei 50 pulloa käsittävä kokoelma, jolla voi tehdä miltei minkä tahansa klassikkodrinkin ja jotain erikoisempaakin, koskaan aiemmin tipattoman aloittaminen ei ole vituttanut yhtä paljon. Yhy.

Onneksi rakkaani odottavat minut helmikuuhun. Silloin räjähtää jälleen! <3

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/12/tallinnan-risteilylla.html

Keltaisia lehtiä puissa, sadepisaroita ikkunassa
Synkkä syksy luokseni on jälleen saapumassa
Keltaiset katuvalot kiiltää kujien märässä asfaltissa
Niitä pitkin kuljen yksinäisten sydänten kaupungissa

Turvaa tuomassa kotona palaa kynttilöitä
Keltaiset liekit lepattaen valaisevat mun öitä
Ei kultaa vierel muttei kans yhtään häiriköitä
Vain minä, pohdin ratkaisemattomia yhtälöitä



Ei puistot, ei metsät eikä niityt mulle enää huminoi
Ne kuolleen keltaisina vain talven tuloo oottaa voi
Pyörivät puunlehdet tuulessa hiljaa kahisee, luonto musisoi
Ehkä yksinäisyyden, mut myös vapauden tää marras mulle toi



// http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/12/marras.html

Suattaapi olla ihQ tai olla olematta.

Marraskuun ihQuinta on Jari Sillanpää - Tanssii kuin John Travolta. Eihän tätä edes perustella tarvitse.



Baila baila baila, Siltsu bitch!

Kuluneen syksyn aikana tuli poseerailtua Portaanpään kristillisellä opistolla (kaksi ensimmäistä kuvaa) ja Muotoiluakatemialla. Tässä joitakin omia suosikkejani syyslukukaudelta. Monia hienoja töitä on jäänyt valitettavasti kuvaamatta, nämä eivät ole ainoat kursseilla syntyneet työt, joita pidän hienoina.

Portaanpäällä vietin yhden intensiivisen viikonlopun taidekasvatuksen aikuisryhmän parissa. Oppilaista suurin osa oli keski-ikäisiä naisia, jotka työskentelevät lastenhoito- ja koulualalla. Osalle elävästä mallista maalaaminen oli tuttua ennestään, osalle homma oli täysin uutta. Ymmärtääkseni joitakin piirroksia valittiin kurssin jälkeen koulussa pidettyyn näyttelyyn. Koulu kohteli mallia erityisen ystävällisesti, minulle järjestettiin jopa yösija Lapinlahdelta.

Muotoiluakatemialla tunteja oli useamman ryhmän kanssa. Erityisesti pidin sisustusarkkitehtien ryhmästä, jolla oli hauskan rento tekemisen meininki. Eräs oppilas sanoikin, että heidän välillään on positiivinen kilpailu siitä, kuka tai ketkä ovat luovimpia. Myös tältä ryhmältä koottiin töitä koulun ruokasaliin ja aulaan, mutta vain osassa kuvista mallina olen minä, sillä koululla on lisäkseni toinenkin miesmalli ja naismalli.

Monilla Muotoiluakatemian kursseilla oppilaat saivat heittäytyä ulos täysin realistisen kuvaamisen parista ja kuvata myös mallin mielensisäistä maailmaa. Hauskaa oli huomata, kuinka mallin persoona vaikutti tulkintaan: monet piirsivät alkusyksystä "mielensisäiseni maailman" keltaiseksi mahdollisesti neon-keltaisen hiusvärini innoittamana. Usein kuvatut ympäristöt olivat futuristisia tai musta-valkoisia (kuten muuten tämän hetkinen tukkatyylikin). Naismallista näkemissäni piirroksissa esiintyi paljon lämpimiä sävyjä, toisesta miesmallista tehdyissä töissä oli paljon luontoympäristöä.

Työt ovat aikajärjestyksessä alkaen syyskuusta päättyen marraskuun loppuun. Oppilailla on tekijänoikeudet tekemiinsä töihin. Töiden mahdolliseen julkaisuun olen pyytänyt kuvaushetkellä luvan.


Heidin työ. Oranssi liitu saa kuvan hohtamaan kiinnostavasti mustalla pohjalla.


"Draw me like one of yours French girls." Jaanan työ.


Sofian työ.


Anne-Marin työ. Luulin lepääväni alustalla raukeana, mutta poskiltani näyttäisikin vierivän kyynel viikatemiehen lähestyessä. :'D Tämä on hervoton!


Tommin työ.

// pari kuvaa lisää http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/11/syyslukukauden-satoa.html

Ihminen on aina loppujen lopuksi sosiaalinen eläin. Olen monesti miettinyt, kuinka jännää onkaan, että vaikka elämme yksilökeskeisintä aikaa koskaan, muoti määrittelee ihmisiä suunnattomasti. Se on suorastaan paradoksaalista: voisi luulla, etteivät muotivirtaukset enää kiinnostaisi, kun individualistiyhteiskunta korostaa omaa tyyliä, omaa vapautta, omaa valintaa. Näyttää kuitenkin siltä, että muodilla on merkitystä niin aikuisten kuin nuortenkin keskuudessa.



Savon Sanomien pääkirjoituksessa 10.11.2014 Talvihaalarivarustelua Outi Poikonen kirjoittaa vanhemmista, jotka saattavat syytää vuosittain satoja euroja lastensa toppahaalareihini: tietyt brändit, esimerkiksi Polarn O. Pyret, ovat satsaamisen arvoisia. Hiekkalaatikolla rämpivän kersan ylläpitämä haalari kertoo nähtävästi yllättävän paljon myös lapsen vanhemmista. Halpa-Hallin kuteissa rämpivän lapsen vanhemmat voivat olla muita vanhempia huonompia ihmisiä.

"Pikkuhiljaa sitä havahtuu ensimmäisen mukulansa kanssa läheisen leikkipuiston hiekkalaatikolla. Miksi kaikilla muilla lapsilla näyttäisi olevan lähes identtinen univormu. Väri vaihtelee, mutta malli ja materiaali toistuvat."

Hesari taasen kirjoitti (Paljonko maksaa olla suosittu teini?) brändejä seuraavista ja halpismerkkejä kaihtavista yläasteteineistä pari kuukautta aiemmin, elokuussa.

"Mutta nyt Maunulan yläkoulun kello soi. Poikien on mentävä tunnille.
He heittävät selkäänsä Niken reput – kaikilla on samanlainen, mutta erivärinen."

Facebookin kohdemainokset osaavat tyrkyttää minulle ajoittain eri vaatekauppojen Facebook-sivuja ja tarjouksia. Kerran jouduin hieraisemaan silmiäni, kun eräs miehille farkkuja myyvä liike myi pöksyjään poikkeuksellisen suorasanaisella mainoslauseella: "näillä farkuilla saat." Siis mitä saan? Leluja? Karkkia? Viinaa? Pillua? Aa, niin joo, pillua tietty. Siitä tämä puutoksessa eläminen johtuukin, en käytä oikeita farkkuja.

Vaatteet tekevät miehen. Tai naisen. Tai ihan vaan kunnollisen ihmisen. Ilmiö on tuttu jo ennen teollistumisen myötä syntynyttä kulutusyhteiskuntaa: jo uudella ajalla Ranskan hovissa kehittyi kulttuuri, jossa aateliset pyrkivät korostamaan itseään mitä yltiöindividualistisin tavoin ja samalla kuitenkin seuraamaan toisten oikkuja, matkimaan kuin apinat kaikkein tärkeintä muodin keisaria, kuningasta. Aurinkokuninkaan valtakaudella touhu kasvoi ennennäkemättömiin mittasuhteisiin: hovissa jonkun naisen ulkonäön yksityiskohtia saatettiin ruveta matkimaan pelkästä epäilyksestä, että kyseessä saattaa olla kuninkaan uusi rakastajatar. Muoti on määritellyt yksilökeskeisiä ihmisiä jo satoja vuosia sitten.

Minusta Conversen merkit tennareissa ja Hollister-logot huppareissa ovat tavallaan moderneja hihamerkkejä tai timanttikaulanauhoja. Siinä missä natsiajan Saksassa hihaan kiinnitetty kansallissosialistisen puolueen merkki kertoi ihmisen olevan normaali, hyväksyttävissä tai jopa muita arvokkaampi, samaa ajaa nyt krokotiilin kuva kengässä (tosin hei haloo, Lacoste on jo poissa muodista!) tai Ray-Ban aurinkolaseissa. Siinä missä Ranskan hovissa keimailtiin ryhtiä haittaavilla jalokivikoruilla ja massiivisilla tukkalaitteilla, nyt omasta paremmuudesta kertoo Guessin kello. Minulla on varaa, sinulla ei.

Ei merkeissä ole mitään vikaa. Merkkitietoisuudesta on hyötyäkin: ainakin omien kokemuksieni perusteella esimerkiksi Conversen kengät ovat muita tennareita kestävämpiä. Mutta yhteiskunnassa, jossa ihmisen hierarkinen asema määräytyy pidettävän vaatteen merkin perusteella, on (tai ainakin pitäisi olla) pelottavaa elää.

---

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/11/converse-merkki-tennareissa-on-kuin.html

http://www.hs.fi/raha/a1408684411439
http://www.hs.fi/raha/a1408684286530
http://www.savonsanomat.fi/mielipide/artikkelit/talvihaalarivarustelua/1930431

Hengitätkö sinäkin ilmaa? Viime vuosikymmenien aikana hankittujen tietojen mukaan ilman hengittäminen tai muu ilman kanssa tekemisissä oleminen voi olla jopa hengenvaarallista. Ilma ei ole tyhjyyttä – se on useista eri aineista koostuva hajuton ja väritön seos, joka painaa ja jolla on merkittäviä, TUHOAVIA VAIKUTUKSIA terveyteesi. Katso kuusi syytä, miksi ilma tappaa!



Pienhiukkaset
Alle 2,5 mikrometrin kokoiset pienhiukkaset ovat kiinteitä hiukkasia, jotka leijuvat ilmassa. Silmä ei näe niitä, mutta siellä ja täällä ne ovat, kaikkialla ympärillämme, valmiina iskemään ja tappamaan. Siinä missä isommat hiukkaset eivät pääse keuhkorakkuloihin asti niiden juuttuessa usein jo nenän ja nielun alueille, pienhiukkaset pääsevät. Ne aiheuttavat hengitystie-elinsairauksia, sydänongelmia ja astmaa. Pienhiukkasia esiintyy pääasiassa kaupungissa, mutta myös maaseudulla. Niitä syntyy teollisuuden, tavallisen kulutuksen, energian tuottamisen, autolla ajamisen ja jopa kasvillisuuden tuottamien höyryjen takia – missään ei voi olla turvassa!

Muut myrkyt
Pienhiukkaset eivät riitä: ilma on täynnä myös muita saasteita, jotka tuhoavat terveyden ja pelottelevat pikkulapsia. Esimerkiksi alailmakehän otsonia ei voi havaita kaasumaisen olomuotonsa vuoksi tavan tallaajan toimesta, mutta pienetkin pitoisuuden lisäykset voivat tuottaa hengitystieoireita. Otsoni voi tehostaaa karsinogeenejä (syöpää altistavia tekijöitä) tai toimia itse sellaisena.

Happolaskeuma
Oi kultaista kuusikymmenlukua, jolloin lapset saattoivat tanssia virkistävässä kesäiltapäivän sateessa piirissä leikkien. Nyt se on mahdotonta, kiitos hapanlaskeuman. Lapset syöpyisivät happosateessa! Lähes koko pohjoisen pallonpuoliskon kattava happolaskeuma saa aikaan syöpymisreaktioita ja ekosysteemien sekoittumista. Se jopa vapauttaa raskasmetalleja maaperästä, mikä johtaa metallien kertymiseen kasveihin ja eläimiin. Tämä taas johtaa siihen, että ruokaketjun takia raskasmetallit rikastuvat ihmisessä. SOS, acid everywhere!

Ilmaston lämpeneminen
Talvisin saattaa vielä paleltaakin, mutta ilmamme myös lämpenee koko ajan. Ilmaston lämmetessä napajäät sulavat, valtameret nousevat, järvet kuivuvat, kaupungit hukkuvat ja kaikki kuolevat.

Ultaviolettisäteily
Vaikka ilmakehään absorboituu suurin osa vaarallisesta, Auringosta tai muualta avaruudesta tulevasta säteilystä, ulkona oleminen altistaa ihmistä erityisesti ultraviolettisäteilylle, joka pidemmän päälle aiheuttaa muutoksia solujen perimässä toimien siten syövälle altistavana tekijänä. Mitä enemmän olet ulkona, sitä enemmän altistut turmiolliselle UV-säteilylle ja varmistat paikkasi syöpätautiosastoilla. Varo!

Mikrobit
Ilma suorastaan kuhisee erilaisista mikrobeista, kuten bakteereista, homeista, hiivoista, alkueliöistä ja viruksista. Monet niistä aiheuttavat sairauksia. Influenssavirus voi matkata ilmassa kymmeniä metrejä toisen aivastuspärskähdyksestä seuraavan, viattoman, pahaa-aavistamattoman uhrin limakalvoille.

Hengitätkö ilmaa? Oletko ilman kanssa tekemisissä? Se voi olla vaarallista! Vältä ilmaa heti!
Juotko maitoa? Istutko liikaa? Seisotko? Ajatko autolla? Käveletkö? Se voi olla vaarallista!
Juotko alkoholia? Se voi olla vaarallista!
Oletko absolutisti? Se voi olla vaarallista!
Istutko käytetyllä sohvalla! Se voi olla vaarallista!
Harrastatko zumbaa! Se voi olla vaarallista??

ELÄTKÖ??? SE VOI VAARALLISTA.

---

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/11/hengitatko-ilmaa-se-voi-olla-vaarallista.html

Joka toiselle biisiä ihQuttaa se itse yksin sitä popittaa.

Lokakuun hienointa kamaa on Paula Koivuniemen tulkinta PMMP:n kappaleesta Joutsenet. Tulkinta on yksinkertaisuudessaan koskettava. Paulan käheän kaunis ääni tuo kappaleeseen rosoa ja haikeutta. Vasta nyt olen itse ymmärtänyt, kuinka upean sanoituksen Mira Luoti ja Paula Vesala ovat luoneet jo laulajauriensa alkuvaiheessa.

"Sitä mitä koitin sussa koskettaa
Tajusin ei oo olemassakaan
--
Lumi on syönyt kaiken
Routa raiskaa tämän maan
Joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan"



Muutenkin juuri Paula Koivuniemi on ollut Vain elämää -sarjan kolmannen kauden suurin positiivinen yllättäjä. Itselläni oli ennakkokäsityksenä, ettei hän välttämättä kykenisi heittäytymään juttuun mukaan, mutta ainakin monipuoliset esitykset ovat osoittaneet todellisuuden jopa päinvastaiseksi. Samaa ei voi sanoa esimerkiksi Jenni Vartiaisesta, jonka esitykset tai oma päiväkään eivät tuoneet artistista esiin mitään uutta. (Don't get me wrong, Jenni on mahtava nainen, mutta hänen pidäyttäytyvä esiintymisensä ja vanhoilla linjoilla jatkavat laulutulkinnat ovat olleet pettymys.)

Vain elämää -sarja on hatunnoston myös minun suunnaltani ansainnut. Kokonaisuudessaan ohjelman idea on nerokas: joukko tunnettuja laulajia viettää yhdessä aikaa, kukin avaa uraansa ja avautuu, ja päivän lopuksi tulkitaan jonkun mukana olevan kappaleita. Suomen etuna on pienet julkkispiirit: kaikki ovat katsojalle tuttuja. Todennäköisesti vastaavanlainen formaatti ei toimisi esimerkiksi Yhdysvalloissa. Hollannissa ja erityisesti Ruotsissa vastaavat ohjelmat ovat olleet jättimenestyksiä. Harva ohjelma kykenee koskettamaan ja viihdyttämään katsojaansa yhtä paljon kuin Vain elämää. Vaikka ohjelmassa vollotetaan aika auliisti (Vain itketään ehe ehe), kokonaisuudessaan sarja on ihastuttavan positiivinen: ei kilpailua, ei mollaamista, vain pieni, intiimi ryhmä fiilistelemässä. Okei, mukana on tietty massiivinen tuottajatiimi, bändi ja joka paikkaan seuraavat kamerat, mutta silti.

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/10/lokakuun-ihqutusbiisi.html

Jos tarkastellaan nykyajan televisiokulttuuria, tositelevisio on merkittävästi ohjelmistoa dominoiva tyyppi. On selviytyjiä, uskomattomia maailman ympäri meneviä kilpailuja, laihduttamista läskeille, poliiseja, palomiehiä, hätänumeroita, teiniäitejä, isoveljeä, Martina Aitolehteä milloin viidakossa, äitinä tai hengenpelastajana... Tosi-tv:tä tehdessä ei tarvitse maksaa näyttelijöille, kilpailijoille riittää lupaus palkinnosta. Käsikirjoittajiakaan ei tarvita ainakaan paria enempää, sillä kilpailijat itse muodostavat käsikirjoituksen tekemisillään.

Tosi-teeveen suosion syitä pohditaan paljon. Monet ehdottavat, että terveydestä kiinnostuneet ihmiset katsovat Suurinta pudottajaa, koska siinä oppii paljon kuntoilusta ja terveydestä. Voi olla myös niinkin. Usein kuulee ehdotettavan, että Viidakon tähtösten suosio perustuu pelkkiin bikineihin verhottuihin julkkistisseihin. Voi ollakin. Sanotaan, että Big Brotherissa viehättää mahdollisuus tirkistellä.

Taustalla voi olla kuitenkin muutakin. Minä väitän, että menestyksen avain on nöyryyttäminen. On aina mukava katsoa, kun jotakuta nöyryytetään. Se ei ole varmasti ainoa syy kaikkien tosi-tv-formaattien menestykseen, mutta useissa tapauksissa uskoisin sen voivan olla jopa avaintekijä menestykseen.

Katsotaanko laihdutusohjelmia terveysvinkkien vai kilokasojen tuskan sävyttämän kuntoilun takia? Läskit hikoilevat muutaman tonnin takia, valmentajat karjuvat, hihii ne ovat aivan punaisia ja hikisiä, siinäpähän pudottavat itse keräämiään kilojaan ja syövät kengänpohjan makuista ruokaa. Lopetetaan se tekopyhyys terveyden kiinnostavuudesta: on ilo huomata olevansa itse suhteellisen hyvässä kuosissa ja katsella sohvalta, kuinka paksukainen punnertaa. Hihii, kato, se ei jaksa enää vaan lyyhistyy lattialle!

Maikkarilla pyörinyt Rakas, sinusta on tullut pullukka! keräsi ensimmäisellä kaudellaan keskimäärin 400 000 katsojaa per jakso. Suurinta pudottajaa (englanniksi The Biggest Loser) on tehty Suomessa neljä ja Yhdysvalloissa 16 tuotantokautta: Suomessa kolmannen tuotantokauden päätösjaksoa seurasi parhaimmillaan 700 000 ihmistä: noin 14 prosenttia finskeistä.

Viidakon tähtöset on rikkonut Subin katsojaennätyksiä. Ensimmäisen tuotantokauden avausjaksoa katsoi lähes 500 000 suomalaista: joka kymmenes kansalainen siis nauliintui toosan ääreen tapittamaan Martina Aitolehden tai Henna Kalinaisen bikinipeppuja ja viidakon kuumuun vuoksi hiestä kiiltäviä muovitissejä. Tai sitten ulkonäkö ei kiinnostanut, vaan oli yksinkertaisesti mukava tuijottaa, kuinka ärsyttävät turhikset joutuvat nöyryyttämään itseään viidakossa. Viimein ne rasittavat akat saavat sitä, mitä ne ansaitsevat, hahhaa, hyttysverkolla varustettu telttakin on luksusta nyt! Monet tuttavani (ja minä itsekin) toivoivat sarjaan Johanna Tukiaista: oikeasti, haluaako porukka nähdä Tuksun seksikkäänä bikineissä vai nolaamassa itsensä jossain hassunhauskassa tehtävässä?



Tämän vuoden Big Brother -kaudella on havahduttu ja toimittu havaintojen mukaan: koska aivokuolleisuutta osoittavat keskustelut ja bileörvellykset eivät jostain syystä enää kiinnosta ihmisiä kymmenen kauden jälkeen yhtä paljon kuin ennen, katsojia voi houkutella ruudun ääreen nolaamalla kilpailijoita luovilla keinoilla. Jo aiemmin sarjassa on nähty erilaisia nolaamisen elementtejä, mutta nyt tavaraa on keksitty vielä lisää. Tällä kaudella asukkaiden yksilöllisyyttä on riisuttu vankiasuilla, ja kaksi rääväsuuta ovat joutuneet pitämään suussaan tutteja

Viime aikoina on puhuttu paljon kiusaamisesta. Kouluissa on viimeisimmän vuosikymmenen aikana pyritty kitkemään kiusaamista erilaisilla kampanjoilla ja opettajille suunnatuilla ohjeistuksilla. Työpaikkakiusaamisestakin saa jo puhua ääneen, ja joitain työpaikalla tapahtuneita tapauksia on puitu mediassakin laajasti. Kutsumua-kampanja on nostanut tunteita pintaan kertoessaan selviytymistarinoita ja tilityksiä, millaisia vaikutuksia kiusaamisella on ollut.

Nyky-yhteiskunta on siinä mielessä masentava, ettei ketään enää saisi kiusata. Onneksi meillä on kuitenkin televisio, jonne ihmiset tulevat ihan vapaaehtoisesti häpäistäviksi muutamien roposien ja pintaliitojulkisuuden tähden. Thank God we have television.

Sanotaan, että hauskuus on kadonnut maailmasta. Ei se ole, mutta se on muuttunut. Hauskuudesta on tullut vahingoniloa. Empatia toisia kohtaan on vähentynyt. Ne ovat vain ruudussa nähtäviä mielikuvitushahmoja, eivät oikeita ihmisiä. Kiusaaminen ulkoistetaan koulun häpäreiltä rahan perässä maassa ryömiville reality-julkisuustyrkyille. Tiedä sitten, mitä tällainen kertoo yhteisöstämme.

Lupsuta vain sitä tuttia BB-Dani. Se saa minut ja muut muistamaan, että olemme sinua parempia ihmisiä.

---

// blogistani http://erkkipekka.blogspot.fi/2014/10/ihanaa-kun-on-joku-jota-noyryyttaa.html

http://www.radionova.fi/ajankohtaista/uutiset/-Rakas--sinusta-on-tullut-pullukka--saa-jatkoa---ohjelmaan-haetaan-osallistujia-31702.html
http://www.mtv.fi/ohjelmat/sivusto2008.shtml/viihde/suurin_pudottaja_2010/uutiset?1075195
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suurin_pudottaja
http://fi.wikipedia.org/wiki/Viidakon_t%C3%A4ht%C3%B6set