[alustava versio, palautteet ovat enemmän kuin suotavia]
Tämä julistus on osoitettu jokaiselle, joka kokee paranormaaliin liittyvien kysymysten tutkimuksella olevan jotain annettavaa yhteiskunnalle ja katsoo itsellään olevan jonkinlaisia, pienempiä tai suurempia, edellytyksiä tämän työn edistämiseksi. Julistuksen tarkoitus on ohjata paratutkimusta sekä siitä tiedottamista hedelmälliseen suuntaan ja toimia samalla terveen kriittisiä lähtökohtia korostavien tahojen yhteisenä irtisanoutumisena niin ilmeisistä pseudotieteistä kuin eräänlaista skientismiä (tieteisuskoa) edustavasta kovapintaisesta skeptismistäkin.
1. Terveet tavoitteet
Paranormologian tavoitteet voidaan jakaa rakenteellisiin ja toiminnallisiin päämääriin. Jotta nämä tavoitteet olisivat realistisia ja tasapainossa yleisen kehityksen kanssa, erilaisiin strategioihin liittyviä kustannuksia vertailtava suhteessa niistä saavutettaviin hyötyihin [1].
Rakenteelliset tavoitteet koskevat paratutkijoiden ja muiden kiinnostuneiden alanharrastajien verkostoitumista sekä paranormaalin tieteellisen tutkimuksen institationalisoimista osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Nämä edellyttävät toimivaa perustason organisaatiota, verkostoitumiskykyisiä yksilöitä sekä verkostoitumisen pohjalle rakentuvia tutkija- ja muita ryhmiä, jotka toimivat kontaktipintana yhteiskunnan eri instituutioihin. Yhteiskunnan puolelta tasapainoinen kehitys edellyttää riittävää valveutuneisuutta, jota voi tuskin olla ilman tehokkaasti kohdennettua valistustoimintaa, jota käsitellään tarkemmin viimeisessä luvussa. Paratutkijoiden verkostoitumista ja tutkimusjärjestöjen toimintaa käsitellään puolestaan enemmän neljännessä luvussa.
Toiminnallisesti paratutkimuksen kehittämisen tarpeet liittyvät tutkimustarpeiden ja tutkimuksen kohtaamiseen sekä resurssien laadun huomioimiseen tutkimukseen liittyvien toimintojen kohdistamisessa. Käytännön tutkimustarpeita, resursseihin liittyviä näkymiä sekä raameja omien kykyjen kohdentamiselle käsitellään tarkemmin toisessa ja kolmannessa luvussa.
Paratutkimuksen institationalisoimisen suhteen keskeisinä kulmakivinä voitaisiin pitää alan tutkimuksen systematisoitumista entistä tiiviimmäksi kokonaisuudeksi, tieteellisen julkaisutoiminnan laajentumista, aiheeseen kytkeytyvän koulutuksen organisoitumista sekä alaan kytkeytyvän professuurin perustamista. Käytännössä tutkimuksen systematisoitumista voi odottaa tapahtuvan vain hedelmällisen yhteistyön merkeissä, joka merkitsee jotakuinkin tutkimusohjelmaa vastaavaa tilannetta, jonka puolesta on kovasti ponnisteltukin [2], vaikkakaan ei erinäisistä syistä johtuen aivan toivotulla menestyksellä. Tutkimustoiminnan järjestelmällisyyden kasvun kannalta keskeisiä haasteita on saada myös yhteiskunta ja muut rahoituslähteet ymmärtämään tähän liittyvät hyödyt, jonka suhteen on myös tarkoituksenmukaista toteuttaa yhteisiä ponnisteluja [3]. Suuria haasteita tutkimuksen verkostoitumiselle ovat asettaneet myös tutkimusalueen arkaluontoisuuteen liittyvät asenne-ilmaston ilmiöt ja erilaiset satunnaisluontoiset vastoinkäymiset [4, 5]. Tällaiset ongelmat eivät vain korostu kärjistyneellä tavalla valtamedioissa vaan myös periaatteessa hyvin koulutettujen ihmisten joukossa löytyy runsaasti varsin näkyviä henkilöitä, joiden käsitykset ovat heppoisempia kuin he uskoisivatkaan [5]. Valitettavasti tämä niin sanottujen auktoriteettien liika uskonvarmuus vaikuttaa osaltaan siihen pilkalliseen ja vääristyneeseen asenneilmastoon, jota monessa suhteessa ehkä liiankin auktoriteettiuskoiset päätiedotusvälineet ylläpitävät.
Käytännössä lähes tyhjästä ponnistanut tieteellinen julkaisutoiminta on puolestaan laajentunut kansainvälisestikin mitattuna varsin kohtuullisiin mittoihin, mutta sen systemaattisuus ja aineiston kokonaislaajuus ei ole vielä sitä tasoa, johon voitaisiin pohjata laajempaa koulutusta [6]. Ehkä parhaiten tätä asiaa ovat toistaiseksi ajaneet ParaNet ry:n järjestämät seminaarit ja konferenssit sekä Suomen Ufotutkijat ry:n koulutustilaisuudet, joiden tarjontaa on korkeakoulutasoisten tutkintojen yhteydessä pienimuotoisesti hyödynnetty [7]. Myöskään aihetta sivuavat pienimuotoiset akateemiset kurssit eivät ole mahdottomuus ja sellaisia on jo satunnaisesti järjestettykin. Tässä tilanteessa voidaan sanoa, että aihetta lievästikin sivuavan professuurin perustaminen on tavoitteena riittävän realistinen, jotta sen suhteen kannattaa nähdä vähän vaivaakin [8]. Suhteessa Suomen oloihin on pyritty panostamaan tajunnantutkimuksen professuurin perustamiseen, jonka voitaisiin odottaa osaltaan edistävän parapsykologiaa sivuavan akateemisen koulutuksen kehittymistä ja suhteiden ylläpitoa naapurimaamme Ruotsin ammattimaisempiin parapsykologeihin [37]. Tämä on varsin toimiva ratkaisu, sillä tajunnantutkimus on Suomessa hyvissä asemissa, ja alalla on liitäntäkohtansa myös parapsykologiaan, jolla on puolestaan ollut ja on toki edelleenkin varsin keskeinen asema paranormaalin tieteellisessä tutkimuksessa – ainakin Suomessa ja muissa länsimaissa [9].
2. Asiantuntemuksen hankkiminen
Toiminta minkä tahansa harrastuksen tai ammatin puitteissa edellyttää aina jonkinlaista tietoa siitä, mitä toiminta koskee ja näkemystä sen suhteen, kuinka voisi henkilökohtaisesti tehokkaimmin kanavoida omia kykyjään kyseisen asian eteen. Mitä enemmän asia vie aikaa ja resursseja yksilön elämässä, sitä paremmin hänen voisi odottaa tietävän asiaa koskevista peruskysymyksistä, vaikka vapaaehtoisten toimijoiden panokseen pohjaava ala, jota juuri paratutkimuskin yleishyödyllisenä ja varsin vähäisen julkisen rahoituksen alana pitkälti on, ei sisälläkään samanlaisia tulosvaatimuksia kuin ammatillinen työskentely.
Paratutkimuksen tapauksessa aiheeseen liittyvän asiantuntemuksen kannalta oleellisia kysymyksiä on kahdentyyppisiä. Ensinnäkin ovat tutkimustarpeet, joita tullaan tässä artikkelissa käsittelemään vain melko yleisluontoisesti [10, 11]. Toisena on perustieto niistä asioista, jotka asettuvat tutkimustarpeissa ja henkilökohtaisen kiinnostuksen suhteen kärkisijoille. Tutkimustarpeita koskevan yleiskäsityksen ja tämän perustiedon avulla on mahdollista haarukoida tarkemmin sitä, missä kohteessa omat kyvyt hyödyttäisivät parhaiten yleishyödyllisiä tavoitteita, ellei sitten tarkoituksena ole yksinomaan tyydyttää omaa uteliaisuutta ja jonkinlaista ”kiinnostavan tekemisen tarvetta”.
Aihetta koskevaa perustietoa on saatavissa muutamista Internetissäkin julkaistuista aineistoista [12, 13, 14] ja laajemmin paranormologiaan liittyvästä kirjallisuudesta sekä tieteellisistä julkaisuista [6, 15]. Kirjallisuutta koskevat esittelyt ovat tosin vielä kovin hajanaisia [16], mutta alan kirjallisuusluetteloista lienee saatavissa jonkinlainen yleisnäkemys tarjonnasta [17]. Mikäli omat resurssit eivät mahdollista kovin merkittävää osallistumista, merkittävä asiantuntemuskaan ei ole välttämätöntä, ellei tavoitteena ole painottua erityisesti oman ympäristönsä valistamiseen. Yleensäkin paratutkimukseen liittyviä toimintamahdollisuuksia on tarjolla varsin moninaisissa muodoissa, ja voidaan sanoa, että myös asiaan vähemmän syvemmin tutustuneilla henkilöillä olisi paljon annettavaa monilla sektoreilla.
Nämä käytännön puitteet rakentuvat pitkälti sen mukaan, mitkä ovat ajankohtaiset tarpeet tutkimuksen ja sen tukitoimintojen suhteen sekä minkälaisia käytännön resursseja on olemassa näiden tarpeiden tyydyttämiseksi. Koska paratutkimuksessa on kyse pitkälti vapaaehtoistyölle pohjaavasta toiminnasta, ensi sijalle inhimillisten resurssien suhteen asettuvat luonnollisesti yksilölliset kiinnostuksen kohteet ja toimintamahdollisuudet. Terveessä toimintaympäristössä tämä tapahtuu kuitenkin siten, että käytettävissä olevia vapaaehtoistyön resursseja pyritään kohdentamaan tehokkaasti, jotta toiminta paitsi tuottaa mielihyvää itse tekijöille, myös tyydyttää parhaalla mahdollisella tavalla yleishyödyllisempiä tarpeita.
Tällä hetkellä toiminnalliset tarpeet keskittyvät erityisesti systemaattisen tutkimustoiminnan ja olemassaolevien tiedonvälityskanavien kehittämiseen sekä suomalaisen tutkimuksen integroimiseen osaksi kansainvälistä kehitystä tarpeettomien päällekkäisyyksien välttämiseksi [3, 18]. Tässä on kyse paitsi tutkimuksen itsensä tarpeista, myös tutkimuksen tukitoimintoihin liittyvistä tarpeista, joista ensin mainittu määrittää yhdessä käytännön toimintaolosuhteiden kanssa viimeksi mainittua. Tiekarttana rakentavaan toimintaan luodaan seuraavassa luvussa pieni yleiskatsaus näihin tarpeisiin.
3. Oikeanlainen sitoutuminen
Jotta suunnitelmallista yhteistoimintaa voitaisiin koordinoida luotettavasti, on tärkeää, että toimijat sen puitteissa kykenevät asettamaan itselleen realistisia tavoitteita ja toimimaan järkevän aikataulun puitteissa niiden eteen. Tämä edellyttää jonkinasteista ennakkoon määritettyä sitoutumista tärkeäksi katsomiinsa toimintoihin, jotta jokaisen kykyyn esimerkiksi hoitaa oman osuutensa ennalta sovitulla tavalla voidaan riittävällä tavalla luottaa. Tämä ei tietenkään tarkoita, eikä sen tule tarkoittaa epärealistisia tai joustamattomia odotuksia toimijoiden panoksen suhteen varsinkin silloin kun kyse on ennen kaikkea vapaaehtoispohjalta lähtevästä toiminnasta. Päinvastoin jokaista tulisi tukea itsensä toteuttamiseen siten, että huomioidaan joustavasti mahdolliset elämäntilanteen muutokset, eikä esitetä epärealistisia odotuksia yksilön panoksen suhteen. Tämä koskee myös terveistä tavoittaista lähtevää paratutkimusta.
Vaikka kynnys paratutkimukseen harrastuksena voidaan tehdä tarvittaessa hyvinkin pieneksi, ja tilanteen tulee ollakin tämä, on silti pidettävä mielessä, että sitoutuessaan toimimaan yhteisten tavoitteiden hyväksi, kuten nyt vaikkapa paratutkimuksen piirissä, jokaisen tulisi huomioida riittävästi se kokonaisuus, jonka hyväksi toimii. Mikäli omakohtainen toiminta on suhteellisen riippumatonta muiden toiminnan suhteen, eivätkä henkilökohtaiset vastoinkäymiset voi esimerkiksi aiheuttaa muiden työskentelyn viivästymistä, voidaan ottaa varsin vapaat kädet omien tavoitteiden suhteen, eikä mitään kovin tarkkoja sitoutumisia tai aikatauluja tarvita. Kun tällainen riippuvuussuhde on, pitäisi harkita riittävän tarkkaan, minkälaisia ovat omat edellytykset kokonaistavoitteen saavuttamiseksi.
Kovin merkittäviä henkilökohtaisia vastuita ei toimintojen valtaosaan kuitenkaan paratutkimuksessa sisälly. Tärkeimpänä poikkeuksena tämänsuuntaiseen linjaan ovat viralliset järjestötoimet, jotka on pyritty paratutkimuksen alalla toteuttaa mahdollisimman kevyessä muodossa. Niissä on kuitenkin silti jo ennalta asetettu toimintoihin sitoutuneiden resurssien mukaan ne raamit, joita toiminnan tulisi myöhemmin noudatella. Tällaisia raameja on välttämätöntä asettaa jossain määrin myös käytännön tutkimustoiminnassa, joka nauttii ulkopuolisesta rahoituksesta. Tutkimuksen tukitoiminnot ovat puolestaan varsin pitkälle joustavia, eivätkä merkittävätkään muutokset tilanteessa ole mikään katastrofi, toisin kuin tiettyjen ennalta asetettujen raamien puitteissa etenevät suunnitelmallisemmat toiminnot, ellei näitä raameja ole valmisteluvaiheessa asetettu riittävän joustaviksi.
Vastuu siitä, että ennalta raamitetussa toiminnassa tavoitetaan riittävä joustavuus, on osaltaan jokaisella toimintaan osallistuvalla, mutta luonnollisesti varsinkin niin sanotuilla vastuuhenkilöillä. Tällöin on tärkeää huomioida erityisesti oma henkilökohtainen elämäntilanne ja valvoa myös osaltaan sitä, että muut osapuolet eivät aseta itselleen liian raskaita tavoitteita. Käytännössä oikeanlainen sitoutuminen tarkoittaa sitä, että huomioidaan oman elämäntilanteen tarjoamat mahdollisuudet sekä varaudutaan mahdollisiin tilanteen muutoksiin. Tärkeintä on antaa kohtuudella aikaa myös itselleen – ei ole yleensä juuri mitään järkeä sitoa omaa vapaa-aikaansa täysin jonkin tietyn harrastuksen tai edes usean harrastuksen yhteyteen, ellei elämään sitten sisälly vastapainona ainakin jonkinlaista mahdollisuutta myös ottaa vähän rennommin ja asettua vaikkapa niin sanotusti viihteelle. Lievästi varoittavana esimerkkinä voitaisiin leikkimielisesti pitää tämän artikkelin tekijää, jonka elämänlaatua on parhaalla tahdollakaan vaikea arvioida edes tyydyttäväksi paratutkimuksen kaltaisten, tärkeäksi koettujen asioiden vuoksi [4].
Tämä kertoo osaltaan jotain siitä, miten resurssit suomalaisessa toimintaympäristössä yleensä jakautuvat. Asia on tunnetusti usein tiivistetty toteamukseen, että erilaisissa järjestöissä ja toimintaryhmissä monesti se suuri enemmistö jää ihmettelemään vierestä kun pieni vähemmistö toimii. Eikä tämä ilmiö ole toki täysin tuntematon myöskään työelämässä. Kyse ei ole pelkästään laiskuudesta, vaan osittain myös ajan ja tiedon puutteesta. Vaikka olisikin aikaa, ei tiedetä millä keinoilla sitä voisi käytännössä parhaiten antaa tärkeäksi kokemiensa asioiden hyväksi. Paratutkimuksen tapauksessa ongelmana on osaksi myöskin se, että odotukset ovat epärealistisia tavalla, jolla saattaa olla pientä taipumusta passivoida ihmisiä perusteettoman odottavalle kannalle. Tällaiset epärealistiset odotukset liittyvät ennen kaikkea tutkimuksen rahoitukseen ja käytettävissä oleviin resursseihin. Vähemmän oma-aloitteisilla tahoilla odotetaan, että tilanteessa tapahtuu käänteetekevä muutos harvojen aktiivisten yksilöiden tuella ja tämän jälkeen omatkin toimintamahdollisuudet avautuvat ikäänkuin tarjottimella tarjottuna. Jotkut periaatteessa oma-aloitteisemmat yksilöt taas odottavat, että aktivointitoimenpiteillä ja aktiivisella rahoituksen haulla olisi saatavissa jonkinlainen käänteentekevä muutos toiminnan laatuun ja määrään. Kun odotukset eivät sitten täysin toteudukaan, tulee alkuinnostukseen jälkeen pettymys ja itse toiminta jääkin kenties taka-alalle. Tällaiset tekijät ovat korostuneet myös siksi, että erinäisten edistysaskelten [19] jälkeen käteen onkin todellisuudessa jäänyt pettymyksiä toistensa jälkeen ulkoisten paineiden ja katteettomien lupausten tuloksena. On selvästi tarvetta edistää realistisempaa yleiskäsitystä sen suhteen, etteivät alan rahoituksen näkymät ole läheskään niin hyvät kuin jotkut uskovat, eivätkä resurssitkaan ole toistaiseksi todellisuudessa lähelläkään kohtuullista tasoa ja että myös kielteiseen asenneilmastoon sekä tähän liittyviin vastoinkäymisiin pitää varautua. Toisaalta tämä ei saa kuitenkaan tarkoittaa täydellistä pessimismiä – tulevaisuuden suhteen pitää olla aina riittävän avoin, vaikka odotukset sisältäisivätkin tiettyjä varauksia.
Ne resurssit, jotka ovat nykyisin käytettävissä, ovat lopulta varsin rajallisia ja niitä tulisi pyrkiä täydentämään aina kun mahdollista, jotta ei tarpeettomasti päädytä tilanteeseen, jossa erinäiset tehtävät kasautuvat yksittäisten henkilöiden vastuulle. Kehittämisen ja perustyön tarpeita vastaavia tehtäviä voidaan luetella varsin moninaisia. Tutkimuksen tukitoimintojen suhteen nämä liittyvät erilaisiin kartoituksiin, tiedottamiseen, erilaisten aineistojen valmistamiseen ja käännöstehtäviin, tutkimusvälineiden ja –puitteiden kehittämiseen sekä erilaisiin yleisiin valmistelutöihin, unohtamatta myöskään tutkimuksen rahoitusta. Tähän mennessä työ näiden tukitoimintojen eteen on ollut varsin monipuolista [19, 20]. Keskeisimmät tarpeet itse paranormaalien ilmiöiden tutkimuksessa jakautuvat puolestaan lähinnä parapsykologiaan liittyvien laboratoriokokeiden, väitettyjen paranormaalien kykyjen tutkimuksen sekä spontaanitapauksia koskevien selvitysten järjestämiseen. Tämä luokittelu heijastelee sitä seikkaa, että paranormaaleista ilmiöistä voidaan periaatteessa hankkia tietoa paitsi tutkimalla toistuvia tai toistettavissa olevia tapahtumia, myös keräämällä informaatiota henkilökohtaisisten kokemusten sekä väitetysti paranormaalilla tavalla saadun tiedon välityksellä. Lisäksi paranormaalin tutkimuksessa voidaan käsitellä kysymyksiä, joissa ei pyritä selvittämään mitään niinkään todellisen maailman ilmiöistä vaan paranormaalia käsitteleviin inhimillisiin ilmiöihin (yksilöllisiin kokemuksiin, uskomuksiin, tietoon, kulttuuriin tai itse tutkimukseen). Nämä seikat ovat merkityksellisiä siksi, että niitä koskevien tutkimusten välityksellä voidaan hankkia tietoa ikään kuin käänteisesti siitä, minkälaisten luonnollisten prosessien tuloksena voi syntyä harhakuvia paranormaaleista ilmiöistä ja edelleen siitä, mistä paranormaaleja ilmiöitä ei kannata etsiä. Vaikka jotkut ovatkin kovasti sitä mieltä, että alan tutkimus ei ole edistynyt, tiedon ja alan problematiikan tarkentuminen kertoo toista [39].
Parapsykologisissa laboratoriotutkimuksissa erityisen lupaavia näkymiä on toistaiseksi havaittavissa elektronisilla laitteilla toteutettavissa psykokinesia-kokeissa (mikro-PK), vastaavanluontoisissa transkommunikaatioon liittyvissä kokeissa (EVP/ITC) sekä Ganzfeld-kokeissa (auto-GZ). Suomen olosuhteissa on parhaat puitteet kahta ensimmäistä koskeviin toistokokeisiin ja osittain myöskin niihin liittyvien, täysin uudentyyppisten proseduurien (tutkimusprosessien) läpiviemiseen. Yrityksiä myös pienimuotoisten Ganzfeld-kokeiden järjestämiseen on tehty ainakin Psykobiofysiikan Instituutissa, mutta kyseisen tahon muuton myötä menetetyt edellytykset asettivat tämän kehityslinjan toistaiseksi jäihin.
Väitettyjen parapsykologisten kykyjen tutkimuksessa on puolestaan muistettava se, etteivät näkymät läheskään kaikkien kykyjen tapauksessa ole lupaavia, kyseisen tahon itsensä haluttomuuden ja/tai väitettyjen kykyjen ilmeisen katteettomuuden vuoksi. Tämä tarkoittaa, että osaa väitetyistä kyvyistä ei saada testeihin ja osa lopuista osoittautuu väitteineen varsin heppoisiksi tapauksiksi jo epämuodollisissa ja alustavissakin olosuhteissa. On kuitenkin väärin kuvitella, että väitteiden heppoisuus johtuisi yksinomaan tahallisesta, herkkäuskoisten ja naiivien ihmisten huijaamisesta vaan monessa tapauksessa kyse on myös itsepetoksesta, eli henkilö itse todella uskoo väitettyihin kykyihinsä, jotka on lopulta selitettävissä luonnollisilla prosesseilla, joita itse väitetty parakykykään ei huomaa hyödyntävänsä (tai tämä luulee näitä tekijöitä paranormaaleiksi). Myös paratutkimuksen historia kertoo, että paranormaalin olemassaololle poikkeuksellisen merkittävää tai periaatteessa jopa vastaansanomatonta tieteellistä evidenssiä tuottaneet kyvyt ovat olleet hyvin harvinaisia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että harvat käytettävissä olevat resurssit on kykyjen tutkimuksen tapauksessa keskitettävä niihin tapauksiin, joiden väitetyille paranormaaleille kyvyille on löydettävissä eniten katetta. Spontaanitapauksien tutkimukseen on alettu kiinnittämään viime aikoina runsaasti huomiota [21] ja aiheeseen liittyviä tutkimustarpeitakin on niin ikään pyritty kartoittamaan [22]. Ensisijaisesti suomalaisten tutkijoiden tähtäimessä ovat reaaliaikaisesti tutkittavat tapaukset, mutta käytännössä resursseja on jonkin verran myös jälkikäteen toteutettavia analyyseja varten ainakin merkittävimpien spontaanitapausten osalta.
Tässä esille otetuista suuntaa-antavista näkymistä pitäisi olla mahdollista tehdä johtopäätöksiä ja löytää uusia ideoita sen suhteen, minkälaisia muotoja tutkimuksen tukitoimintoihin liittyvät käytännön toimet voisivat konkreettisesti saada. Tämän yleiskäsityksen pohjalta pitäisi olla myöskin helppoa arvioida omaa suhdettaan tämän alan tutkimukseen. Omien toimintamahdollisuuksien arviointia saattaa kuitenkin vaikeuttaa, mikäli tuntee huonosti oman potentiaalinsa ja erityisesti sen rajoitukset. Ongelma tästä muodostuu silloin kun itsetuntemus on huonompi kuin luulee, mikä ei ole välttämättä mitenkään harvinaista, jos tarkastelee julkisuuden antamaa kuvaa siitä, kuinka yleistä on yliarvioida omat henkilökohtaiset kykynsä. Tärkeintä onkin lähteä liikkeelle mahdollisimman varovaisesti, välttäen sitoutumista sellaisiin tavoitteisiin, jotka saattavat lopulta osoittautua liian vaativiksi. Toisaalla on kuitenkin korostettava, että tämä ei saa tarkoittaa passiivisuutta. Varovaisuus sitoutumisten suhteen ei tarkoita sitä, että pitäisi jotenkin vähentää omaa aktiivisuuttaan – siitä riippumatta, kuinka paljon sitä aikaa sitten todellisuudessa yhteisiin ponnistuksiin paratutkimuksen ja tieteellisen tietopohjamme laajentamisen merkeissä riittääkään.
4. Verkostoituminen
Todelliseen toimintaan ei kuitenkaan joka suhteessa riitä, että omaa jonkinlaista yleistä asiantuntemusta kohteena olevasta asiasta ja tuntee omat kykynsä sekä niiden rajat. Paratutkimus on nimittäin käytännön syistä pitkälti yhteistoimintaa, vaikkakaan sen ei tarvitse sitä olla kaikille, varsinkin jos pitää enemmän yksin työskentelystä kuin minkään tyyppisestä ”tiimityöstä”. Verkostoituminen on kuitenkin päivän sana ja siksipä sitä tässäkin yhteydessä pyritään lyhyesti käsittelemään.
Verkostoituminen tulee kyseeseen esimerkiksi tutkimustyössä, jonka toteuttamiseksi ei ole mahdollista ponnistella yksin, ainakaan aivan jokaisessa vaiheessa. Niin ikään verkostoituminen palvelee muita yhteisiä tavoitteita, kuten esimerkiksi erilaisten tilaisuuksien järjestämistä, sellaisia tutkimuksen tukitoimintoja, jotka voidaan jakaa usean tahon kesken, julkaisutoiminnan organisoimista tai vain epämuodollista tiedonvaihtoa. Verkostoitumisella on merkitystä myös siinä mielessä, että siinä samalla muodostuu eräänlainen vertaisryhmä, joka saattaa joissain tilanteessa ehkäistä omien kykyjen yliarviointia ja muita virhearvioita. Tämä rooli saattaa korostua erityisesti, mikäli verkostoitumisen yhtenä tarkoituksena on lisätä tiedonvaihtoa. Jotta verkostoitumiselle olisi mielekkäät edellytykset, tässä luetellaan joitakin perustason organisaatioita ja ryhmiä, joissa on kohtuullisen valmiit puitteet verkostoitumiselle.
Organisaatioiden tarjoama perusta on Suomessa tällä hetkellä hieman hajanainen, mutta neljä olemassaolevaa, valtakunnallisesti merkittävää tutkimusjärjestöä [23] tarjoavat silti kokonaisuutena kohtuullisen toimivan pohjan, jossa kukin toimijoista tarjoaa verkostoitumisen edellytykset tietyntyyppisiä tavoitteita ajaville yksilöille. Näistä organisaatioista toistaiseksi kuitenkin vain ParaNetillä on sellainen asema, jota periaatteessa edellytetään paranormaalin tieteellistä tutkimusta ja kansallisen sekä kansainvälisen tason yhteistyötä edistävältä järjestöltä. Tätä asemaa se ei olisi onnistunut saavuttamaan ilman useimpien tälle toiminnalle alun perin asetettujen tavoitteiden lunastamista [10, 24, 25, 38] – vielä on toki silti runsaasti työtä tehtävänä järjestötasollakin [5, 26], varsinkin kun huomioi viime aikaiset vastoinkäymiset [4, 27]. Vaikka muut näistä järjestöistä eivät kokonaisuudessaan olekaan niin ansioituneita tieteellisen tutkimuksen edistämisessä, niillä on silti tärkeä rooli tiedon popularisoinnissa ja tutkimuksen verkostoitumisessa. Varsinkin Skepsis-järjestöllä on tärkeä rooli myös pseudotieteiden vastustamisessa, vaikka sen edustajia joskus syytetäänkin skientismistä, eikä ehkä täysin perusteetta.
Erilaisten tutkimusryhmien olemassaolosta on tähän mennessä myöskin onnistuttu tiedottamaan varsin kattavasti ParaNetin kautta [28], joten niitä lienee tarpeetonta tässä yksityiskohtaisemmin käsitellä. Mainittakoon kuitenkin erityisesti Kuopion Yliopiston fysiologian laitos ja Turun Yliopiston uskontotieteen yksikkö, jotka ovat tahollaan tehneet merkittävää pioneerityötä, vaikka viimeksi mainittu joutuikin taannoin vetäytymään paranormaalien spontaanitapausten tutkimushankkeen vetovastuusta. Turun alueella on ollut muutoinkin aktiivista tutkimustyötä varsinkin parapsykologian tiimoilta. Jonkinlaista epämuodollista aktiviteettia on nähtävästi myös Tampereen yliopistossa. Yliopistojen ulkopuolella merkittävin tutkijoiden keskittymä on tietenkin pääkaupunkiseutu. Järjestötasolla Suomessa puolestaan toimii mainittujen neljän seuran lisäksi useita paikallisia yhdistyksiä, joista eritoten parapsykologisten seurojen periaatteellisiin tavoitteisiin kuuluu myöskin tutkimuksen tukeminen, mutta joiden toiminta on kuitenkin käytännössä jäänyt tai hiipunut esitelmien tasolle, joista monet eivät kaiken lisäksi liity mitenkään parapsykologiaan, laadusta puhumattakaan.
Kansainvälisellä tasolla voisi nostaa esille viisi erityyppistä paranormaaliin ja seminormaaliin liittyvää toiminta-aluetta, joilla kullakin on omat järjestönsä sekä kannattajansa ja niille luonteenomaiset verkostot. Näiden toiminta-alueiden, jotka ovat parapsykologia, ufologia, kryptozoologia, fortilaisten ilmiöiden tutkimus sekä valistuspainotteinen skeptismi, lisäksi löytyy erilaisia irrallisia kysymyksiä, joilla ei ole juurikaan kytkentää edellä mainittuihin alueisiin. Lisäksi fortilaisten ilmiöiden tutkimus kattaa laajassa merkityksessään, missä sitä yleensä käytetäänkin, myös kryptozoologian ja ufologian alaan kuuluvia kysymyksiä [29]. Jotkut liittävät siihen myös parapsykologian alaan kuuluvia kysymyksiä. Lukuunottamatta juurikin fortilaisten ilmiöiden tutkimusta, kaikki edellämainitut ovat tutkimusaloja, joihin liittyvää tutkimusta harjoitetaan melko systemaattisesti akateemisellakin tasolla – parapsykologiaa pidetään tämän systemaattisuuden ja tutkijayhteisön laajuuden johdosta jopa omana tieteenalanaan [9].
Merkittäviä tieteellisiä järjestöjä ei kansainvälisellä tasolla ole kovin montaa, mutta jos mennään merkittävimpiin kansallisen järjestöihin (Euroopan, Yhdysvaltain, Venäjän, Kiinan tai Japanin), toimijoiden määrä lisääntyy varsin mittavasti. Tärkeimpiä kansainvälisiä toimijoita alalla ovat Center for UFO Studies (CUFOS), Society for Scientific Exploration, Parapsychological Association, Society for Psychical Research ja International Society of Cryptozoology. Suurin skeptikkojärjestö on puolestaan Committee for Scientific Investigation of the Claims of the Paranormal (CSICOP). Näillä ja monilla pienemmilläkin vastaavansuuntaisilla järjestöillä on omat kotisivunsa Internetissä.
5. Valistus
Näin tämän kirjoituksen lopuksi on hyvä todeta muutama sananen valistuksesta, tosin sillä vaatimattomalla korostuksella, että valistuksella ei tässä tarkoiteta sellaista ”valistusta”, jota jotkut skeptikkoina itseään pitävät tahot ovat taipuvaista esittämään, puhumattakaan siitä pseudotieteellisestä ”valistuksesta”, jota erinäiset uususkontojen ja perinteisempienkin uskomusjärjestelmien kannattajat ovat joskus taipuvaisia tieteen nimissä esittämään.
Valistus on tärkeää, jotta julkinen keskustelu voisi olla tasapuolista ja välttyisi perustumasta edellä mainitun kaltaiselle ”valistukselle”. Paratutkimukseen ja paranormaaliin liittyvistä asioista on olemassa monenlaisia myyttejä [30], joista ehkä tärkeimpänä voisi mainita käsityksen, ettei paranormaalin ja seminormaalin olemassaolosta olisi yhdenkään väitetyn ilmiön tai kohteen osalta olemassa minkäänlaista evidenssiä.
Usein myös sekoitetaan todisteen (tai todistusaineiston) ja todistamisen (tai todistuksen) käsitteet keskenään [31]. Todiste kun tarkoittaa mitä tahansa asiaa, jonka selityksenä nollahypoteesi voidaan arvioida epätodennäköisemmäksi kuin todistettava hypoteesi ja todistusaineisto (yleensä kaikista) todisteista koostuvaa aineistoa. Lisäksi voidaan mainita viitteellisen todisteen käsite, jolla viitataan mihin tahansa asiaan, joka vastaavalla tavalla kyseenalaistaa nollahypoteesin asemaa todistettuna tai ”varmistettuna” teoriana. Toisin sanoen paranormaalin ja seminormaalin tapauksessa todiste (jos ei oteta huomioon mainittua viitteellisen evidenssin käsitettä) on mikä tahansa asia tai asiakokonaisuus silminnäkijälausunnoista fysikaalisiin aineistoihin, jonka valossa minkä tahansa normaaliselityksen (sattuma ja valehtelu mukaan luettuna) löytyminen on epätodennäköisempää kuin se, että sen selitys on ainakin osaksi jokin aidosti anomaalinen ilmiö tai kohde. Sattuman ja valehtelun huomioiminen tarkoittaa, että todisteen täytyy olla asiakokonaisuutena riittävän kattava, jotta niidenkin poissulkemisesta voidaan varmistua. Todistaminen eli ”todistetuksi tekeminen” taas viittaa käsitteenä todistettuihin hypoteeseihin eli teorioihin (tai yleensä todistettuihin asioihin) ja todistus käsitteenä puolestaan aineistoon, joka tekee asian todistetuksi (riittävä evidenssi). Todistettavuuteen ei riitä jokin yksittäinen todiste, jonka valossa todistettava hypoteesi on todennäköisempi kuin nollahypoteesi. Tämähän nimittäin tarkoittaisi, että todistamiseen riittäisi evidenssi, jonka valossa ”ykköshypoteesi” on nollahypoteesia todennäköisempi eli riittäisi kun ensin mainitun todennäköisyys olisi todisteiden valossa vähänkin yli 50%. Tästä puolestaan seuraisi, että pahimmillaan olisimme lähes joka toisessa tapauksessa väärässä, mikäli hyväksyisimme todisteen kriteerit myös todistamisen kriteereiksi.
Tässä välissä on syytä muistuttaa, että empiiriset tieteet perustuvat ennen kaikkea todennäköisyyksien arviointiin. Empiirisissä tieteissä ei käytännössä ole sellaista asiaa kuin ”absoluuttisen varma todiste”. Jos empiirinen tiede tarjoaisi tällaisia absoluuttisia varmuuksia, meidän olisi tietenkin helppo edellyttää todistamiselta, että hypoteesi olisi osoitettu nollavirhemarginaalilla ja sadan prosentin varmuudella, varsinkin jos tuo absoluutti olisi riittävän helposti saavutettavissa. Valitettavasti tällainen ei kuitenkaan ole mahdollista formaalisten tieteiden ulkopuolella (joihin kuuluu esimerkiksi matematiikka), ainakaan äärellisten evidentiaalisten prosessien tapauksessa (ja äärettömän pitkiä prosesseja ei meidän elinaikanamme, eikä kenenkään muunkaan, sattuneesta syystä kyetä toteuttamaan), jolloin meidän on tyydyttävä johonkin vähemmän absoluuttiseen todistukseen empiriaa koskevan tieteellisen tiedon kriteerinä [32].
Käytännössä mitään universaalia kriteeriä ei toistaiseksi ole, mutta yksittäisten kokeiden tapauksessa virhemarginaali on asetettu yleensä viiteen prosenttiin, erinomaisesta evidenssistä voidaan kenties puhua kun virhemarginaali on alle yhden prosentin. Tämä todennäköisyys koskee kuitenkin vain kokeiden muodollista toteutusta, eikä ota käytännössä niinkään kantaa mahdollisiin tieteellisiin huijauksiin tai jopa tutkijoiden huomaamatta jääneisiin virheisiin, joiden todennäköisyyttä on monesti hyvin vaikea lähteä arvioimaan kovin eksaktisti. Tällöin myöskään näiden tekijöiden vaikutusta virhemarginaaliin ei osata vielä kaikissa tapauksissa kovin hyvin arvioida. Yleensä lähdetäänkin jotakuinkin ”worst case” skenaarion tapauksesta eli jos inhimillisen virheen todennäköisyys on pahimmissa arvioissa vaikkapa yli viisi prosenttia, lähdetään siitä, ettei ilmiötä ole vielä todistettu.
Nykyaikainen todistamisen prosessi ottaa yleensä huomioon myöskin asian, jolle ollaan hankkimassa evidenssiä. Mitä keskeisemmästä asiasta on kysymys yhteiskunnan ja sitä palvelevien sovellusten kannalta ja mitä kalliimmaksi mahdolliset virheet tulisivat, sitä tiukemmalle vedetään yleensä kriteerit uusien asioiden todistamiselle. Toisaalta tämä sinänsä perusteltu lähtökohta kuitenkin hankaloittaa entisestään yksiselitteisen todistamisen kriteerin löytämistä. Ensin pitäisi löytää sellainen algoritmi, jonka valtaosa tiedemaailmasta hyväksyy ja joka tekee asioista, joista voi olla suuriakin arvoihin perustuvia erimielisyyksiä, puhtaasti laskennallisia kysymyksiä. Tämän jälkeen pitäisi löytää vielä entistä tehokkaammat välineet todellisen virhemarginaalin laskemiseksi, jossa on huomioitu myös monimutkaiset inhimilliset tekijät. Edellä mainitut arvokysymykset liittyvät oleellisesti siihen, kuinka paljon kukin on valmis maksamaan virheiden minimoinnista. Tämä ”virheiden hinta” ei puolestaan riipu pelkästään virheiden yleisestä kustannustasosta vaan myös virheiden merkityksestä yksilöille (joiden keskiarvo tuo yleinen kustannustaso oikeastaan on). Virheiden hinta muodostuu siis paitsi virheen objektiivisesta luonteesta, myös yksilöiden arvostuksista. Tässä on aina jonkinlaista yksilökohtaistakin vaihtelua, se ei ole pelkästään yhtenäistä markkina-arvoa, jota jokainen tahollaan orjallisesti noudattelisi.
Tämä edellyttää jonkinlaisen kompromissin löytymistä erilaisten arvomaailmojen välillä, jonkinlaista virhemarginaalin markkina-arvoperusteista laskentaa, mutta se lienee välttämätöntä, jotta tässä kysymyksessä voitaisiin päästä edes likimääräiseen yksimielisyyteen. Sinänsähän se, että jokin asia luokitellaan todistetuksi, ei estä ketään suhtautumasta siihen keskiarvoa kriittisemmin ja asettamaan mahdolliset tutkimukselliset lähtökohtansa sen mukaisesti (kunhan ei kuitenkaan tule todistusaineistoa koskevassa kriittisyydessään väittäneeksi, etteivät todisteet ja niiden virhemarginaalit olisi sinänsä todellisia ja perusteltuja). Yksiselitteisissä todistamisen kriteereissä on etunsa, jonka vuoksi sen tulisikin olla tieteenfilosofian työlistalla aivan ylimpien ongelmien joukossa, mieluiten jopa tunnustetusti kaikista tärkeimpänä probleemana. Yksi asia on, että todistamisen käsite kytkeytyy erottamattomasti tieteellisen tiedon käsitteeseen. Toinen edellisestä tavallaan seuraava seikka puolestaan on, että tieteiden ja pseudotieteiden raja, joka on nykyään yhtä häilyvä kuin nämä kriteeritkin, voitaisiin saada selkeytetyksi. Ilman yksiselitteistä kriteeriä sota pseudotieteitä vastaan jää varjonyrkkeilyksi, jossa pahimmillaan jokainen väittää kiistakumppaniaan pseudotieteilijäksi, mikä merkitsee käsitteelle sen suuruusluokan inflaatiota, jota ei sille sen todellisen merkityksen ja arvon vuoksi toivoisi. Akuutin asiasta tekee se, että tätä inflaatiota on jo merkittävässä määrin tapahtunut, erityisesti eräiden ”skeptikoiden” retoristen tempausten toimesta, jonka seurauksena on luultavammin myöskin hylätty asioita, joille on todellisuudessa ollut mitä painavinta todistusaineistoa. Kolmas huomioon otettavan arvoinen seikka tässä on se, että riski harhaanjohtavien väitteiden hyväksymiselle tiedemaailmassa pienenisi kenties oleellisestikin, joka tarkoittaa käytännössä paitsi tapauksia, joissa pidetään vastoin uudempia todisteita kiinni vanhentuneista käsityksistä, myös sitä, että hyväksytään uusia käsityksiä heppoisen evidenssin pohjalta, koska väitteitä osataan vaikkapa evidenssistä riippumatta markkinoida tehokkaasti tai koska itse asia on riittävän karismaattinen. Lisäksi tästä seuraa sellainen ongelma, ettei oikeastaan tiedetä kovin tarkkaan, mikä on kulloinkin todistetun teorian pätevyysalue. Tästä seuraa puolestaan rajanveto-ongelmia sen suhteen, mikä on anomalia eli teorioiden ennusteista poikkeava asia ja mikä vain sellainen uusi asia, joka on ollut teorian pätevyysalueen ulkopuolella. Koska paranormaalit ilmiöt ovat yhden tyyppisiä anomalioita [33], seuraa tästä myös jonkinlaisia ongelmia paranormaalin eksaktin määrittelyn suhteen.
Universaalin määritelmän puuttuessa voi olla varsin monenlaisia hyvinkin perusteltuja käsityksiä väitteiden todistamisen suhteen; toinen väittää, että jotakin asiaa ei ole todistettu ja toinen taas väittää täysin päinvastaista. Ja edelleen; toinen vetoaa todistamisen taakkaan kun taas toinen katsoo, että hänen taakkansa on evidenssin valossa siirretty jo vastapuolen harteille. Tämä oli pakostakin tuotava esille tässä, koska tämä ilmiö korostuu paranormaalin ja seminormaalin kaltaisissa kysymyksissä, jotka nostavat voimakkaita tunteuta häiritsemään asioiden objektiivista arviointia. Tämän tekstin kirjoittajan näkökulmasta voidaan kyllä perustellusti sanoa, että joidenkin paranormaaleja ja seminormaaleja ilmiöiden (ja kohteiden) olemassaolosta olisi riittävästi evidenssiä, jotta niitä voitaisiin pitää todellisina [34].
Itse evidenssin olemassaolo on sen sijaan helpompi pala, vaikka senkin arvioimisessa nousevat esille edellä mainitut ongelmat: Ei ole kovin tehokkaita välineitä, joilla voitaisiin arvioida riittävän eksaktisti erilaisten inhimillisten virhetekijöiden (eritoten tieteellisen huijauksen) todennäköisyyksiä, vaikka muodollisesti kokeen perusteella voidaankin arvioida varsin eksaktisti erilaisten ”luonnollisten” virhetekijöiden todennäköisyydet. Vaikka kuitenkin käytettäisiin aiemmin mainittua ”worst case” skenaariota kun pyritään poissulkemaan nollahypoteesi evidenssille asetettujen, luvun alussa käsiteltyjen kriteerien mukaisesti, jää silti käteemme varsin runsaasti aineistoa, joka täyttää käytännössä tiukimmatkin evidenssille asetetut vaatimukset [34]. Lähteitä muun muassa tätä evidenssiä koskevan asiantuntemuksen hankkimiseen käsiteltiinkin jo siinä määrin laajalti kakkosluvussa, että tässä on tarpeetonta sivuta sitä kovin laajasti, jotta kirjoituksen pituus ei karkaisi lopullisesti käsistä.
Tärkeimpinä todisteina paranormaalista ja seminormaalista pidetään kirjoittajan käsityksen mukaan tällä hetkellä lähinnä parhaimpia ufotapauksia (esimerkiksi tapaukset Lakenheath-Bentwaters ja Cash-Landurum, Belgian ufoaalto sekä Hessdalenin alueen ilmiöt), aineistoa Jetin kaltaisen tuntemattoman elämänmuodon olemassaolosta (esimerkiksi tuntemattomasta eläimestä saatujen näytteiden DNA-analyysi Yhdysvalloissa ja samalta alueelta saadut tiedot uuden ihmislajin löytymisestä yhdistettyinä paikallisten asukkaiden aiempiin havaintoihin vastaavasta ”kääpiöihmisestä”), jo aiemmin mainittuja parapsykologisia laboratoriokokeita (mikro-PK:n, ITC:n, Ganzfeldin puitteissa, unohtamatta kuitenkaan CIA:n Remote Viewing -kokeita), tiettyihin parapsykologisiin kykyihin kohdistuneiden tutkimusten tuloksia (mm. skeptikko Richard Hodgsonin testit Leonore Piperilla, meedio Daniel Homeen kohdistuneet testit, erinäisiin psykokineetikkoihin, erityisesti lapsiin kohdistuneet testit sekä eräät ajatusvalokuvauskokeet meedioilla) sekä parhaimpia parapsykologisia spontaaneja tapauksia (esimerkiksi Rosenheimin tai Miamin poltergeistit, niin sanotun Houdinin koodin löytyminen, eläinten massapako suurten luonnonkatastrofien edellä ja vaikkapa äskeittäinen dokumentoitu ilmestys Hampton Courtin palatsissa).
Evidenssiin ja muihin kysymyksiin liittyvien myyttien ohella mahdollinen valistus voisi ja sen tulisikin kohdistua myös henkilöihin, jotka katsovat itsellään olevan omakohtaisia selittämättömiä kokemuksia, joilla voisi olla suurtakin merkitystä paranormaalin ja seminormaalin tutkimuksen kannalta. Tiedetään hyvin, että tämänkaltaisilla alueilla toteutettava tutkimus saa suuren osan innovaatioistaan juuri spontaanien tapausten antamien vihjeiden perusteella [35]. Kuten ylempää käy ilmi, spontaanitapauksilla on merkitystä myös tieteellisen evidenssin hankkimisen kannalta.
Kaiken tämän valistustoiminnan yhteisvaikutuksena myös rahoittajien pitäisi kyetä ymmärtämään tärkeiden tutkimusalueiden todellisen arvon, kunhan muistetaan, että asiat eivät yksinkertaisesti puhu puolestaan sillä tavoin kuin usein sanotaan. Markkinoinnilla ja asioiden esilletuonnilla on merkitystä, varsinkin paranormaalin tutkimuksen kaltaisella voimakkaita tunteita herättävällä alueella. Siksipä onkin näin lopuksi syytä muistuttaa, etteivät maltillisen viestinnän perustaidot ole koskaan pahitteeksi, vaikka tietty retorinen terävyyskin on joskus tarpeellista [36].
Viitteet
[1] Strategioiden optimoinnin perusteista lisää esimerkiksi osoitteesta
http://www.sal.tkk.fi/Opinnot/Mat-2.148/
[2] Lue lisää paranormaalin tutkimusohjelmaa koskevasta tiedotteesta (ParaNet ry 2003):
http://www.rajatiede.org/paradocs/uutisia/lassila2003d.htm
[3] Tällaisten yhteisten ponnistelujen hyödyistä merkityksestä lisää artikkelissa Lassila, Jani & Jarkko, Kari: Paranormaalin tutkimusohjelma – tutkimustarpeet (ParaDocs 2004). Koko artikkeli:
http://www.rajatiede.org/paradocs/tutkimuksia/kari_et_lassila_2003.pdf
[4] Viime aikaisia vastoinkäymisiä on kattavasti käsitelty artikkelissa Lassila, Jani: Paratutkimus – puolesta ja vastaan (julkaisematon, 2004). Artikkeli löytyy ainakin osoitteesta
http://groups.yahoo.com/group/paratutkimusarkisto/message/12
[5] Katso ParaNet ry:n kannanotto ”asiallisuutta akatemioihin” (ParaDocs 2003):
http://www.rajatiede.org/paradocs/keskustelua/lassila2003a.html
[6] Paranormaalin tieteellinen julkaisutoiminta on Suomessa keskittynyt ParaDocs-julkaisun ympärille, joka löytyy osoitteesta
http://www.rajatiede.org/paradocs. Suomalaiset tutkijat ovat myös jossain määrin julkaisseet alaan liittyviä tutkimuksiaan kansainvälisissä julkaisuissa.
[7] Näitä tilaisuuksia on hyödynnetty jonkin verran ainakin opinnäytetöissä. Muun muassa Turun yliopistossa on tehty yksi paranormologian tutkijayhteisöä tarkastellut tutkielma keskeisenä otantanaan ParaDigma 2003 -konferenssi.
[8] Paranormaalin tieteellinen tutkijaverkosto (ParaNet ry) valmisteli joitakin vuosia sitten kansalaisvetoomuksen, johon saatiin parin vuoden säteellä noin tuhat allekirjoitusta. Hankkeen liitännäistavoitteet ovat kuitenkin osittain vielä toteuttamatta, eikä vetoomusta ole siten luovutettu vielä eteenpäin.
[9] Suomessa on toiminut kaksikin valtakunnallista parapsykologista tutkimusjärjestöä (toinen suomen- ja toinen ruotsinkielinen), mutta kumpikaan näistä seuroista ei enää ole aktiivinen tutkimustoiminnan suhteen (näistä ruotsinkielisen seuran toiminta on hiipunut käytännössä täysin). Kansainvälisellä tasolla parapsykologia on ainoa ala paratutkimuksen alueella, jota voitaisiin pitää itsenäisenä tieteenalanaan (parapsykologian kansainvälisestä kentästä lisää, ks.
http://moebius.psy.ed.ac.uk/~info/)
[10] Ks. Kari, Jarkko: Paranormaalin tutkimuksessa kehittämisen tarvetta (ParaDocs 1998). Koko artikkeli:
http://www.rajatiede.org/paradocs/keskustelua/kari1998.html
[11] ParaDocsissa julkaistaneen vielä tässä kevään kuluessa artikkeli Lassila, J. Peter: Yleiskatsaus paranormaalin tutkimustarpeisiin.
[12] Paranormaalin tutkimuksen ”usein kysytyt kysymykset” antaa hyvän peruskäsityksen siitä, mitä paranormologia oikein on ja mitä sen tutkimukseen liittyy. Dokumentti on löydettävissä osoitteesta
http://tinyurl.com/63hfz
[13] Hyvän yleiskatsauksen aiheeseen liittyvään historiaan antaa paratutkimuksen kronologia, jonka suomenkielinen versio löytyy muun muassa osoitteesta
http://groups.yahoo.com/group/paratutkimusarkisto/message/10
[14] Perustiedot paranormologiaan liittyvistä käsitteistä antaa teos Lassila, Jani: Paratutkimuksen sanasto (Suomen paratutkimusarkisto 1998, 2000). Päivitetty versio sanastosta löytyy, joskaan ei vielä aivan kokonaisuudessaan, osoitteesta:
http://www.fulldisklosure.org/wiki/index.php?title=Fin
[15] Paranormaalin tieteellisiä kausi- ja muita julkaisuja löytyy muun muassa osoitteesta
http://www.rajatiede.org/paraindex/kirjallisuutta.html
[16] Hyviä suomenkielisiä kirjaesittelyjä löytyy ainakin ParaNetin (
http://www.rajatiede.org/paradocs/arvioita.html), UFO-Finlandin (
http://www.ufofinland.org/index.php?id=3&pid=502) ja Ultra-Lehden (
http://www.ultra-lehti.com/kirjat/kirjaluettelo.html) sivuilta. Alan kirjallisuuden kansainväliseen tarjontaan liittyviä esittelyjä voi alkaa metsästämään Amazon-Nettikirjakaupan sivuilta (
http://www.amazon.com).
[17] Ks. esimerkiksi viitteessä 15 mainittu paranormaalin bibliografia ja ParaNetin kirjaston tietokanta
http://www.rajatiede.org/kirjasto.html
[18] Toimivia yhteyksiä Suomesta on käytännössä jokaiseen maahan, jossa harrastetaan kansainvälisen mittaluokan paratutkimusta. Tämän verkostoitumisen hedelmiä on nähtävissä muun muassa ParaDocs-julkaisun artikkeleissa. Tällä hetkellä suomalaisen paratutkimuksen kannalta tärkeistä kansainvälisistä kanavista voisi mainita Psi Research -ryhmän (
http://groups.yahoo.com/group/psi_research).
[19] Ks. ParaNet ry:n tiedote ”tiedemaailma vastasi paranormaalin haasteeseen” (ParaDocs 2003):
http://www.rajatiede.org/paradocs/uutisia/lassila2003b.html
[20] Katso esim. ParaNetin ajankohtaista-sivu:
www.rajatiede.org/ajankohtaista.html
[21] Ks. esimerkiksi
http://groups.yahoo.com/group/kenttatutkimus
[22] Näistä tutkimustarpeista lisää artikkelissa Lauerma, Hannu: Voiko poltergeist-ilmiötä järkiperäisesti tutkia? (Skeptikko 1/2002 ss. 12-15).
[23] Nämä järjestöt ovat Paranormaalin tieteellinen tutkijaverkosto – ParaNet ry, Skepsis ry, UFO-Finland ry sekä Suomen Ufotutkijat ry.
[24] Ks. Kari, Jarkko: Toiminnan kehittämisestä (ParaDocs 1999). Koko artikkeli:
http://www.rajatiede.org/paradocs/keskustelua/kari1999c.html
[25] Edellisen viitteen täydennykseksi voisi suositella artikkelia Kari, Jarkko: Tutkimusarkisto (ParaDocs 1999). Koko artikkeli:
http://www.rajatiede.org/paradocs/keskustelua/kari1999d.html
[26] Ks. esimerkiksi Kari, Jarkko: Paranormaalin tieteellinen tutkimus ja ParaNet ry (ParaDocs 2004). Koko artikkeli:
http://www.rajatiede.org/paradocs/keskustelua/kari2003.html
[27] Henkilökohtaisuuksiin menevistä mustamaalauksesta ja osin myös sisäisistä kiistoista ovat kärsineet jossain määrin kaikki mainituista järjestöistä, mutta erityisen kiusallisten vastoinkäymisten kohteeksi ovat joutuneet Suomen Ufotutkijat ja ParaNet taannoin ilmenneiden väärinkäytösten myötä.
[28] Keskeiset alan tutkimukset on koottu ja luokiteltu ParaNet ry:n WWW-sivuille:
[29] Perinteisiä fortilaisia ilmiöitä ovat olleet muun muassa oudot yhteensattumat, odottamattomat pimennykset, omalaatuiset sateet taivaalta tippuvien eläinten, kivien, isojen jääkimpaleiden tai erilaisten esineiden muodossa sekä erilaiset, lähinnä kivettyneen aineksen sisältä elossa löytyneet eläimet. Ilmiöt on nimetty niitä alkujaan tutkineen lehtimiehen Charles Fortin mukaan.
[30] Tällaisia myyttejä luetellaan kattavasti lähiaikoina julkaistavassa dokumentissa ”usein esitetyt myytit”.
[31] Mielenkiintoisia huomioita todisteisiin ja todistamiseen liittyen
http://www.netn.fi/397/netn_397_peuh.html. Mainittakoon, että artikkelissa käsitelty naturalismi on filosofisesti aprioristinen lähtökohta, ja sille on esitetty vaihtoehtoa mm. transnaturalismin suunnalta, jonka lähtökohtia ei tässä nyt yksityiskohtaisemmin käsitellä. Mainittakoon myös, että suurin osa todistamisen ja evidenssin käsitteitä käsittelevistä WWW-sivuista liittyy tavalla tai toisella niin sanottuun demarkaatio-ongelmaan, josta lisää osoittesta
http://www.skepsis.fi/jutut/tiede-pseudotiede.html
[32] Tämänhetkisiä käsityksiä tieteestä ja tieteellisestä tiedosta kuvataan kohtuullisesti, joskin lyhyesti osoitteessa
http://www.skepsis.fi/ihmeellinen/tiede.html
[33] Paranormaalin käsitteelliseen sisältöön voi tutustua varsin kattavasti osoitteessa
http://fi.wikipedia.org/wiki/Paranormaali_ilmi%C3%B6
[34] Tämän evidenssin parhaimmistoa luetellaan kattavasti lähiaikoina julkaistavassa kirjoituksessa, joka kulkee tällä hetkellä työnimellä ”parhaat todisteet”.
[35] Spontaanitapausten merkityksestä lisää artikkelissa Kiviniemi, Olavi: Paranormaalit kokemukset hyötykäyttöön (ParaDocs 2003). Koko artikkeli:
http://www.rajatiede.org/paradocs/keskustelua/kiviniemi2003.html
[36] Viestintätaidon ja argumentaation perusteita voi opetella esimerkiksi osoitteesta
http://www.simoh.net/argumentaatio/
[37] Ks. ParaNet ry:n tiedote ”parapsykologialle professuuri Ruotsiin” (ParaDocs 2003):
http://www.rajatiede.org/paradocs/uutisia/lassila2003c.html
[38] Ks. Kari, Jarkko: Kokousraportti 16. 1. 1999 (ParaDocs 1999). Koko artikkeli:
http://www.rajatiede.org/paradocs/keskustelua/kari1999b.html
[39] Ajankohtaisesta problematiikasta saa varsin kattavan kuvan paratutkijan kysymyspakista, jonka ajanmukainen versio löytyy tällä hetkellä osoitteesta:
http://www.nakokulma.net/keskustelu/index.php?topic=4205.msg156908#msg156908
