IRC-Galleria

Elämme mielenkiintoista vaihetta ihmiskunnan historiassa. Ihmisillä on aina ollut selittämättömiä kokemuksia ja paranormaaleihin ilmiöihin on uskottu kautta historian. Näiden kokemusten ja ilmiöiden tutkiminen on kuitenkin suhteellisen tuore ilmiö, erityisen paljon kehitystä tällä saralla on tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana teknisten ja tieteellisten edistysaskelien myötä.

Samanaikaisesti parapsykologian tutkimus on murroksessa, ja tutkimuksen painopiste tulee mitä todennäköisimmin siirtymään entistä enemmän kokemusten selvittelyyn, kenttätutkimuksiin sekä henkisyyteen. Toisaalta myöskin perinteiset tieteenalat ottavat paranormaalin tutkimuksen tahollaan entistä vakavammin, vaikka niiden kiinnostus ei kohdistukaan kysymykseen näiden ilmiöiden olemassaolosta. Alan kokeellinen tutkimus sinnittelee sekin silti edelleenkin, sillä useissa yliopistoissa harjoitetaan parapsykologian tutkimusta ja esimerkiksi naapurimaassamme Ruotsissa on alan professuuri Lundin yliopistossa. Viimeksi ruotsalaiset olivat esillä valtamediassa vajaa vuosi sitten kun professori Etzel Cardena raportoi tutkimustuloksista, jotka vaikuttaisivat hänen mukaansa todistavan telepatian olemassaolon.

Vaikka sekä Venäjän puolella että Ruotsissa on huomattavaa toimintaa parapsykologian tutkimuksen saralla, Suomi on jäänyt näissä asioissa pitkälti sivustakatsojan rooliin. Suomessakin on ja on ollut useita parapsykologian tutkijoita, kuten Jarl Fahler, Alex Kaivarainen ja Olavi Kiviniemi, mutta alan rahoitus on ollut hyvin vähäistä. Toistaiseksi suurin osa suomalaisten tekemistä tutkimuksista on joko toteutettu ulkomailla tai kotimaisena vapaa-ajan harrastuksena. Jarl Fahlerin perustama Parapsykologian instituutti onkin aloittanut määrätietoisen työskentelyn tämän asiantilan muuttamiseksi.

Ensimmäinen askel saada parapsykologiaan liittyvälle tutkimukselle pienimuotoista rahoitusta ja saada näin alalle jalansijaa Suomeen, muutoinkin kun harrastuspohjaisena toimintana. Tämä antaisi mahdollisuuden saada näyttöä toiminnan laadusta ja ennen kaikkea kerätä mittavaa pohja-aineistoa tulevia tutkimuksia varten. Akateemisen opiskelijan on helpompi tehdä parapsykologian tutkimusta suosivia valintoja varsinkin opinnäytetöiden yhteydessä ja uransa alkuvaiheissa, joka taas tarjoaa väylän erikoistua parapsykologian tutkimukseen. Tähtäimessä onkin luoda puitteet sille mahdollisuudelle, että Suomestakin voisi joskus löytyä parapsykologiaan erikoistunut tutkija tai tutkijoita - ei ainoastaan tavanomaisen akateemisen koulutuksen saaneita tutkijoita, jotka tekevät parapsykologian tutkimusta vapaa-ajallaan.


Nyt kenellä tahansa on mahdollisuus tukea tätä tavoitetta. Parapsykologian instituutti on nimittäin avannut adressin, jossa pyritään saamaan rahoitusta meneillään olevaan mittavaan tutkimushankkeeseen. Tutkimushanke on kaksiosainen, jossa ensiksi kartoitetaan suomalaisten selittämättömiä kokemuksia valtakunnallisen kyselytutkimuksen yhteydessä - parapsykologian tutkimuksen lähtökohtanahan ovat olleet tällaiset kokemukset. Toisessa osassa sitten pyritään kansainvälistä yhteistyötä hyödyntäen selvittämään, minkälaisen tutkimuksen avulla todennäköisimmin saadaan esille merkittävää uutta tietoa ensimmäisessä osassa esille tulleista asioista, ja minkälaiset tekijät tulevat vaikuttamaan käytännön mahdollisuuksiin saavuttaa tällaista tietoa sekä minkälaiset asiat jo olemassa olevista tutkimustuloksista ovat todennäköisimmin historiallisesti merkittävimpiä. Tässä yhteydessä on mahdollista arvioida alan kansainvälisen asiantuntijapaneelin avustuksella paranormaalia koskevaa todistusaineistoa aivan uudesta näkökulmasta!

Adressi on osoittautunut varsin menestyksekkääksi. Ensimmäisen viikon aikana se nousi adressit-palvelun etusivulle kuukauden suosituimpien adressien joukkoon Suomessa, ja nyt noin kahden viikon keräyksen tuloksena siihen on kertynyt jo yli 800 nimeä henkilöiltä, jotka kokevat tärkeäksi edistää parapsykologian tutkimusta Suomessa.

Mitä sinä voit tehdä tässä vaiheessa asian hyväksi? Tärkeintä on että käyt itse allekirjoittamassa adressin osoitteessa http://www.adressit.com/psi

Koska kaikki eivät välttämättä ole käyttäneet tuota sivustoa aiemmin, lyhyt kertaus siitä miten se toimii. Mentyäsi yllä mainitulle sivulle, löydät sivun alaosasta esittelytekstin jälkeen kohdan, johon tulee täyttää mm. etunimi, sukunimi ja asuinpaikka. Lisäksi siellä kysytään sähköpostiosoitetta ja halukkuuttasi tukea alan tutkimusta, mutta nämä kohdat ovat vapaaehtoisia - voit siis jättää ne tyhjäksi. Lopuksi vielä sinulle annetaan mahdollisuus piilottaa oma nimesi muilta ennen kuin lähetät nimesi adressiin.

Tämän jälkeen tärkeintä on levittää tietoa adressista mahdollisimman monelle. Tämä tarkoittaa, että adressia voi vapaasti mainostaa eri foorumeilla ja ryhmissä. Voit aloittaa adressista oman ketjun tai liittää tiedon osaksi jotakin jo olemassa olevaa ketjua. Voit esitellä adressin joko omin sanoin tai käyttää jotakin jo olemassa olevaa esittelyä.

Erityisen helppoa ja tehokasta adressista tiedottaminen on sitä varten perustetussa Facebook-tapahtumassa. Jotta mahdollisimman moni asian kannattaja hyödyntäisi tätä mahdollisuutta, Parapsykologian instituutti lahjoittaa 30 euron arvosta upeaa rajatiedon kirjallisuutta sille, joka kutsuu eniten asiaan mahdollisesti myötämielisesti suhtautuvia kavereitaan tähän ryhmään seuraavan kahden viikon aikana! Lisäksi jokaiselle yli 30 kaveria kutsuvalle lähtee Ultra-lehden parapsykologiaa käsittelevä teemanumero, niin kauan kuin niitä vain riittää.

Tapahtumakutsun lähettäminen tapahtuu seuraavasti:

1) Liityt omalla Facebook-tunnuksellasi tämän tapahtuman jäseneksi http://www.facebook.com/events/563157767065229/?fref=ts

2) Liityttyäsi tapahtumaan Kirlian-kuvan alapuolelle oikeaan ylälaitaan ilmestyy nappi "kutsu kavereita" tai "invite friends". Kun klikkaat sitä hiirellä, avautuu sinulle lista Facebookissa olevista kavereistasi, joista voit sitten valita ne, joille haluat kutsun tähän tapahtumaan lähettää. Kutsun voi lähettää niin monelle kuin haluat, ainoa rajoitus on se että kutsua ei voi lähettää henkilölle, joka on kutsuttu tapahtumaan jo aiemmin.

3) Valittuasi sopivat henkilöt ja lähetettyäsi heille kutsun, voit sen jälkeen kertoa kuinka monelle henkilölle lähetit kutsun jos haluat saada palkinnon. Voit ilmoittaa siitä tapahtumasivulla, sähköpostitse osoitteeseen parapsykologian.instituutti@gmail.com tai yksityisesti Parapsykologian instituutille Facebookissa täällä.

Adressilla on edellytykset saavuttaa tavoitteensa vain jos riittävän moni sen huomaa ja muistaa allekirjoittaa. Jos olet vähänkin epävarma oletko jo allekirjoittanut sen, kannattaa varmuuden vuoksi täyttää se vielä uudestaan. Suuret kiitokset kaikille allekirjoittajille ja asian tukijoille!

Kirjoitin muutama vuosi sitten perusteita sille, miksi Suomessa pitäisi tukea enemmän asiallista paranormaalin tutkimusta. Julkaisen ne muistiinpanona itselleni tässä, jotta eivät joudu hukkaan. Kuulun itse niihin kouralliseen ihmisiä, joille rahoituksesta voisi olla hyötyä ja esitänkin osassa argumenteista myös henkilökohtaisia näkökulmia asiaan, mutta kannattaa silti lukea nämä läpi.

1) Tämänhetkinen tutkimusprojekti, jossa pyritään kartoittamaan väestön selittämättömiä kokemuksia on luonteeltaan sellainen, että se pitäisi tehdä mahdollisimman lyhyellä aikajänteellä ollakseen mielekäs. Liian pitkällä aikajänteellä on vaikea arvioida lyhyen aikavälin vaihteluita. Ilman ulkopuolista rahoitusta tutkimusta ei voida tehdä riittävän tehokkaasti ja osa työn mahdollisista hyödyistä voi valua tavallaan hukkaan. Voi miettiä olisiko noin 4000 euroa sen rinnalla suhteettoman suuri summa, että tutkimuksen tehokkuutta ja laatua voisi parantaa.
2) Paranormaaleina tai vähintäänkin "epätavallisina" pidettyjä kokemuksia ja havaintoja ei ole syytä sivuuttaa, ovathan ne hyvinkin yleisiä. Päinvastoin niistä tulee puhua avoimesti korostaen, että ne eivät itsessään ole esimerkiksi mikään merkki esimerkiksi mielenterveyden horjumisessa, kuten monesti vieläkin maallikkojen keskuudessa katsotaan. Alan tutkimuksen tukeminen ja tutkimustiedon lisääntyminen edistää osaltaan tätä tavoitetta. Kun huomioi minkälaisia potentiaalisia ongelmia ja haittoja väärän tiedon ja harhaluulojen leviäminen tuottaa, voi kysyä olisiko alan asiallinen tutkimustoiminta pienimuotoisen rahoituksen arvoista.
3) Anomaliat ovat ennakoineet aina tieteen edistymistä ja lisäksi ne anomaliat, joista parailmiöiden tapauksessa puhutaan ovat jotain sellaista, mitä ihmiskunta ei ole uskoakseni koskaan aikaisemmin kohdannut. Tämä on haaste, mutta myös mahdollisuus ja se pitäisi ottaa vastaan. Ei ole kovin todennäköistä löytää mitään sellaista varsinkaan sovellutusten kannalta arvokasta, jota ei olisi jo löydetty, mutta toisaalta tässä yhteydessä käytetäänkin usein sanontaa "lohi on niin arvokas kala, että sitä kannattaa pyytää vaikkei saisikaan". Aivan aiheesta, sillä paranormaalit ilmiöt voisivat tarjota täysin uusia sovellutuksia lääketeollisuudelle, tieto- ja viestintäteknologiaan, liikenteeseen, palvelusektorille, avaruusmatkailuun sekä jopa filosofiaan. Jos siis löytyy jokin uusi merkittävä näkökulma tai asia, jota ei ole vielä tutkittu, se kannattaisi tietenkin ottaa huomioon rahoitusta harkittaessa. Ja toisaalta, vanhoja virheitä puolestaan pitäisi kaikin keinoin pyrkiä välttämään.
4) Ainakin viitteellistä todistusaineistoa paranormaalin ja ufojen puolesta löytyy, vaikkei sitä laajemmin myönnetäkään. Mistä ne sitten todistavat, se on toinen asia. Osaltaan viime vuosina kehittyneet argumentit, mallit ja tutkimusalat (esimerkiksi simulaatioargumentti, meta-analyysit, antrooppinen periaate, informaatiofysiikka, uusi fysiikka) puhuvat sen puolesta, ettei parailmiöiden olemassaolo ole välttämättä täysin järjetön tai mahdoton ajatus, vaan joissakin tapauksissa jopa hyvinkin varteenotettava vaihtoehto. Tutkittavia hypoteeseja ja tutkimuskysymyksien merkitystä tukevat todistusaineistot pitäisi ottaa aina huomioon rahoitusta harkittaessa.
5) Tiede on edistyttyään vallannut usein uskonnoille kuuluneita alueita ja samalla muuttanut uskontojen luonnetta sekä roolia, palvellen nähdäkseni entistä paremmin myös ihmisten henkisiä ja hengellisiä tarpeita. Parapsykologian tutkimus osaltaan voisi vastata näitä hengellisiä tarpeita, tarjoten ihmisestä ja hänen oudoista kokemuksistaan asiallista tietoa pelkkien uskomusten tilalle.
7) Lisäksi voisi mainita että yhteiskunnan ja yksityisten rahaa kulutetaan paljon enemmän monenlaisiin vähintäänkin yhtä kiistanalaisiin kohteisiin. Verovaroja kuluu suoraan ja välillisesti ihmissuhdeongelmiin, alkoholiin, saippuasarjojen tasoiseen viihteeseen, nollatutkimuksiin, hyödyttömin mainoskampanjoihin, kansanopistojen huuhaakursseihin sekä marginaalisiin harrastus- ja urheilulajeihin vain muutaman esimerkin mainitakseni. Perheellistenkin ihmisten parapsykologian harrastuksen tukeminen tarkoittaisi että tervettä tiedeharrastusta, olkoonkin kiistanalaisella alueella, arvostettaisiin enemmän kuin vaikkapa perheellisten ihmisten viinankulutusta sosiaalitoimiston varoilla.
8) Joidenkin tunnettujen alanharrastajien syrjiminen ja tarve uhrautua alan toiminnan eteen näyttäisi uhkaavan vakavasti heidän perusoikeuksiaan eikä yleisten ihmisoikeuksien hengessä kenellekään pitäisi syntyä tällaista tilannetta. Allekirjoittanut on tyyppiesimerkki ihmisestä, joka aloitettuaan jonkin projektin, haluaa suorittaa sen kunnialla loppuun vaikka tilanne kääntyisikin tuskalliseksi. Yksittäisten ihmisten haavoittuvuutta tällaisessa kuitenkin lopulta varsin marginaalisessa ja ymmärrettävässä tilanteessa yhteiskunta voisi osaltaan helpottaa, summat eivät ole isoja suhteessa niihin menetyksiin, joita yhteiskunnalle on koitunut ja voisi koitua jatkossakin tällaisesta, vaikkapa liiallisesta perfektionismista aiheutuvasta syrjäytymisestä.
9) Tämäntyyppinen pitkälti vapaaehtoispohjalta tapahtuva tutkimus- ja sen liitännäistoiminta voisivat myöskin tarjota sosiaalisia ja henkisiä virikkeitä syrjäytymisuhan alla oleville työttömille, nuorille sekä eläkeläisille, huomioiden että toimintaan voivat avustajan tai työharjoittelijan roolissa osallistua myös kouluttamattomat ihmiset, jos tätä mahdollisuutta tuettaisiin. Se ei tarkoita vain tilastojen kaunistelua, vaan voi oikeasti edistää henkilön työllistymistä oikein toteutettuna siinä missä mikä tahansa muukin vastaava työllistämistoimenpide.
10) Alan toiminnasta tarpeettoman suuri osa menee nyt siihen liittyvien asioiden edistämiseen (kuten yleisön valistaminen, tutkimuslaitteiden valmistaminen itse ja varsinainen rahoituksen hakeminen), eikä itse tutkimukseen, mutta asiantila voisi ratkaisevasti muuttua mikäli rahoitustilanne paranisi. Toisin sanoen toiminnan tehokkuus paranisi, mikä tarkoittaisi vapaa-ajan toimintojen heijastumista positiivisesti myöskin työelämään. Ainakin allekirjoittaneesta tulisi tällöin aiempaa tuottavampi veronmaksaja, ja rahallinen panostus tuottaisi itsensä takaisin.
11) Ns. huuhaa-asioihin uskovia ihmisiä voisi valistaa tehokkaasti tukemalla sellaista harrastustoimintaa, johon he voisivat luontevasti lähteä jossain roolissa mukaan ja joka voisi lisätä heidän ymmärrystään tieteellisen tutkimuksen tekemisestä. Rahoitus voisi mahdollistaa sen, että he lähtisivät avustamaan jossakin muodossa harrastuspohjalta tehtävää parapsykologian tutkimustoimintaa ja saisivat tätä kautta paremmin omakohtaista perspektiiviä myöskin tieteentekoon, mikä voisi puolestaan vähentää turhia tai jopa haitallisia harhaluuloja.

Kiinnostuin paranormaaleista ilmiöistä nuorena omakohtaisten selittämättömien kokemusten myötä. Voisi kuvitella näiden kokemusten vaikuttaneen ratkaisevasti siihen, että olen ottanut näiden ilmiöiden tutkimuksestä miltei elämäntehtäväni. Totuus on kuitenkin se, että ratkaisevin vaikutus on ollut hankaluuksilla, joita olen tällä tiellä kohdannut. Lähdin nimittäin alun perin tutkimaan näitä ilmiöitä sillä oletuksella, että kyse olisi ehkä kymmenen vuoden projektista. Silloin joskus 90-luvulla uskoin että tällä vuosikymmenellä ainoa roolini paranormaalin tutkimuksessa olisi enää kirjojen kirjoittaminen kertyneiden tutkimustulosten pohjalta. Asiat eivät kuitenkaan edenneet aivan niin jouhevasti.

Aionkin kirjoittaa nyt eräästä keskeisestä hankaluudesta tällä saralla. Se ei ole suinkaan rahoitus, vaikka siihenkin omat ongelmansa liittyvät. Suurin hankaluus liittyy paranormaaleihin kokemuksiin ja niiden tutkimiseen, sillä niiden rooli on ollut historiallisesti merkittävä parapsykologian alalla ja omassa lähestymistavassani spontaanitapausten tutkimuksella on ollut aivan erityisen tärkeä rooli.

Olavi Kiviniemi kirjoitti aikoinaan ParaDocs-julkaisussa siitä, miksi paranormaalien kokemusten ilmoittamisesta koituu hyötyä niin parapsykologialle tutkimusalana kuin kokijoille itselleenkin, ainakin sille valtaosalle joka toivoisi ennakkoluulojen ja turhien pelkojen vähenevän eikä vastusta asioiden rehellistä selvittelyä. Minä aion kirjoittaa samasta teemasta nyt käänteisestä näkökulmasta: Mitä haittaa saattaisi koitua siitä, ettei näitä kokemuksia raportoida.

Kysymys on hyvinkin merkittävä, sillä arviolta yli 99% selittämättömistä tapauksista jää Suomessa pimentoon. Vaikka oletettaisiin että kokijat itse voisivat löytää luonnollisen selityksen suureen osaan kokemuksista, silti tuskin edes prosenttia selittämättömistä tapauksista raportoidaan tutkijoille. Jopa parapsykologiaa aktiivisesti seuraavien omista kokemuksista vain hyvin pieni prosentti päätyy tutkijoille.


Miksi näin on? Parapsykologian tutkimusta harrastetaan Suomessakin jonkin verran ja alan yhdistykset ottavat vastaan tapauksia. Tieto tästä toiminnasta saa kuitenkin verrattain vähän julkisuutta, verrattuna esimerkiksi ufotutkijoihin, jotka vastaanottavat kaikista tapauksista kenties jopa liki viisi prosenttia. Tästä voi päätellä että selittämättömien ilmiöiden raportoimisessa merkittävä tekijä on tiedon puute.

Julkisuuden puute ei kuitenkaan selitä kaikkea, tuskin edes täysin sitä miksi parapsykologisia kokemuksia ilmoitetaan paljon ufotapauksia vähemmän. Aihetta seuraavien kun luulisi olevan tietoisia tästä mahdollisuudesta, mutta ns. rajatiedon harrastajiltakin tulee vähemmän raportoituja kokemuksia kuin mitä ufotutkijat vastaanottavat vuosittain tapauksia. Siitäkin huolimatta, että ainakin Suomessa merkittävä osuus raportoiduista tapauksista tulee nimenomaan näiltä henkilöiltä, ei tavallisilta sukankuluttajilta jotka eivät aktiivisesti seuraa aihepiirin asioita.

Koska parapsykologisia kokemuksia on itse asiassa ihmisillä tutkimusten mukaan paljon enemmän kuin ufohavaintoja, on suuri mysteeri miksi niitä kuitenkin ilmoitetaan vähemmän. Ainoa neutraalimpi mieleen tuleva selitys on leimaantumisen pelko, siitäkin huolimatta että tiedot pysyvät vain tutkijoiden tiedossa, jotka pyrkivät suhtautumaan aiheeseensa ammattimaisesti ja objektiivisesti. Sekään ei kuitenkaan selitä kaikkea, koska ufohavaitsijoilla on leimaantumisen pelkoa ehkäpä jopa enemmän, sillä ufot ovat jopa parapsykologiaa kiistanalaisempi aihe eivätkä ufojärjestötkään nauti aina täysin ammattimaista ja objektiivista mainetta.

Syy jääkin mysteeriksi ja voi vain esittää kysymyksiä, joista monet heijastelevat myöskin erilaisia ennakkoluuloja. Jollekin voisi tulla esimerkiksi helposti mieleen kysymys, uskovatko ihmiset itsekään, että ovat aidosti kokeneet jotakin selittämätöntä. Tutkijana olen kuitenkin syitä enemmän kiinnostunut siitä, miten tämä tilanne voitaisiin muuttaa. Tämä tilanne kun on haitallinen paitsi alan tutkimukselle, myöskin monille kokijoille itselleen.


Edellä mainitut ennakkoluulot ovat ehkä tärkein haitta mitä kokemusten raportoimatta jättämiseen liittyy. Se että tutkijoiden on vaikeaa saada tutkimusaineistoa, vaikeuttaa ennakkoluulojen karsimista ja joissakin tapauksissa jopa voi lisätä niitä, jos aineisto ei ole riittävän kattavaa ja edustavaa. Ennakkoluulot hankaloittavat tutkimustoimintaa ja on haitallista kokijoille itselleenkin, sillä ne ovat syynä siihen, että tavanomaiset selittämättömiä kokemuksia omaavat sukankuluttajat leimautuvat aiheettomasti.

Toinen haitta on luonnollisesti se, että tutkijoiden työ vaikeutuu suunnattomasti aineiston hankinnan suhteen ja tämä puolestaan vähentää alan tutkimuksen houkuttelevuutta sekä lisää tutkijoiden turhautumista. Toisaalta aineiston kasvu lisää sekin työtä analysointipuolella tai sellaista näkökulmaa joka mahdollistaa aineiston valikoinnin, mutta turha työ silti vähenee mitä helpommin aineisto on kerättävissä, kunhan aineiston laatu ei samalla putoa. Aineiston vähäisyydellä on puolestaan osaltaan taipumusta ylläpitää tilannetta, jossa alan resurssit pysyvät pienenä, josta taas osaltaan hankaloittaa tutkimusta entisestään.

Sitkeimpien tutkijoiden työmäärä sitten moninkertaistuu tämän johdosta. Kokijoiden kynnyksen ilmoittaa kokemuksistaan tuskin tarvitsisi madaltua kovinkaan paljon, kun tutkijoiden mahdollisuudet tehdä tutkimustaan kasvaisivat monikymmenkertaisesti nykyiseen nähden!

Tämä olisi kokijoiden tärkeää pitää mielessä, sillä harva ymmärtää kuinka hankalaa parapsykologian tutkimuksen tekeminen on nykyisessä ilmastossa ilman kokijoiden yhteistyökyvyttömyyttäkin. Ja kun tämä on Suomessa kuitenkin pitkälti harrastustoimintaa, voi pitää suorastaan ihmeenä että Suomessa on yhtään parapsykologian tutkimusta vakavasti harjoittavaa akateemista tutkijaa tai edes kaltaistani harrastelijaa. Tätä ihmettä kokijoiden kannattaisi arvostaa edes sen verran, että vaivautuisivat ilmoittamaan omista kokemuksistaan tutkijoille.

Lisäksi kokemusten noinkin laajamittainen raportoimatta jättäminen on omiaan herättämään ihmetystä sen syistä ja keskustelua siitä miten asia voitaisiin muuttaa. Se taas siirtää huomiota pois itse selittämättömistä ilmiöistä ja kokemuksista itsestään tutkimusaiheen kannalta toissijaisiin kysymyksiin. Lopulta ne eivät ehkä olekaan enää toissijainen kysymys vaan tutkimuskohde itsessään, johon arvokkaiden resurssien kuluttaminen vähintäänkin jarruttaa ennakkoluuloja vähentävän tutkimustiedon lisääntymistä selittämättömiin kokemuksiin liittyen.

Itsessäni erityistä ihmetystä ovat herättäneet henkilöt, jotka vastustavat valtaa pitävien salailua mm. ufoihin ja parailmiöihin liittyen, mutta saattavat samaan aikaan omassa elämässään tulla pimittäneeksi kokemuksiaan tutkijoilta ja jopa vähätellä niiden raportoimisen merkitystä - olkoonkin että se voi osoittautua aivan toisesta syystä aiheelliseksikin, mikäli asianomainen on tullut paisutelleeksi tapauksensa merkittävyyttä. Joka tapauksessa asianomaiset tuskin ovat asiaa tästä näkökulmasta edes ajatelleet, eikä kokemusten raportoimatta jättäminen ole välttämättä kovin tietoinen päätös.


Jokainen kokija voi osaltaan vaikuttaa esimerkillään siihen, että tilanne ei ole enää niin huolestuttava kuin tässä artikkelissa. Jokainen tutkijoille raportoitu kokemus on yksi raportoimatta jäänyt kokemus vähemmän ja osaltaan antaa esimerkkiä muillekin, jotka vielä harkitsevat kokemustensa ilmoittamista tutkijoille.

Jotta kokemusten ilmoittamisesta olisi hyötyä, ei riitä että kerrotaan lyhyesti jollain julkisella foorumilla tällaisista kokemuksista tai mainitaan tutkijoille tällaisten kokemusten olemassaolosta. Kunnollinen raportoiminen edellyttää sitä, että myös ilmoitetaan minkälaisia nämä kokemukset ovat olleet, mahdollisimman yksityiskohtaisesti yhteystietoja unohtamatta, mikäli tutkijalle tulee tarve selvitellä tapausta tarkemmin. Tätä varten on olemassa netissä tutkimuslomakkeita, joissa on pyritty helpottamaan kokemuksista raportoimista siten, että niissä on huomioitu kaikki oleellinen jo valmiiksi kysymysten muotoilussa ja pyritty soveltamaan valmiita vastausvaihtoehtoja aina kun mahdollista. Niitä kannattaa hyödyntää, vaikka mikään ei estä kirjoittamasta myöskään vapaamuotoisempaa selostusta koetusta selittämättömästä tapauksesta.

Tutkijat ovat kiitollisia jokaisesta raportoidusta kokemuksesta. Erityisen kiitoksen aihe se on siksi, että jokainen raportoitu kokemus osaltaan lieventää pienessä määrin niitä haittoja, joita tässä artikkelissa on lueteltu.

Suomalaisia tutkimuslomakkeita löytyy täältä: https://sites.google.com/site/parapsykologia/toiminta/lomakkeet

Nuorisotyöttömyys on ollut säännöllisesti puheenaiheena varsinkin viime aikoina. Viimeksi A-Talkissa, joka löytyy Yle Areenasta.
http://areena.yle.fi/video/1336678859837

Aloin pohtimaan pitäisikö eritellä hieman omia syitäni, miksi olen ollut niin pitkään työttömänä. Viimeksi olin työssä loppuvuonna 2005. Kuten monilla, tämä on monisyinen kokonaisuus, jossa on taustalla useita erilaisia syitä. Yritän alla eritellä niitä sellaisessa järjestyksessä, että ylimpänä ovat likimain tärkeimmät syyt.

1) Terveyssyyt ovat ehkä tärkein tekijä. Olen sitoutunut useampaankin kirjahankkeeseen enkä voi myöskään työn takia keskeyttää kysely/keräysprojektia, jossa projektisuunnitelma ja sen tieteelliset kriteerit asettavat tiukkoja vaatimuksia aikataululle. Olkoonkin että en osannut ennakolta täysin aavistaakaan kuinka vaativaan hankkeeseen olen sitoutunut, en voi peräytyäkään ilman että jo näkemäni vaiva valuisi osittain hukkaan.

Pelkään pahoin että jos otan siihen päälle vakituista, korostan siis vakituista työtä, terveyteni ei riitä sellaiseen rasitukseen. Olen itseni paras asiantuntija ja tiedän esimerkiksi minkälainen unentarve minulla on, sekä minkälaisiä riskejä suuri univaje voi aiheuttaa. Sama koskee säännöllistä syömistä ja fyysistä kestokykyä, tunnen nekin hyvin.

Terveyssyyt eivät siis tarkoita sitä että terveydessäni olisi jotain vikaa työntekoa ajatellen vaan että jos sitoutuisin kovin vaativaan ja paljon aikaa kuluttavaan palkkatyöhön kaiken muun lisäksi, se olisi suuri riski moneltakin kannalta eikä vain terveyden näkökulmasta. Mahdollisia tai jopa todennäköisiä riskitekijöitä olisivat tällöin jatkuva univaje, epäsäännöllinen syöminen ja huomattavasti lisääntyvä fyysinen rasitus.

Riski on mielestäni tässä tilanteessa tarpeeton otettavaksi. Ensinnäkin se saattaisi vaarantaa työkykyni jatkossa, jolloin yhteiskunnan kustannukset minun kohdallani vain kertautuisivat vaikka lyhyellä tähtäimellä yhteiskunta säästäisikin minulle maksettavissa korvauksissa. Toiseksi katson että toistaiseksi palkaton työskentelyni on sen luontoista, että se ylläpitää osaltaan työelämässä vaadittavia taitoja ja tuottaa osaltaan myös takaisin korvauksiin meneviä rahoja, joskin tämä riippuu ihan siitä kuinka paljon itse kukin arvostaa tekemääni työtä rahassa mitattuna. Kolmanneksi minulla ei ole velvoitetta vaarantaa vähäisessäkään määrin terveyttäni muutoin kuin sellaisesta syystä, jonka koen riittävän tärkeäksi, eikä pelkkä ansiotyö ole sellainen asia, ainakaan rauhanoloissa tms. jossa yhteiskunta on rakennettu niin ettei työttömyys ole oikein hoidettuna suuri ongelma.

2) Sen lisäksi että sitoutuminen vakituiseen palkkatoimeen, päivätyöhön saati vuorotyöhön, saattaisi uhata ajankohtaisessa elämäntilanteessani terveyttäni, siihen sisältyy muitakin ongelmia. Ensinnäkin itse työhön sitoutuminen saattaisi olla haasteellista.

Tiedän esimerkiksi että univajeen kertyminen tuo haasteita keskittymisen ja etenkin heräämisen kanssa. Perfektionistina en tietenkään halua hoitaa työtehtäviäni huonosti, jonka takia työelämään hakeutumisen kynnys on tässä elämäntilanteessa sangen korkealla. On siis melkoista taistelua omien perfektionististen taipumusten kanssa hakea vakituisia hommia. Lisäksi työtehtävien huonosti hoitamisella on ihan konkreettisiakin seurauksia. Vaikka vastuut eivät olisikaan niin kovat että väsymys vaarantaisi jonkun työkaverin, se voi kuitenkin vaarantaa projektin tai työtehtävän onnistumisen työnantajan toivomalla tavalla.

Sen lisäksi että ruoskisin itseäni sellaisesta tilanteesta, jolle en oikeastaan voi mitään, pelkään että jos tulisin tilanteen johdosta laiminlyöneeksi liikaa itseäni ja tätä kautta työtäni, voisi se johtaa varoituksiin tai jopa potkuihin. Sellainen olisi tietenkin vahingollista jo muutenkin korkealle kynnykselle hakea töitä, ellen kykene hoitamaan niitä täydellisyyttä hipoen.

3) Tässä tilanteessa optimaalisinta palkkatyötä olisikin siis sellainen, jossa vastuut eivät ole erityisen suuret ja tehtävä olisi osa-aikainen. Ironista kyllä on osoittautunut että järkevää työtä tältä sektorilta on kuitenkin vaikein löytää.

Ensinnäkin tarjolla olevissa osa-aikaisista tehtävistä yllättävän suuri osa on eettisesti kestämätöntä. Korvaus niistä on niin pieni, että se ei tarjoa riittävää syytä luopua omista arvoista. Toisin sanoen mielestäni yhteiskunnalle koituva haitta niiden vastaanottamisesta olisi suurempi kuin se pieni rahallinen summa, jonka yhteiskunta säästäisi osa-aikaisessa työllistymisessäni.

Toiseksi suuri osa jäljelle jäävästä työstä ei hyödytä minua mitenkään ja voi kysyä onko hyöty yhteiskunnallekaan lopulta kovinkaan merkittävä. Kyse on siitä että tällaisessa palkkatyössä en ansaitse yhtään enempää kuin työttömänäkään, eikä palkkatyö ole sellaista että se erityisemmin edistäisi uratavoitteitanikaan. Toki silti olen periaatteessa halukas tällaiseenkin osa-aikaiseen työhön, mutta tuntuu siltä että siihen liittyvä byrokratia tekee epäsäännöllisen työn tekemisen vaativuuden lähes täysiaikaista työtä vastaavaksi. Samalla se on kuitenkin vähemmän motivoivaa, jolloin työtä tulee helposti laiminlyötyä muutenkin kuin elämäntilanteen johdosta. Joka taas puolestaan nostaa kynnystä hakeutua tällaiseen osa-aikaiseen työhön.

Uskon silti että löytyy osa-aikaista työtä joka sopisi elämäntilanteeseeni, mutta toistaiseksi sitä ei vain ole löytynyt. Täytyy myöntää että se ei ole nostanut aktiivisuuttani työnhaussa, joka on muutenkin kangerrellut tuon aiemmin mainitsemani rimakammon takia. Jos olenkin työtä hakenut, en ole välttämättä uskaltanut mennä mahdolliseen työhaastatteluun siinä pelossa että se ei taaskaan onnistu.

Minulla on silti jatkuvasti puolittain aktiivisia työnhakuja päällä etenkin vuokrafirmoihin, mutta toistaiseksi ei ole ollut tuuria - eikä ehkä riittävästi motivaatiotakaan siinä pelossa että minulle tarjottaisiinkin sellaista työtä, joka ei sovellu tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni vaan epäonnistuisin työssäni jos ottaisin sen vastaan. Kilttinä ihmisenä en halua joutua liian usein kieltäytymään jostakin hyvässä tarkoituksessa esitetystä tarjouksesta, ja pelkään toisaalta joutuvani työvoimapoliittisten toimenpiteiden kohteeksi siksi että asianomaiset viranomaiset eivät tunne elämäntilannettani riittävän hyvin. Eli sitä, kuinka kestämättömiä seuraamuksia sillä voisi olla jos ottaisin vastaan elämäntilanteeseeni täysin soveltumatonta työtä. Nämä työvoimapoliittiset toimenpiteet kun voisivat käytännössä vain vaikeuttaa taloudellista tilannettani ja sitä kautta joissain tapauksissa epäsuorasti myöskin mahdollisuuksiani työllistyä vaikeuttamalla elämäntilannettani ja matkustusvalmiuksiani.

Lisäksi kyseeseen olisi voinut tulla jonkinlainen työharjoittelu tai tukityöllistäminen, mutta toistaiseksi yritykset siihen suuntaan ovat tyssänneet byrokratiaan. Itselläni kun ovat olleet tarkat oman elämäntilanteeni huomioivat suunnitelmat tämän toteuttamiseksi, jotka eivät kuitenkaan olleet osuneet yksiin viranomaisten mielestäni virheellisten kriteereiden kanssa. Kun yhteistyö viranomaisten kanssa on sitten takkuillut ja koska olen muutenkin ujoluonteinen ihminen, kokoukset ovat jääneet yleensä pään nyökyttelyn tasolle eivätkä asiat ole konkreettisesti edenneet mihinkään. En ole muutenkaan hyvä ajamaan omaa etuani byrokratian viidakossa, tottuneemmin puolustan ystävieni etua jotka eivät ole yhtä henkilökohtaisia. Ehkä jotenkin pelkään olevani liian jäävi käsittelemään omia asioitani ja kuuntelen mieluiten vain mitä työvoimaviranomaisilla on kulloinkin sanottavanaan ilmaisematta kunnolla, missä he ovat mielestäni väärässä. Tai konkreettisemmin pelkään suututtavani viranomaiset omaksi tappiokseni, jos kritisoin heitä omassa asiassani.

Toisaalta olen myös yrittänyt työharjoittelua ja tukityöllistymistä työvoimaviranomaisten ehdoilla, mutta sekään ei ole toistaiseksi tuottanut hedelmää. Se ei ole joko johtanut mihinkään, mikä olisi parantanut omaa tilannettani (pikemminkin päinvastoin) tai en ole edes päässyt kyseiseen paikkaan, joka minulle on osoitettu. Joissain tapauksissa olen kyllä itsekin tehnyt elämäntilanteestani johtuen virheitä, jotka ovat tulleet edistäneeksi tätä lopputulemaa.

Kun huomioi että tukityöllistäminen ja työharjoittelu vain lisää minuun liittyviä kustannuksia, ilman että toimenpiteestä olisi saatavissa yhteiskunnalle kovinkaan merkittävää lisähyötyä, siinä on vaikea nähdä mitään järkeä - muutoin kuin aktiivisuuden osoittamisessa sekä ammattitaidon ja päivärytmin ylläpitämisessä, johon toisaalta luulisi soveltuvan yhtälailla myös tekemäni palkaton työ virallisten instituutioiden ulkopuolella. Työllistämistoimenpiteet ovatkin pahimmillaan vain rahojen siirtelyä paikasta toiseen ilman että yhteiskuntakaan siitä hyötyy toimenpiteiden kohteesta puhumattakaan.

(Jatkuu loppuosassa, koska galleria jostain syystä vielä nykyäänkin rajoittaa artikkelien pituutta aivan älyttömän lyhyeksi..)

4) Ymmärrän lisäksi harvinaisen hyvin, ettei vaikeus työllistyä johdu vain huonosta tuurista vaan on myöskin olemassa tekijöitä, jotka voivat nostaa kynnystä työllistää allekirjoittanutta. Pitkäaikainen työttömyys on yksi ilmeinen syy, jonka monet työnantajat tulkitsevat niin ettei asianomainen kykenisi tekemään vaadittua työtä.

Toinen tekijä on se että työnantajat katsovat työkokemusta ja koulutusta. Jos haen työtä, joka ei vastaa koulutustani vaikka se olisi jotain ns. hanttihommaa, työnantajat valitsevat mielummin jonkun jolla on alalta edes jotain kokemusta. Jos taas haen alaani vastaavaa työtä, työnantajat katsovat että koulutuksestani on jo aikaa enkä ole ylläpitänyt taitojani ainakaan työelämässä. Toisin sanoen on vaikea päästä edes työhaastatteluun asti, mikä on tavallaan onni silloin kun en joka tapauksessa saisi kyseistä työpaikkaa (en ole lainkaan hyvä markkinoimaan itseäni suullisesti). Lisäksi omalla alallani työllistämisen kynnys on korkeamman palkkatason ja vastuiden takia aina hivenen korkeammalla kuin niinsanotuissa hanttihommissa. Näistä seikoista johtuen pidän hanttihommiin työllistymisen mahdollisuuksia hivenen parempana ja olen hivenen enemmän hakenut sellaisia (väliaikaisia) hommia, vaikka epäilen niidenkin suhteen mahdollisuuteni olevan tavanomaista selvästi heikompia. Tilanne tuntuu olevan aivan toinen Turussa kymmenen vuotta sitten, jolloin ei tarvinnut kuin marssia vuokratyöfirmaan ja sai töitä miltei saman tien. Tai ehkä sitten minulla vain oli hämmästyttävä tuuri silloin.

Joka tapauksessa, kolmaskin tekijä on joka voi mahdollisesti alentaa mahdollisuuksiani työllistyä, ja se on toisinajattelijan maineeni. Rajatiedon harrastukset, osallistumiseni kiistanalaisiin nettikeskusteluihin ja vastustajieni tapa leimat minua eivät ainakaan edistä työllistymismahdollisuuksiani. Olen toki aina ollut tietoinen tästä riskistä, mutta idealistina olen sivuuttanut sen ja toivonut että esimerkkini osaltani auttaisi ihmisiä ymmärtämään ja hyväksymään erilaisuutta. Se mahdollisuus, että työnantajien ennakkoluuloilla saattaisi olla oma osansa työllistymismahdollisuuksiani heikentävänä tekijänä, tuntuu epäreilulta ja voi vähentää tietysti motivaatiota pyrkiä työelämään, jossa joutuu mahdollisesti tekemään työtä tällaisten ihmisten hyväksi.

Aina kun joudun kohtaamaan jotakin, mihin liittyy tällaisia epäreiluuden kokemuksia, periaatteellisuuteni nousee pintaan. Helposti tulee silloin houkutus lyödä hanskat tiskiin, vaikkakin vain lyhyeksi aikaa. Sekin aika olisi kuitenkin voinut olla ratkaiseva työllistymiseni kannalta. Olen kuitenkin joissain asioissa periaatteellinen, se vain on osa luonnettani ja on vaikea toimia luonteensa vastaisesti etenkin kun näen että tällaisesta periaatteellisuudesta on eniten haittaa itselleni.

5) Kuten edellä totesin, usein unohdetaan että yhteiskunnan ohella työttömyydestä on haittaa työttömälle itselleen. Juuri tämän takia syyllistämisen sijaan kannustaminen on yleensä oikeampi tapa edesauttaa työttömien työllistymistä, mikä pätee myös itseeni. Pahimmillaan syyttely voi herättää periaatteellisessa ihmisessä vastareaktion, joka pikemminkin vaikeuttaa työllistymistä kuin edesauttaa sitä.

On näet jotenkin epäreilua, jos työssäkäyvä ihminen toista syyllistäessään ikäänkuin vetoaa siihen kuinka hänen verovarojaan kuluu asianomaisen työttömän elättämiseen, vaikka työttömälle itselleen aiheutuvat haitat ovat vielä paljon suurempia menetettyinä palkkatuloina ja eläkekertymänä. Etenkin jos syyllistävä osapuoli ei edes tunne työttömyyden taustoja ja työttömän elämäntilannetta. Tilannetta voi ehkä vähän kärjistetysti verrata siihen, että autokolarin silminnäkijä menee konkreettisen auttamisen sijaan syyttelemään autossaan makaavaa kolarin uhria siitä, että moinen kolarointi tahrasi hänen hienot vaatteensa.

Lisäksi kaikenlaista painostusta ajatellessa on hyvä muistaa että painostusta voi esiintyä myös toiseen suuntaan. Vaikka yhteiskunnan taholta esiintyy painetta työllistymiseen, se ei välttämättä ole hyödyksi jos toisaalta samanaikaisesti esiintyy paineita jotka sitouttavat ihmistä työllistymisen kannalta haastaviin asioihin. Tällainen ristipaine pikemminkin vain stressaa ja haittaa ylipäätään kaikkea, niin työllistymistä kuin muitakin asioita elämässä.

Osaltaan tällainen ristipaine johtaa myös siihen, että työllistymisen suhteen suunnitelmat elävät helposti jatkuvassa muutostilassa, jolloin on vaikea ennakoida asioita tai tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia. Tämä on erityisen ongelmallista jos elämäntilanteet ovat muutenkin vaihdelleet vaikeasti ennakoitavalla tavalla, kuten minun kohdallani on tapahtunut milloin parisuhteen kariutumisen muodossa, milloin taas muista syistä. Tämä tällainen epävakaus osaltaan voi vaikeuttaa työllistymiseen tähtäävien toimenpiteiden systemaattisuuden ohella myöskin työllistymisen mahdollisuuksia. Tämä korostuu etenkin ihmisellä, jolle tilanteiden kaaottisuus ja epäjohdonmukaisuus on erityisen vaikeaa käsitellä. Jos vaikkapa omaa mahdollisesti lievän aspergerin syndrooman piirteitä, joita olen itsessäni tunnistanut jo nuorena.

Minulla oli esimerkiksi suunnitelmissa aloittaa syksyllä aikuislukiossa, suorittaakseni aikoinaan kaksoistutkintona aloittamani ylioppilastutkinnon loppuun, mutta nyt näyttää siltä ettei se ehkä itsestäni riippumattomista syistä onnistukaan. Ajatuksena oli että voisin opiskella samaan aikaan ystäväni kanssa, jolloin voisimme tukea toisiamme heikoilla osa-alueilla, mutta se ei nyt onnistu ja olen tullut hieman toisiin aatoksiin kannattaako minun muutenkaan vielä tänä vuonna tähdätä lukioon.

6) Kuten on jo käynyt ilmi, minua motivoi tehdä asioita enemmän lähipiirini kuin oman itseni takia. Tämä koskee myös työllistymistä. Toistaiseksi tapani auttaa lähimmäisiäni ja lähimmäiset joita olen auttanut, ovat kuluttaneet pikemminkin aikaa kuin rahaa. Toisin sanoen ne eivät ole olleet sellaisia jotka olisivat suuresti lisänneet motivaatiota työllistymisen suhteen, sen sijaan ovat kuluttaneet aikaa joka on pois tietysti työnhausta. Enkä totea tätä siksi että katuisin itselleni läheisten ihmisten auttamista vaan että tämä vain on ollut realiteetti etenkin viimeisen vuoden aikana.

Toisaalta kun löydän oikeanlaisen ihmisen rinnalleni, tarkoitan tällä lähinnä parisuhdetta, uskon motivaation työelämään hakeutumisessakin nousevan täysin uusiin ulottuvuuksiin. Motivoituminen ja itsensä psyykkaamisen onnistuminen riippuu ainakin omalla kohdallani pitkälti olosuhteista. Onnistuessaan se kasvattaa huomattavasti kestokykyä työelämän rasitteista ja lisää mahdollisuuksia hakeutua vakituiseen työsuhteeseen. Etenkin kun toimivan parisuhteen löytyminen ja vakiintuminen on pikemminkin vuosien kuin kuukausien asia, jossa ajassa elämäntilanteenikin ehtinee ratkaisevasti muuttua. Ainakin toivon niin. Tällä tarkoitan siis etenkin sitä, että pitkän tähtäimen projektini lienevät kuitenkin niin sanotusti loppusuoralla, jonka jälkeen voin täysipainotteisesti ja hyvällä omallatunnolla keskittyä työelämän haasteisiin rasittamatta itseäni ja ympäristöäni liikaa.

7) Lisäksi pitkäaikainen työttömyys yhdistettynä moninaisiin vastoinkäymiseen lannistaa ihmistä. Minä en ole helposti lannistettava tapaus, mutta on pakko myöntää että joskus minunkin rajani tulevat vastaan. Ja silloin kun lannistun tai jopa masennun jonkun tapahtuman johdosta, ei työnhaku onnistu senkään vertaa mitä se muutoin tässä tilanteessa onnistuisi.

Elämää varjostaa koko ajan tietoisuus siitä, että oman työttömyyden taustalla on monimutkainen kokonaisuus erilaisia ongelmia, joista on vaikea kertoa ymmärrettävästi muille ilman että siinä on jonkun mielestä selittelyn makua. Ei ole hauskaa olla työtön, mutta toisaalta ei sen parempi ratkaisu olisi alkaa vetämään jotain piristeitäkään voidakseen suorittaa kaikki velvoitteensa itseään tyydyttävällä tavalla. On helppo vajota jonkinlaiseen toivottomuuteen, mutta pitää vain muistuttaa itseä siitä että aina näkyy valoa tunnelin päässä jos työskentelee sen hyväksi että vastoinkäymisistä huolimatta etenee systemaattisesti asettamiaan tavoitteita kohden huomioiden parhaansa mukaan myös ympäristön asettamat haasteet ja vaatimukset.

Onko tämä ensimmäinen kerta kun Suomen valtamedia on päätynyt sensuroimaan ufouutisia? Tämän kysymyksen esitti nimimerkki Sensuuria vastaan Suomi24:n ufopalstalla sen jälkeen kun kerroin Facebookissa, kuinka Uusi Suomi oli äskettäin poistanut kirjoittamani ufoartikkelin.

Vuosi sitten helmikuussa Uusi Suomi julkaisi uutisjuttuni, joka käsitteli puolustusvoimien ufotapauksia ja tähän liittyvän arkistomateriaalin julkistamista. Poikkeuksellisesti Uusi Suomi oli luokitellut sen osastolle "tiede ja ympäristö" kun kaikki muut jutut aiheesta on luokiteltu kotimaan tai ulkomaan uutisiin sekä viihdeosastolle. Liitän artikkelin tämän blogikirjoituksen loppuun.

Vilkaisin tätä artikkelia viimeksi vuoden loppupuolella, jolloin se vielä löytyi sivustolta. Nyt se on kuitenkin poistettu näkyviltä. Tilalla on lyhyt ja yksinkertainen ilmoitus: "Pääsy kielletty" sekä tieto "voi olla, että tämä sivu vaatii kirjautumisen". Tuskin artikkeli silti näkyy myöskään harvoille kirjautuneille käyttäjille, eikä tällä ole tavanomaisen lukijan kannalta toisaalta mitään merkitystä, sillä sivuille ei voi enää rekisteröityä. Kun artikkelissa oli kyse puolustusvoimista ja ufosalailusta, tämä yhdistelmä on ymmärrettävästi herättänyt spekulointia siitä, mikä on moisen erikoisen ratkaisun taustalla. Muut vanhat ufoartikkelit Uuden Suomen perustamisesta lähtien sen sijaan löytyvät sivuilta, joten siitä ei ole siis kyse että uutiset poistuisivat sivuilta automaattisesti tietyn ajan kuluttua.

Jos nyt aletaan asiaa analysoimaan, mieleeni tulee lähinnä kolme mahdollista syytä tälle toimenpiteelle. Ilmeisin vaihtoehto on se, että joku puolustusvoimista on ottanut yhteyttä ja toimitus on tällöin katsonut parhaaksi poistaa jutun. Puolustusvoimat on voinut esimerkiksi kävellä haastateltujen ylitse ja vaatia oikaisua johonkin artikkelissa esitettyyn tietoon tai jopa suoraan painostaa toimitusta itsesensuuriin. Toisaalta sekin on mahdollista, että haastateltavista ylitarkastaja Korhonen on tullut katumapäälle lausuntojensa suhteen ja vaatinut oikaisua jutun otsikkoon. Kuten artikkelista voi havaita, hänen lausuntonsa koskivat puolustusvoimien arkistojen avaamisesta ylipäätään mukaan lukien mahdolliset ufoaineistot. Toimituksen muotoilemasta otsikosta saa kuitenkin sellaisen kuvan, että puolustusvoimat olisi myöntänyt erillisten ufoarkistojen olemassaolon ja Korhonen olisi puhunut niiden avaamisesta, vaikkei asia aivan näin sentään ollut.

Kaksi muuta vaihtoehtoa ovat proosallisempia. Aina on huomioitava se vaihtoehto, että toimitus on päättänyt poistaa artikkelin jälkikäteen kirjoittajan pärstäkertoimen perusteella. Kerroin kyllä toimitukselle että olen itse harrastanut ufoja, mutta ehkäpä asia on tullut ilmi vasta nyt esimiestasolla ja he ovat katsoneet minut jääviksi käsittelemään tätä asiaa. Voi myös olla että joku toimituksessa on kyseenalaistanut minun uskottavuuteni freelancer-toimittajana ja artikkeli on siksi poistettu. Tai sitten he eivät vain ole pitäneet siitä, että kritisoin toimitusta julkisesti jutun otsikoinnista.

Joka tapauksessa viimeinen ja varmaankin epätodennäköisin mahdollisuus on puolestaan se, että toimitus on poistanut jutun vahingossa Uuden Suomen sivustolta. Ensimmäinen vaihtoehto taas on se huolestuttavin lehdistönvapauden näkökulmasta.

Tuo juttu sai alkunsa ufotutkija Nick Popen vierailun jälkeen, jonka jälkeen päätin tehdä jutun Suomen puolustusvoimien hallussa olevan ufomateriaalin avaamisesta yleisölle. Harkitsin ensin jutun tarjoamista Ultra-lehdelle, mutta sain kasaan kuitenkin lopulta niin mielenkiintoisen jutun, että päätin luopua tästä. Muotoilin alkuperäisestä artikkelista kaksi erillistä uutisjuttua, josta ensimmäinen julkaistiin Paranormaali blogissa ja toinen Uudessa Suomessa. Päätin tarjota tätä uutisjuttua Uudelle Suomelle, sillä lehden toimitus oli pitänyt ufoaihetta esillä poikkeuksellisen paljon muuhun valtamediaan nähden.

Paranormaali blogin juttu on löydettävissä täältä ja Uuden Suomen juttu oli alun perin julkaistu tässä osoitteessa, josta löytyy nyt ilmoitus "pääsy kielletty". Uuden Suomen artikkelini mystinen katoaminen on herättänyt keskustelua Facebook-sivuni lisäksi jo muuallakin.

Asian taustaa videoiden muodossa:

Vuonna 2009 Atso Haapasen julkaisema kirja räjäytti keskustelun puolustusvoimien ufotapauksista. Hän osallistui syksyllä 2009 Rajatiedon keskuksessa käytyyn ufoaiheiseen paneelikeskusteluun.

http://blip.tv/tajuntatv/ratkeaako-ufojen-arvoitus-2786153

Nick Pope alusti Suomen vierailullaan viranomaisista ja ufoista



Keväällä 2011 useat tiedotusvälineet olivat kiinnostuneet käsittelemään Suomen puolustusvoimien ufotutkimuksia. Itse sain yhteydenoton mm. erään tv-kanavan uutistoimittajalta, joka oli kiinnostunut asiasta tuon Uuden Suomen jutun pohjalta. Yle puolestaan sivusi asiaa haastateltuaan Ufo-Finlandin vetäjää Lasse Ahosta.

UFO-Finlandin sivuilla Uuden Suomen artikkeliani kommentoidaan seuraavalla tavalla: "Viime vuosina noin 20 maata on avannut virallisia ufoarkistojaan. Asian tekee merkilliseksi se, että maat eivät ole aiemmin ilmoittaneet tehneensä ufotutkimuksia, eikä heillä myöskään ole ufoarkistoja. Sama näyttää tilanne olevan Suomessakin. Puolustusvoimien taholta on useaan kertaan vakuutettu, että mitään ufoihin liittyvää ei olla kuultu, ei nähty eikä tutkittu. Myöhemmin on kuitenkin tullut esille, että näin ei ole ollut. Saadaanko tulevaisuudessa sieltä taholta lisätietoja, jää nähtäväksi. Vai jatkuuko salailu vanhojenkin tapausten osalta?"

YLEn uutisten haastattelun lopussa Ahonen esittääkin varsin osuvan kysymyksen: "Olisiko Suomenkin puolustusvoimien aika siirtyä 2000-luvulle ja lisätä avoimuutta tässä asiassa".

http://areena.yle.fi/video/1304964327657


Lopuksi kirjoittamani uutisjuttu kokonaisuudessaan

Viime viikonloppuna Suomessa vieraillut Iso-Britannian puolustusministeriön ufoprojektin entinen vetäjä Nick Pope pitää todennäköisenä, että myöskin Suomesta tulee lähivuosina julki ufoja, eli tunnistamattomia lentäviä esineita koskevia asiakirjoja.

Popen mukaan hänen kotimaansa päätti julkistaa ufoihin liittyvät asiakirjansa, koska vuonna 2005 voimaan astuneen tiedonvapauslain seurauksena puolustusministeriöön tulvi ufoihin liittyviä pyyntöjä enemmän kuin mistään muusta aiheesta.

Painetta aineiston julkistamiselle lisäsi osaltaan Ranskan valtion ufoarkistojen julkistaminen sekä poliitikkojen halu todistella hallinnon läpinäkyvyyttä.

Ilmavoimien entinen komentaja Rauno Meriö ilmoittaa, että Suomessa raportoitiin hänen aikanaan ainakin muutamia ufohavaintoja.

Tieto saa vahvistusta myöskin sotahistorioitsija Atso Haapaselta, joka on saanut käsiinsä noin 300 ufoihin liittyvää virallista asiakirjaa vuosilta 1933-1979 ja julkaissut niistä kirjan. Haapasen mukaan uudempi aineisto oli vielä salaista.

- Ilman muuta ne pitäisi julkistaa jos niitä on, Meriö esittää.

- En kuitenkaan osaa sanoa onko mitään havaittu vai ei, hän toteaa vedoten siihen että viime vuosina valvontalaitteet ovat parantuneet ja kohteiden tunnistaminen on nykyisin tehokkaampaa.

Ilmavoimat sekä Rajavartiolaitos ovat tehneet satunnaisesti selvityksiä joistakin yksittäisistä ufotapauksista, ainoa laajempi tutkimus koski 1930-luvun kummituslentokoneita.

Vuosi 1952 rajana

Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteestä kerrotaan, että heillä on tällä hetkellä avoimesti saatavilla puolustusvoimien asiakirjat vuoteen 1953 saakka.

Tätä tuoreempia asiakirjoja voivat tutkijat saada pyynnöstä, mikäli puolustusvoimat katsoo ettei niissä ole enää mitään salattavaa.

Kaikki ilmavalvontaan liittyvät raportit ovat lähtökohtaisesti salaisia. Poikkeuksen muodostavat tiedot selkeistä ilmatilan loukkauksista, joista tiedotetaan riippumatta siitä kuka loukkaaja on, sitten kun tapahtuma on varmennettu.

Julkisuuslain nojalla asiakirjojen normaali salassapitoaika on 25 vuotta. Sitä vanhemmasta aineistosta alle prosentti on luokiteltavissa edelleenkin salaiseksi.

Kansallisarkiston ylitarkastaja Ilkka Korhonen sanoo, että näitä tuoreempiakin asiakirjoja voi kuitenkin odottaa julkistettavaksi viiden vuoden sisällä. Niistä karsitaan ensin pois edelleenkin salassa pidettävä aineisto.

- Sanotaan niin, että se on enemmän kuin ajatuksen asteella, mutta ei ole kuitenkaan vielä toteutettu eikä lähdetty toteuttamaan, Korhonen toteaa.

Faktakulma: Ufo-havaintoja Suomessa

Keskiviikkoiltana 17.7.1985 Lapin lennosto lähetti hävittäjän tunnistamattoman kohteen perään, joka paljastui ylemmän ilmakehän kosmisen säteilyn mittaukseen tarkoitetuksi palloksi.

Tiistai-iltana 5.3.1985 lentovaltontatutkassa nähtiin outo kohde, joka paljastui erikoiseksi pilvimuodostelmaksi - alueelle lähetettiin harjoituksissa olleita Kauhavan ilmasotakoulun hävittäjiä ja asiaa selviteltiin myös Tikkakoskella.

Tiistaiyönä 19.2.1985 puolustusvoimat tutki Sammatin Vähä-Ruokjärveen iskeytynyttä mahdollista meteoriittia tai avaruusromun kappaletta löytämättä kuitenkaan mitään. Tapaus perustui havainnolle valoilmiöstä, jonka jälkeen viereisestä järvestä löytyi kyseinen avanto. Selitys jäi spekulaatioiden varaan.

Torstai-iltana 7.2.1985 Lapin lennosto puolestaan lähetti hävittäjät ufojahtiin Yli-Iissä tehtyjen ufohavaintojen perusteella. Klo 20-21 alueella lentäneet hävittäjät eivät nähneet kuitenkaan mitään outoa. Havaitsijoiden mukaan outo lautasenmuotoinen ilmiö, josta irrottautui välillä pienempiä valoja, oli kadonnut jo kello seitsemältä oltuaan noin tunnin verran näkyvissä

Olen päättänyt jäädä pois Suomen Ufotutkijat ry:n toiminnasta. Aiemman päätöksen mukaisesti minun olisi pitänyt pudota pois jäsenrekisteristä vuoden vaihduttua, koska olen jättänyt jäsenmaksuni maksamatta. Kuitenkin eräs SUT:n johtoon kuuluva henkilö näyttäisi levittävän päinvastaisia tietoja antaen ymmärtää ettei näin olisikaan asian laita, ilmoitan vielä erikseen jääväni pois SUT:n toiminnasta täysin omasta tahdostani.

Olen päätynyt tähän ratkaisuun seuraavista syistä:

1) Björn Borg otti minut jostain syystä silmätikukseen keväällä 2009 levittämällä virheellisiä tietoja toiminnastani ja esittämällä minulle toistuvasti vaatimuksia, jotka olivat paitsi mielivaltaisia, asettivat minut myöskin eriarvoiseen asemaan jäsenistössä.

Tämä tilanne johti siihen, että jouduin toistuvasti oikaisemaan hänen levittämiään tietoja allekirjoittaneesta ja mikä tuntui erityisen turhauttavalta oli se, että Borg asettui säännöllisesti vastustamaan toimintaani yhdistyksen hyväksi teinpä miltei mitä tahansa. Tämä tarkoitti että koin vaivannäköni valuneen monissa asioissa hukkaan ja oli parhaimmillaankin usein pois joltakin muulta tärkeämmältä asialta.

Vaikka kuinka olisin halunnut toimia rakentavasti SUT:n tutkijajäsenenä yhdistyksen hyväksi, tästä pyrkimyksestä ei ollut juurikaan hyötyä, koska yhteistyö puheenjohtajan ja aktiivisen rivijäsenen välillä ei kerta kaikkiaan toiminut. Näin vastaavia ongelmia muidenkin yksittäisten jäsenten kohdalla ja ainakin omalta osaltani näin lähes mahdottomana, että toimintani ja kapasiteettini voisi tässä tilanteessa kovinkaan tehokkaasti palvella yhdistyksen sääntöjen mukaista tarkoitusta yksityishenkilöiden intressien ja ajatusmallien sijasta.

2) Toinen merkittävä syy ratkaisuuni on se, että toimintamahdollisuuksiani yhdistyksen hyväksi oli rajoitettu Björn Borgin ja ilmeisesti osittain myöskin Usko Ahosen toimesta. Borg oli estänyt mahdollisuuteni käyttää havaintotietokantaa, hän pyrki esittämään kielteisessä valossa oma-aloitteisuuttani ufotapausten keräämisessä ja lisäksi tunnukseni SUT:n foorumilla oli aiheettomasti jäädytetty joka tehokkaasti esti minua pitämästä yhteyksiä ufohavaitsijoihin sekä osallistumasta ufotutkijoiden avoimiin keskusteluihin, eikä Borg suostunut moderaattorina purkamaan kirjoituskieltoani yli puolen vuodenkaan jälkeen.

Samalla Borg onnistui rajoittamaan mahdollisuuksiani vaikuttaa demokraattisesti hallituksen ja yhdistyksen kokouksissa. Puheenjohtajana Borg myöskin jätti systemaattisesti huomiotta tekemiäni aloitteita ja ehdotuksia, mikä asetti minut eriarvoiseen asemaan muihin nähden. Paikoin tämä nähdäkseni ilmeni selkeästi yhdistyslain vastaisena toimintana.

Tilanne näyttää menneen kuluneena vuonna pikemminkin huonompaan suuntaan. Koin että velvollisuuteni on ensisijaisesti pyrkiä vaikuttamaan omalla toiminnallani siten, että voisin toimia rakentavasti yhdistyksen hyväksi Borgista huolimatta. Asianomaisen kerättyä valtaa itselleen on kuitenkin käynyt ilmeiseksi ettei tällaisia vaikutusmahdollisuuksia ole todennäköisesti näköpiirissä. Siksipä tämä onkin ollut toinen ratkaiseva tekijä jättäytyessäni pois yhdistyksen toiminnasta.

3) Lisäksi taustalla ovat vaikuttaneet henkilökohtaiset syyt. Parisuhde ja muut elämänmuutokset tarkoittivat käytännössä sitä, että vapaa-ajan harrastuksille käytettävissä oleva aika vähenee.

Toisin sanoen olen jättäytymässä entisestään taka-alalle monessa muussakin yhdistyksessä. Ufotutkijoissa tämä tarkoitti kuitenkin pois jättäytymistä koko yhdistyksestä, koska minulla ei ollut enää käytettävissä aikaa turhanpäiväisiin vääntöihin joista ei olisi kuitenkaan mitään hyötyä - samalla kun ei ollut näköpiirissä, että yhdistys alkaisi juurikaan hyödyntämään toimintani hedelmiä ainakaan lähivuosina.

Aion nyt keskittyä vapaa-ajallani ensisijaisesti siihen tavoitteeseen, että saisin vuosia kestäneen vaatimattoman tutkimusprojektini valmiiksi. Olisin tyytyväinen jos pääsisin tähän tavoitteeseen vuoteen 2015 mennessä, sen verran reippaasti minulle on aineistoa kertynyt. Ehkä tässä vaiheessa yhteistyö myöskin SUT:n kanssa toimii paremmin...

Yhdysvaltain käytössä olleessa Woodbridgen tukikohdassa tapahtui 28. joulukuuta tasan 30 vuotta sitten outoja. Tapahtumasarja käynnistyi vartiomiehen havaittua läheisessä Rendleshamin metsässä valoilmiön, jota epäiltiin aluksi pudonneeksi lentokoneeksi. Sotilaiden lähestyttyä kohdetta he havaitsivat kuitenkin metsässä outoja valoja ja tunnistamattoman esineen. Yksi sotilaista raportoi siirtyneensä kosketusetäisyydelle ja kirjasi ylös joukon laitteen kyljessä olleita symboleita ennen kuin esine lensi pois. Tarkemmissa tutkimuksissa alueelta löytyi katkenneita oksia, palamisjälkiä, kolme painaumaa sekä poikkeavaa radioaktiivisuutta.

Valoilmiöiden palattua alueelle kahta yötä myöhemmin tukikohdan komentaja Charles Halt lähti joukkoineen tutkimaan asiaa. Hän teki tapahtumien kulusta nauhoitteen ja tapaus väitetysti myöskin videoitiin. Nauhoite on sittemmin julkistettu, mihin tiedotusvälineet ympäri maailmaa heräsivät viime marraskuussa.

Halt kuvaili nähneensä kiekon muotoisen ufon osoittaneen suoraan valoa häntä kohden. Hän on yhä vakuuttunut, että tukikohdassa vieraili maan ulkopuolista alkuperää oleva alus, mitä Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat hänen mukaansa yrittäneet peitellä. Moni armeijan työntekijä on vaiennut tapauksessa pelätessään, että tarina lentävän lautasen näkemisestä pilaisi heidän uransa.

Britannian puolustusvoimissa työskennellyt ufotutkija Nick Pope saapuu kuukauden kuluttua Helsingissä järjestettävään ufoseminaariin. Työssään Pope perehtyi myöskin Rendleshamin ufotapaukseen, josta hän aikoo pitää tilaisuudessa esitelmän. Seminaaria edeltävänä päivänä järjestetään tiedotusvälineille ja kutsuvieraille tarkoitettu iltatilaisuus.

Ufotutkijoiden ohella tilaisuuteen on kutsuttu joukko maineikkaita viranomaisia ja päättäjiä. Hotelli Arthurissa su 30.1 klo 8-14 pidettävässä ufoseminaarissa on tarkoitus julkistaa myöskin suomalaista ufomateriaalia.

Nick Pope määrättiin koodinimellä Sec(AS)2a kulkeneeseen Britannian puolustusvoimien osastoon vuonna 1991. Siellä hänen päätehtäväkseen muodostui maan viranomaisten tietoon tulleiden ufotapausten tutkiminen.

Hän ei tiennyt aluksi ufoista mitään ja suhtautui asiaan skeptisesti, mutta tapauksia tutkittuaan päätyi nopeasti lopputulokseen, että ilmiö on aito. Hän kohtasi työssään lukuisia tapahtumia, jossa ufoa oli jäljitetty tutkalla ja ilmavoimat oli lähtenyt niiden perään. Puolustusvoimien ufoeksperttinä hän huolestui erityisesti läheltä piti –tilanteista ufojen ja siviililentokoneiden välillä. Hänen mukaansa puolustusvoimien tiedossa on useita tapauksia, joiden kohdalla ET-hypoteesia voitiin pitää varteenotettavana selitysmahdollisuutena.

Vuonna 2006 hän jättäytyi pois virkatehtävistään, koska osana hallituksen säästötoimia ufoyksikkö päätettiin sulkea. Sen sijaan Britannian puolustusvoimat on viime vuosina avannut ufoarkistojaan internetiin lukuisten tiedonvapauslain nojalla tehtyjen pyyntöjen jälkeen. Lähdettyään puolustusvoimista Pope on toiminut yksityisenä ufotutkijana ja konsulttina.

Lisätietoja Popen vierailusta saa osoitteesta: http://www.psilab.info/Nick_Pope_Suomeen.htm

Vedin eilen Helsingissä kummitustalokierroksen ja lupasin että kirjoitan tapahtumasta "pienen" yhteenvedon. Tilaisuus oli toinen laatuaan, ensimmäisen järjestin talvisessa Helsingissä tammikuussa 2009. Tuolloin paikalla oli kolmisenkymmentä henkeä ja kävimme silloin läpi kuusi kummituspaikkaa. Mukana olivat silloin Bulevardin apteekki, Aleksanterin teatteri, Metropolia, Ruttopuisto ja Marski-hotelli. Lopuksi osa porukasta lähti metrolla vielä Puotilan kartanolle, joka oli ehkä kierroksen mielenkiintoisin osuus, sillä henkilökunta kertoi paikalla omia kokemuksiaan ja tietojaan.

Tällä kertaa reitti oli hieman toisenlainen ja ilma oli tunnelmallisen synkkä, hetken jopa hieman sateinen. Kohteet olivat osittain samoja, mutta tarjolla oli niiden osalta hieman lisätietoja ja uutta näkökulmaa edelliseen kierrokseen nähden.

Kaikkiaan varsinainen kierros kesti tällä kertaa pari tuntia, jonka jälkeen osa 17 hengen ryhmästä jäi vielä keskustelemaan ravintola Kappeliin, jossa on kerrottu esiintyneen poltergeist-tyyppistä kummittelua 80-luvulla ja tätä olisi käsitelty aikanaan jopa MTV3:lla. Kappelin kellarin kabinetissa ovat väitetysti lasit kaatuilleet pöydällä itsestään ja yläkerrassa vastaavasti tuolit. Kummituksen kerrotaan availleen myös ovia. Kappelin kummitukseksi epäiltiin ravintoloitsija Josef Volontia 1900-luvun alusta jonka aikana ravintolassa juhli silloinen Suomen kulttuurin kerma Jean Sibeliuksesta Eino Leinoon. Nykyinen henkilökunta ei kuitenkaan tiedä asiasta enempää kuin mitä ovat asiasta joskus kuulleet.


Rajatiedon keskukselta lähdettyämme ensimmäinen kohde oli Albertinkatu 18, jossa Matti Haapoja suoritti kuuluisimman murhansa. Haapoja oli ollut tuolloin karkoitettuna Siperiaan, josta hän kuitenkin karkasi ja päätyi Helsinkiin vuonna 1890 markkinoiden aikaan. Hän suuntasi pian tuntemaansa osoitteeseen Albertinkadulla, jossa puuhökkelissä asusteli kurtisaani nimeltä Maria Jemima Salonen. Siellä koputtavalle Haapojalle oven avasi iäkäs huushollarimamma, joka toimitti päivisin talon askareita, mutta poistui illaksi, jolloin Haapoja pääsi vapaasti pitämään lystiä kurtisaanin seurassa..

(jouduin pätkimään tämän artikkelin kolmeen osaan, koska galtsu hyväksyy nykyään vain alle 10.000 merkkiä pitkiä kirjoituksia)

Seuraavana aamuna huushollari palasi Albertinkadulle taloustöihinsä ja kauhukseen hän löysi makuuhuoneesta Maria Jeminan kuristettuna ja tukehdettuna omaan tyynyynsä. Poliisi saapui rikospaikalle ja he lähtivät huushollarin kanssa tunnistamaan murhamiestä Porvooseen, jonne markkinat olivat Helsingistä siirtyneet. Hetken kuluttua huushollari tunnisti Haapojan, joka saatiin pidätettyä nopeasti vaikka tämä oli piilottanut suuren puukon hihaansa. Kuulusteluissa Haapoja huusi mammalle, että tappaisi vielä tämänkin.

Haapoja kuitenkin hirtti itsensä vankilassa. Sen jälkeen Albertinkatu 18:sta on tarinan mukaan saattanut tuntea äkäisen aaveen läsnäolon. Jotkut arvelevat, että paikalla kummittelevat sekä onnettoman kurtisaanin että hänen murhaajansa henget. Haapojan sanotaan odottavan sopivaa hetkeä kostaakseen hänet ilmiantaneelle taloudenhoitajalle. Tarina on niin legendaarinen, että se on päässyt jopa Wikipediaan.

Seuraava kohteemme oli entinen Suomen kansallisoopperan talo, jossa tarinan mukaan vaeltaa venäläisen upseerin haamu. Oolannin sodassa palvellut sotilas sai surmansa Ahvenanmaalla Bomarsundin pommituksessa ja saapui oopperaan, kun pommituksessa sirpaloituneita kiviä toimitettiin Aleksanterin teatterin rakennusaineeksi.

Aleksanterin teatteri valmistui vuonna 1979 ja näki ensiesityksensä maaliskuun 30. päivänä vuonna 1880, jolloin paikalla esitettiin Charles Gounodin ooppera Faust. Tästä lähtien erilaiset selittämättömät ilmiöt ja talossa vaeltava upseerin hahmo ovat hätkähdyttäneet teatterin työntekijöitä. Teattetteritalo muuttui myöhemmin oopperaksi ja kun Kansallisoopera muutti vuonna 1993 uuteen taloon, järjestettiin vanhassa oopperassa jäähyväisnäytös. Sanotaan, että kesken esitystä yksi näyttämön ovista avautui kuin itsekseen. Haamu-upseeri halusi kenties hänkin jättää jäähyväiset oopperalle...

Kummituksiin liitetään yleensä jokin traaginen historiallinen tarina eikä Aleksanterin teatterin haamu ole siitä poikkeus. Jotkut arvelevat, että haamu saapui paikalle kun Keisarin antamien rahojen loputtua kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg päätti kuljetuttaa kiviainesta tuhoutuneelta Bomarsundin linnoitukselta Ahvenanmaalta. Kerrotaan, että teatterilla kummitteleva upseeri olisi rakastunut tulisesti erääseen suomalaiseen naiseen ennen kuolemaansa, eikä hänen sielunsa voinut irrottautua Bomarsundista. Epäonninen soturi sai surmansa kun englantilaisten laivasto pommitti linnoitusta vuonna 1854. Neljän päivän pommitusten jälkeen linnoitus antautui ja osana rauhansopimusta se räjäytettiin maan tasalle.

Tiistaina 30. päivä maaliskuuta 2010 tuli kuluneeksi 130 vuotta talon avajaisista. Tänä aikana rakennuksessa on havaittu useasti selittämättömiä asioita. Milloin kenkiä ilman jalkoja, milloin ikkunan ohi kulkevia hahmoja. Milloin suljettuja ovia, silloin kuin niiden pitäisi olla auki. Öisin yksin yläkerran toimistossa työskentelevä voi kuulla klassista musiikkia, vaikka talossa ei pitäisi olla ketään paikalla.

Paikalla työskennelleet tietävät kertoa hyvinkin konkreettisia kokemuksia, joita tapahtuu säännöllisesti vielä nykyäänkin. Edellisellä kierroksella muuan osallistuja kertoi vahtimestarin kokemuksista joitakin vuosia sitten, josta hän lähetti ennen tämänkertaista kierrosta seuraavanlaisen selostuksen: Vaksi oli sulkemassa talon ovia näytöksen jälkeen tarkistettuaan, että kaikki muut olivat jo lähteneet. Yhtäkkiä hän kuuli raskaita miehen askeleita oven takaa tyhjästä huoneesta. Hän tarkisti huoneen, kysyi "onko täällä joku" ja kuuli selvästi raskaan huokauksen. Ketään ei kuitenkaan ollut paikalla. Suljettuaan oven hän kuuli askeleet uudelleen. Tämä tapaus oli miehen työn aikana toistunut useamman kerran. Mies on luotettava, tervejärkinen henkilö.

Tämänkertaisella kierroksella puolestaan kävimme yllätysvierailulla tervehtimässä teatterin vahtimestaria, joka kertoi omista kokemuksistaan. Mielenkiintoinen yhteensattuma oli, että hänellä oli juuri aiemmin sinä samaisena päivänä ollut selittämätön kokemus - kaikkiaan niitä kun on hänellä ollut vain kolme sen kahden vuoden aikana, jonka hän on työskennellyt Aleksanterin teatterissa. Vahtimestarin kertoi mm. seuraavanlaisen tarinan:

Oli aamu ja odotin työkavereita töihin. Ja kuulin kuinka verstas joka on siinä vieressä yläpuolella, niin siellä lähtee pölyimuri käyntiin ja sitten sirkkeli lähtee käyntiin. Ajattelin että nyt ne (työkaverit) tuli tuli sitten töihin eikä ne voinut sitten edes huutaa siitä.

Menin sitten katsomaan sinne verstaalle, siellä on kaikki täysin pimeänä, voimavirtapistokkeet on pois seinistä kukaan ei ole voinut niitä siinä ajassa mitään käytännön pilaa tehdä, koska kukaan ei olisi siinä ajassa ehtinyt tehdä sellaista. Siellä oli täysin hiljaista.

Tämä on kolme kertaa käynyt ja tänään siis juuri viimeksi... Täysin sama juttu, täysin tunnistettava pölynimuri lähtee käyntiin ja sitten kuuluu niin kuin pöytäsirkkelillä puuta sahattaisiin. Tänään minulla oli ensimmäisen kerran toinen henkilö kanssani ja totesin että nyt siellä on se kummitus. Käytiin katsomassa, verstas oli jälleen pimeänä, koneet irti seinästä...

Vahtimestari kertoi kuulleensa, että vastaavia tapauksia on esiintynyt myöskin Turun ruotsalaisessa teatterissa, joissa on hänen tietojensa mukaan ollut monesti useita todistajiakin läsnä. Kuusankosken teatterista hän puolestaan kertoi kuulleensa kummituksesta, joka sytyttelee selittämättömästi valoja.

Hän oli itse nähnyt myös hahmon, joka liikkui näyttämön verhon takana, mutta muilla henkilökunnasta on vielä selkeämpiä kokemuksia mm. teatterin ullakolta, josta käsin sammutetaan ilmeisesti paikan ilmastointi. Vahtimestarin saatua juttunsa päätökseen paikalle ponnahti sattumalta eräs teatterissa työskentelevä nainen, joka kertoi seuraavanlaisesta tapauksesta:

Hän oli mennyt aamulla äänitarkkaamoon, jossa tulee ilmeisesti irroittaa tekniikan kopista (induktio)silmukka. Siinä ei ole sähkövaloja ja hän näki hämärässä käytävässä miehen hahmon, joka oli vähän aikaa siinä ja sitten vain hävisi.

Nainen kertoi tietenkin säikähtäneensä ilmestystä "ihan kauheesti" ja poistui nopeasti laitettuaan silmukan. Sen jälkeen teatterin ohjaaja tuli sitten töihin, jolle hän siinä kahvipöydässä istuessaan totesi, että teatterin valot olivat huonosti (koska nainen ei ollut yksin uskaltanut mennä säätämään valaistusta). He lähtivät nousemaan sinne kun joku siinä samaan aikaan nosti sitten niitä valoja. Kummatkin katsoivat hämmästyneenä toisiaan ja 40 vuotta teatterissa työskennellyt ohjaaja oli varma, että valot eivät nouse sillä tavalla itsestään.

"Tässä oli tämä minun kummituskokemukseni", päätti nainen lopulta kertomuksensa ja jatkoi tehtäviensä pariin.

Vaikka ilmiöt ovatkin pelotelleet henkilökuntaa, haamun sanotaan olevan kuitenkin ystävällinen. Tosin esityksien aikana rakennuksen yli satavuotiaan hissin ovet on kuulemma pidettävä pois käytöstä, koska ne pitävät liikaa ääntä lähtiessään selittämättömästi käyntiin.

Käsite oopperan kummituksesta voi kuulostaa kliseiseltä. Miltei jokaisessa esittävän taiteen talossa on kerrottu olevan jonkinlaisia vaeltavia henkiä. Herää kysymys, miksei liiketalouden maailmassa puhuta ikinä haamuista. On sanottu, että jokaisella ihmisellä on aina oma energiansa ja voidaan arvella, että tällaiset teatraaliset paikat saattavat vetää näitä ilmiöitä puoleensa.

Seuraava kohteemme oli vanha tuttu Bulevardin apteekki. Tarina kertoo, että apteekin farmaseutti kohtasi eräänä sateisena syysyönä asiakkaan, jota ei voinut enää auttaa. Seuraava noudattaa selostusta Sami Aaltosen kirjassa Aavetaloja, täydennettynä joillakin omilla lisäyksilläni ja tarkennuksillani.

Tapahtumat alkoivat, kun päivystävä farmaseutti lähti noutamaan lääkkeitä kellarin varastosta täydentääkseen myymälän hyllyjä. Porraskäytävän katkaisija ei toiminut, ja farmaseutti luuli, että lamppu oli palanut. Hän päätti laskeutua portaat pimeässä ja sytyttää alhaalla varaston valon. Kapeilla kierreportailla farmaseutti huomasi loimotuksen kellarista. Hän ajatteli, että kollega oli unohtanut varaston valon päälle, mutta erehtyi.

Lääkevaraston ovella huojui valoa hehkuva hahmo, josta erottuivat pää, hartiat sekä epämääräisen muotoinen värähtelevä viitta. Hahmo alkoi hivuttautua kohti farmaseuttia, kuin jotakin anellen. Farmaseutti pakeni kohti yläkertaa ja toivoi pelottavan näyn katoavan, mutta portaiden yläpäässä hän huomasi hahmon yhä seuraavan. Jokaisella kierreportaiden askelmalla hahmon viitta värisi nopein, aaltoilevin liikkein. "Mene Kristuksen nimeen!" Farmaseutti huusi ja juoksi valaistuun apteekkiin. Hän lukitsi itsensä päivystyshuoneeseen ja odotti kauhuissaan, mitä tuleman pitäisi. Henkiolento oli kuitenkin siltä yöltä hävinnyt.

Tarina on tyypillinen urbaani legenda, sillä joidenkin lähteiden mukaan tapaus olisi sattunut vuosisadan alkupuolella kun itse apteekki on perustettu vasta vuonna 1940. Eli jos ilmiö on tapahtunut, sen täytyy olla suhteellisen tuore – en kuitenkaan tiedä, onko itse tätä apteekkaria koskaan haastateltu tai onko häntä edes olemassa. Paikan nykyinen henkilökunta ei tiedä asiasta sen enempää kuin lehtitiedotkaan.

Väitetään että Bulevardia-apteekki on kokenut myöhemmin muitakin mustaan surmaan menehtyneiden vierailuja. Myöskin viereisellä Bulevardilla on kerrottu tehdyn havaintoja tummiin pukeutuneesta naisesta, joka katoaa mystisesti vastaantulijoiden näköpiiristä. Valitettavasti nykylääketiede ei voi pelástaa muinoin ruttoon kuolleita - eikä heidän levottomia sielujaan.